|
|
Gutzeitin saha (Norjan saha) ja sen ympäristön työläiskaupunginosa Norska:
G)
Kotkan Gutzeitin saha 1910 (Norjan saha). Etualalla uitettua puutavaraa varastoituna veteen.
(Wikipedia, 2011):
"Norjan saha" ja 'Norskan työläiskaupunginosa':
Saha Kymijoen suulla vuonna 1910 ~ Enso-Gutzeitin varhaisin edeltäjä oli Wilhelm Gutzeitin Norjan Fredrikstadiin vuonna 1860 perustama, Wilh. Gutzeit & Co -niminen höyrysaha. Vuonna 1872 yhtiö rakensi sahan Kymin Kotkansaareen (nykyisessä Kotkan kaupungissa).
Tästä sahasta, joka käynnistyi 16. marraskuuta 1872 tuli Suomen suurin ja nykyaikaisin. Sahan voimalähteenä oli sadan hevosvoiman tehoinen höyrykone, ja käytössä oli kuusi kehäsaha- ja kaksi sirkkelisahakoneistoa. Sahaa hoitivat Norjasta tulleet ammattimiehet joita muutti lähes sata perheineen Hans Gutzeitin mukana Kymiin. Sahaa alettiin kutsua Norjan sahaksi, jolla nimellä se tunnettiin vuosikymmenien ajan.
Kun Kymijoen suulla sijaitsevien useiden sahojen kilpailu Päijänteen alueen tukeista nosti niiden hintaa yhtiö päätti laajentaa puun hankintaansa Saimaan alueelle ja osti 1892 Rutolan tilan, jonka alueella sijaitsevalle noin kolmen kilometrin levyiselle kannakselle rakennetun puunsiirtolaitteiston avulla yhtiö pystyi kuljettamaan Saimaan vesistöstä tukkeja edullisesti Kymijoen vesistöön. Yhtiö rakensi myös sahan Rutolaan vuonna 1897. Tukit kuljetettiin tästä lähtien yhtiön merenrantasahoille Kotkaan.
1930-luvun alussa Enso-Gutzeitin haltuun siirtyi Tornator Osakeyhtiö, jonka Suomen valtio oli ostanut 1918. Tornatorilla oli Tainionkoskella lankarulla-, sulfaattiselluloosa- ja pergamiinitehtaat ja Lahdessa lankarullatehdas sekä lisäksi 79 000 hehtaaria metsää. 1937 Enso osti Laatokan Karjalassa toimineen Aunuksen Puuliike Oy:n joka omisti alueella useita sahalaitoksia ja metsää.
1920-luvulta alkaen Enso-Gutzeit keskittyi voimakkasti selluloosan valmistamiseen. Kotkan sulfiittiselluloosatehdas uusittiin 1920-luvun lopulla ja Enson sulfiittiselluloosatehtaan tuotantokapasiteetti kaksinkertaistui.
1928 Enso-Gutzeit oli mukana perustamassa Sunila Osakeyhtiötä. Tämän yhtiön haltuun tuli 1874 perustettu Sunila Sågverks Aktiebolagin sahalaitos, jota olivat omistaneet Hackman & Co. vuoteen 1917 saakka ja sen jälkeen Ab Sörnäs. Sahaa oli tarjottu useaan kertaan Enso-Gutzeitille, mutta yhtiö oli pitänyt sen hintaa liian korkeana. Uusi Sunila Osakeyhtiö lopetti sahan toiminnan ja sen tilalle päätettiin 1936 rakentaa sulfaattiselluloosatehdas, joka aloitti toimintansa 1938. Tällöin Sunila Osakeyhtiön omistus jakaantui Enso-Gutzeitin, Kymin Osakeyhtiön, Karhula Osakeyhtiön (myöhemmin A. Ahlström Osakeyhtiö), Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön ja Tammerfors Linne- & Jern-Manufaktur Aktie-Bolagin (myöhemmin Oy Tampella Ab) kesken.
Vuonna 1941 Enso-Gutzeit osti Kymin kunnassa Korkeakoskella (nyk. Kotkan kaupunki) toimivan haapakuidusta insuliittilevyä valmistaneen Insulite Company of Finland:in.
1950-luvulla valmistui 1955 uusi sanomalehtipaperitehdas Summaan Kotkan ja Haminan välille, Kotkassa alkoi voimapaperin tuotanto.
Yhtiön Kotkan tehtaita uusittiin 1979-1981.
Enso-Gutzeit myi 1990 kuitulevy- ja vanerituotantonsa Kymmene-yhtiön tytäryhtiölle Schauman Wood Oy:lle.
Kesäkuussa 1998 Enso Oyj:n ja ruotsalaisen metsäteollisuusyhtiö STORA AB:n johtokunnat sopivat yhtiöiden sulauttamisesta. Sulautuminen totetutui saman vuoden joulukuussa siten että Enso Oyj muutti nimensä Stora Enso Oyj:ksi ja STORA AB:stä tuli sen tytäryhtiö. Uuden yhtiön pääkonttori sijaitsi Helsingissä.
Tehtaan varjosta ~ kotkalaisia urheilijalegendoja:
Jalkapalloilija ARTO TOLSA:
Kotkan Norskan kaupunginosa aikalaisten puheissa tarkoitti Kotkan Gutzeitin sahan eli Norjan sahan työläisten asuma-aluetta Gutzeitin savupiipun juurella. Yksi 40-luvun lopun pojanviikareista Norskassa oli Kotkan jalkapallolegenda Arto Tolsa, josta Pekka Kunnari ja Juhani Pusa kirjoittivat v.1983 kirjan "Piipun juurelta Euroopan Huipulle ~ Arto Tolsan tarina".
Arto Tolsan uraa ja yleensäkin kotkalaisen jalkapallon historiikkia olemme tarkemmin tutkineet erikoissivullamme:
Kotkan jalkapalloilun historiaa (Arto Tolsa).
Mainittu Kunnarin ja Puran Arto Tolsa-teos vuodelta 1983 luonnehtii (vieraspaikkakuntalaisillekin) mielenkiintoisesti sitä, miten 1940-luvun lopussa kotkalaiset jalkapallon harrastajat valitsivat oman seuransa lähinnä asuinpaikkansa ja vanhempiensa työpaikkataustan mukaan.
Jääkiekkoilija JORMA 'JERRY' SALMI:
Arto Teronen ja Jouko Vuolle tekivät v. 2013 kirjan "Pelimies Jerry Salmi - seikkailua koko elämä" (Kirjapaja). Jorma "Jerry" Salmi oli syntynyt Kotkassa 1933. Hän pelasi jääkiekkoa Suomessa Kotkassa, Tampereella ja Helsingissä sekä maajoukkueessa. Hän edusti Suomea kolmissa MM-kisoissa ja olympialaisissa Squaw Valleyssa.
Hän oli ensimmäinen suomalainen ulkomailla ammattilaisena pelannut jääkiekkoilija. Hän pelasi Isossa-Britanniassa ja Ruotsissa. Kirjassa Jorma "Jerry" Salmi muistelee lapsuuttaan sota-ajan Kotkassa seuraavasti:
Perheemme osoite oli tuolloin Korkeavuorenkatu 18. Äidillä oli pieni hattuliike. Perheemme lähti syksyllä 1939 sotaa pakoon Keski-Suomeen Muurameen isän serkun maatilalle. Sota ei ollut kuitenkaan ehtinyt edes syttyä, kun palasimme jo Kotkaan. Olin lastentarhassa lähellä kotia Korkeavuorenkadulla ja olimme syömässä, kun alkoi kuulua surinaa taivaalta. Juoksimme ulos ja näimme ison maton lentokoneita lähestyvän. Merellä joku pieni laiva ampui, näimme liekin leimahdukset tykin piipusta. Sitten alkoi sikarin tapaisia putoilla koneista. Opettajat huusivat, että menkää maahan makaamaan.
Pommit eivät kuitenkaan pudonneet kovin lähelle, koska maali oli satamassa toisella puolella kaupunkia. Siinä metakassa hukkasin pienen eväslaukkuni. Kun koneet olivat menneet, saimme poistua kotiin. Tarhassa oleminen loppui siihen.
Pian ensimmäisten pommitusten jälkeen äiti lähti lasten kanssa Helsinkiin ostamaan hattuliikkeeseensä materiaalia, huopaa. Pääkaupungissa asuttiin hetken aikaa vihanneksia kauppatorilla myyneen isän serkun luona. Palatessa odotti kurja yllätys.
Kun palasimme Kotkaan, talostamme oli jäljellä vain savuavat piiput. Muutamat tavarat oli nostettu ulos: isän mandoliini ja muutama grammarin levy. Muistan, että yksi suosittu levy, normaalia suurempi Jääkärin morsian oli siinä, minun lempikappaleeni.
Uusi asunto löytyi läheltä Tullimiesten talosta, äidin siskon asunto. Myös Tullimiesten taloa pommitettiin. Olimme kellarissa, kun katolle osui kolme pommia. Eivät kuitenkaan menneet katon läpi, vaan räjähtivät siellä ylhäällä ja aiheuttivat suunniteltua vähemmän vahinkoa.
Muistan, että seisoin veljeni kanssa jo Kotkan rautatieasemalla nimilappu kaulassa lähdössä sotalapseksi Ruotsiin, mutta äiti tuli viime hetkellä hakemaan poikansa pois.
Talvella muistan miten Tsaikoja, kaksitasoja, lensi yli ja taistelivat. Kun bensa loppui, laskeutuivat jäälle, kun niillä oli sukset alla. Vanhat ukot pidättivät lentäjät, eivätkä nämä vangit sodan jälkeen olisi halunneet lähteä takaisin. Kotkassa jahdattiin myös desantteja, aina välillä näki, kun joku hyppäsi alas.
Saksalainen ilmatorjuntaristeilijä Niobe joutui venäläisten upottamaksi Kotkan satamassa. Yhdeksän vuotta hylky makasi puolittain näkyvissä sodan kurjana symbolina. Hylystä ja Nioben kohtalosta syntyi jos jonkinlaista tarua. Laivasta kerrottiin kuuluneen vielä kaksi viikkoa upottamisen jälkeenkin koputuksia.
Ylhäällä vuorella oli suomalainen ilmatorjuntapatteri, jonka sotilaiden kanssa meistä pikkupojista tuli hyviä ystäviä. Se sai sittemmin täysosuman ja kaikki kuolivat.
Isäni Hugo Stefan oli juoppo vaatturi, äiti taas teki hattuja. Äidillä, Martta Marialla, oli pieni liike, joka ei paljon tuottanut. Liike oli Keskuskadulla lähellä entistä kauppahallia, elokuvateaatterin vieressä takapihalla.Olimme aika köyhiä, eikä isältä aina työ sujunut.
Kävin Kotkan poikalyseota viisi luokkaa huonolla menestyksellä. Yleensä pidin kirjat pulpetissa, kunnes joku opettaja huomasi ja käski viedä ne kotiin. Siinä vaiheessa kaikki ahdisti. Kehittyi kaiken kattava halu päästä Kotkasta pois. Tiesin, että ainoa tapa päästä Kotkasta pois oli luistelutaito. Harjoittelin Pallokentän suurella jääalueella pimeässä. Matematiikan opettajani tapasi minut kerran iltakävelyllään pimeässä luisteluharjoituksissa. Sain kuulla, että siellä se Salmi taas luistelee, mutta jos laitetaan taululle laskemaan, ei osaa mitään.
Meri oli yksi syy, että kesäisin en kiinnostunut jalkapallosta. Pelasin kyllä Jäntevän junnuissa, mutta en oikein menestynyt. Mieli urheilun puolella oli vain luistelutaidon parantamisessa ja sitä kautta pääsyssä Kotkasta pois. Tuohon aikaan ei Kotkassa kuitenkaan jääkiekkoa kunnolla pelattu. Karhulassa sen sijaan sitäkin enenmmän. Pidin koulussa esitelmän jääkiekosta ja menin bussilla Karhulaan, jossa paikallisella TUL:n joukkueen johtajalla Väiski Hentusella oli urheiluliike. Hentunen antoi minulle mailan, jossa kulma oli messinkiä ja ruuveilla kiinni lavassa ja varressa.
Kun meillä pojilla ei ollut omaa jääkiekkokenttää, varastettiin valtion aitaa ja tehtiin kenttä meren jäälle Sunttiin rajatulle alueelle. Suntti jäätyi aina ensimmäiseksi, tuuli ei siihen osunut, sinne pääsi vain kapeasta aukosta rautatien alta. Kotkan jääkiekkoilun lopulta virallisesti alettua seurat muodostuivat vahvasti poliittisten tunnusten alle.
Jääkiekkoa pelasivat silloin Jäntevä, KTP ja Reipas. Jäntevällä oli turhankin paljon porvariseuran mainetta. Sen tausta oli kuitenkin Kotkan Toukolassa, sosiaalisessa poikatyössä, setlementtityössä. Jäntevän pelaajapojilla oli uskonnollista taustaa ja me käyttäydyttiin kai hiukan paremmin kuin muut. Me emme juopotelleet vapaa-ajalla emmekä kiroilleet edes peleissämme. Isäni takia minua ei muutenkaan juopottelu kiinnostanut.
Yleisökin valitsi katsomansa pelit jyrkästi poliittisin perustein. Meille pojille ei ne asiat haitanneet mitään. Jalkapallossa poliittinen latinki oli Kotkassa kesäisin vieläkin suurempi.
Suntin jälkeen kaupunkiin saatiin myös oikea jääkiekkokaukalo, joka rakennettiin maauimalan viereen, nykyisen Arto Tolsa-jalkapallostadionin alueelle. Siellä oli kolme hiekkakenttää ja yksi nurmikenttä. Jääkiekkokaukalo oli yhden hiekkakentän päässä 'tupakkavuoren' juurella - yleisö näki pelejä ylhäältä. Tuon kentän käyttövuoroissa sitä politiikkaa vasta nähtiinkin, meni päiväkausia, ettei kentälle päässyt edes laukomaan hetkeksi.
Kaupungin johtomiehille tekojäästä puhuminenkin oli mahdottomuus. Katukiekkoa pelattiin ympäri kaupunkia illasta toiseen, innostus oli valtava, sitä potentiaalia ei kaupungin johto tajunnut. Jos Kotka olisi saanut 1950-luvulla tekojään, Kotka voisi nyt olla Porin tai Rauman kaltainen jääkiekkokaupunki.
Ehdin pelata Kotkassa jääkiekkoa Jäntevässä. Olin seuran tähti Keijo Mätön kanssa. Siihen aikaan ei pelissä syötelty, minä ja Keijo vain kuljetettiin ja laukaistiin maalia kohti. Sooloilu oli tyhmää, jos olisimme kahdestaan pelanneet yhdessä, olisimme voittaneet kaikki.
Vielä lyseolaisena pestauduin ruotsalaiseen rahtilaivaan M/S Bulleriniin töihin ja teimme edestakaisen matkan New Yorkiin. Sillä matkalla pääsin katsomaan N.Y.Rangersin harjoituspelejä, kun siellä oli satamalakko. Muut kaverit istuivat vain kapakassa, minä etsin jääkiekkoa. Sieltä ostin myös uudet hokkarit. Kotona olisin halunnut, että Jäntevän pelipaitaan olisi seuran nimi kirjoitettu viistoon kuin Rangersilla, mutta siihen ei kuulemma varat riittäneet.
Me pelattiin kuitenkin jenkkityyliin froteepyyhkeet kaulassa kuin huivina, sen tavan opimme Kotkassa vierailleelta kanadalaiselta ryhmältä. He eivät olleet tottuneet pelaamaan ulkona ja palelivat pakkasessa. Sen tavan kopioimme suoraan, vieraspeleissä pyyhkeet kauloissammme herättivät aluksi kummastusta.
Minut valittiin kolme kertaa peräkkäin 1951-53 Kotkan parhaaksi junioripelaajaksi. Jäntevä pelasi maakuntasarjassa silloin, mutta ehdin olla nostamassa joukkueen Suomensarjaankin. Olin kerran mukana nuorten maajoukkueleirilläkin, missä kaikki muut olivat Tampereelta, Helsingistä, Hämeenlinnasta tai Turusta. Minut havaittiin yli-ikäiseksi ja sain mennä - olin heille muutenkin kuin taruhahmo.
Lähdin Kotkasta lopulta Ruotsiin ja sieltä Englantiin keväällä 1955. Sen jälkeen en palannut enää Kotkaan kuin satunnaisesti. "Jääkiekkoleijonat"-kirjasta luin äskettäin, että pelasin Englannissa vuodet 1953-55 Southampton Vikings-seurassa - muuten hyvä, mutta väärin olivat seura ja vuodet!
Linkosuon leipomohan Tampereelta muutti sitten Englannissa elämäni suunnan. Juhani Linkosuo tapasi minut ollessaan syksyllä 1955 Lontoossa kakunteon MM-kilpailuissa. Hän oli jääkiekkoihminen juurta jaksain, oli perustanut Tampereelle jo oman seuransa "Linkosuon Sudet". Ilveksessä hän pelasi SM-sarjaa maalivahtina vuosina 1942-59. Lontoossa hän oli sattumalta lukenut lehdestä, että Brightonissa pelaa menestyksellä joku suomalainen kiekkoilija. Hän tuli tapaamaan minua ja istuimme jossakin Brightonin baarissa. Linkosuo pyysi minua Ilvekseen pelaamaan - rahastakin puhuttiin. En kuitenkaan juurikaan innostunut, olinhan juuri päässyt alkuun jonkinlaisena ammattilaisena Englannissa.
Sitten kuitenkin joku virkailija sikäläisestä sisäministeriöstä keksi, että olin oleskellut Englannissa yli kolme kuukautta, eikä työlupaa oltu annettu pidemmälle. Silloin Linkosuo ja Ilves tulivat mieleen ja lensin Suomeen..
 
VASEN KUVA: Jerry Salmi laivamatkalla Englantiin kesällä 1955 ~ OIKEA KUVA: Jerry jungmannina (oikeassa reunassa) ruotsalaislaivassa, suuntana New York. Kuvat kirjasta "Pelimies Jerry Salmi - seikkailua koko elämä" (Kirjapaja - 2013).
|
