30) Vanhoja perinteisiä esineitä ja asioita.

(Svala & Joutsi * maaliskuu 2009 ~ viimeisimmät lisäykset: 17.3.2014)


'Tehopakkaus' metsätyömiehille.

A (Viljo Häkkinen, sähköposti 10.3.2009): Sotien aikaan oli kaikesta puute - työntekijöistä ja myös työn tuloksista. Muun muassa metsätyöt ja tukkien uitto oli minulle tuttuja jo kansakoulu ajoilta alkaen.
Oli niin sanottuja mottitalkoita, eli kaupunkilaisiakin kärrättiin mottien eli halkojen tekoon maatilojen metsiin.
Yksi paljon käytetty iskulause oli: "Hakkuut Harvialan metsissä on alkaneet". Harviala oli iso kartano Hämeessä. Yhtenä porkkanana käytettiin oheisen kuvan mukaista 'Tehopakkausta'. Sen saamisen ehdot oli kovat. Muistaakseni 4 mottia päivässä kahden viikon aikana.
Pakkauksen sisältö oli houkuttava. Kahvia, sokeria ja 'Työmies'-savukkeita.
Taisin olla jo rippikoulun käynyt, kun yritin saada pakkausta. Olisiko ollut kevät-talvi 1945 tai ehkä paremminkin 1946, kun Kurikkasuon laitamilla ahersin. Ei ollut kunnollisia kenkiäkään. Työnjohtaja asui muistaakseni Jyväskylän lähellä Vihtavuoressa ja hänen kotonaan oli yhtiön toimesta hankittuja käytettyjä varusteita, jotka olivat ilmeisesti USA:n armeijan sotilailta peräisin. Niitä hän harkitusti jakoi työmiehilleen.
Kävin siellä valitsemassa itselleni käytetyt kengät, jotka oli melkein uudet ns. "maihinnousut", mutta ihme ja kumma niissä oli meikäläisen lapikkaannokka. Sanoivat niitä norjalaisiksi. Kengät olivat mitä mainioimmat hiihtokengät myöskin.
Tehopakkausta en olisi saanut koskaan, sillä ei minusta ollut sellaisten mottimäärien tekijäksi. Jostakin syystä työnjohtaja armahti ja sain 'Tehopakkauksen'. Silloin vielä kahvi, sokeri ja tupakka kuin moni muukin tavara oli säännöstelyn alaista, eli niitä sai vain ns. korttiannoksina, joten pakkausta arvostettiin.


Käsikivet (kuva: Yrjö P, 2000).

B) (Viljo Häkkinen, sähköposti 10.3.2009): Käsinkivet (myös muodossa 'käsikivet') oli varhaisen maatalouden ensimmäisiä laitteita joilla jyviä voitiin työstää jauhoiksi.
Haukiselän Orasen saunan eteisen nurkassa oli käsinkivet ja ne olivat myös käytössä.
Syksyllä kun oli ahoksien puintien aika, niin se tapahtui niin, että riiheen ensin ahdettiin kuivattavat ja puitavat viljalyhteet.
Vanha isäntä Valtteri Oranen aloitti riihen suuren uunin lämmityksen jo ainakin lauantaina viimeistään. Orsilla pysytyssä olleita lyhteitä koetettiin työntämällä käsi lyhteen sisään. Jos oljet olivat kuivat, niin ahos oli puintivalmis. Maanantaiaamuna varhain, ehkä jo viiden maissa, oli vanhat riihivaatteet puettu ylle ja kolme, - neljä henkilöä alkoi puimisen.
Orsilta pudotettiin sopiva määrä lyhteitä alas ja jos kysys oli rukiisista lyhteistä, niin Valtteri vanhimpana aloitti ns. rappauksen. Eli otti lyhteen tyven kainaloonsa ja löi sen tähkäpään puoleista päätä riihen seinään. Se tarkoitti, että parhaat jyvät putosivat lattialle ja niitä oli työn edistyessä jo melkoinen kasa riihen nurkassa.
Pikkupojan, eli minun tehtävä oli tästä viljakasasta napata tuokkosellinen jyviä ja kipaista käsin kiville, jossa pyöräytin ne hyvin karkeiksi jauhoiksi ja vein tupaan Tehilla emännälle ja hän keitti niistä ruispuuron. Vieläkin muistan sen makoisen maun , kun sitä voisilmän kanssa nautittiin.
Jatkosodan aikana kun kova säännöstely oli päällä, niin käsikivetkin sinetöitiin. Tällä haluttiin estää ns. pimeän viljan jauhattaminen.
Koljosen Arvi Ruokomäestä oli muistaakseni eräänlainen Kansanhuollontarkastaja ja hän kivet sinetöi. Se tapahtui narulla ja jonkinlaisella paperisinetillä.
Yelemmäisen järven itärannalla oli Otto Kovasen mökki ja kerran Otto tuli pienen viljanyssäkkänsä kanssa niitä jauhattamaan. Sanottiin, että ei käy, koska kivet on sinetöity. Otto sanoi, että hän käy kuitenkin katsomassa ja pyöräytti kiviä, niin sinetit murtui siinä samassa. Talonväki alkoi päivittelemään. että kuinkas heille nyt käy, jos rikkomus havaitaan. Otto vastasi, että sanokaa häneltä terveisiä.
Otto oli vähän sellainen raisu mökin mies ja tämä olisi ollut hänen synneistään niitä pienempiä. Tämä jauhattaminen ei jäänyt viimeiseksi, eikä uutta tarkastusta koskaan tullut.

(Yrjö P, 2000): Käsikivet ovat yksinkertainen jauhinlaite. Jyvät pudotetaan keskellä olevasta reiästä kivien väliin ja sitten vaan pyöritetään ankarasti. Työ kysyy voimia, mutta laari on kohta täynnä ryynijauhoja.
Kun lämmitetty ruisriihi ennen vanhaan tapettiin (siis viljan lyhteet puitiin kepakalla tai varstalla), piti äkkiä saada ruispuuroa. Isäntä vei ensimmäiset jyvät emännälle, joka alkoi käsikivien kiertämisen. Kohta sai talkooväki kutsun puurolle, jonka vertaista vanha kansa ei sitten muistakaan saaneensa sen jälkeen, kun käsikivien käyttö loppui.

C) Pystykirnu eli mäntäkirnu.

(Viljo Häkkinen, sähköposti 3.4.2009): Haukiselän Orasessa oli emännän työvälineenä metallinen kirnu - Alfa-Lawal mallistoon kuuluva.
Naapurissa eli Laukkarisessa oli puolestaan oheisen kuvan näköinen puinen pystykirnu, jonne kerma kaadettiin ja puisella männällä sitä purskuteltiin ja riittävän ajan kuluttua siitä erottui voi sitten sellaisina nokareina erilleen. Kansan suussa kirnulla oli myös lempinimi, tai haukkumanimi, ihan kuinka vaan, eli sitä kutsuttiin myös "voihelvetiksi."
Tällaisen ravistumattoman puuastian teko vaati sen aikaisilla laitteilla melkoista ammattitaitoa.
Käytössähän ei ollut muuta kuin saha ja kirves sekä höylä ja tietenkin puukko. Näihin kaikkiin puuosat oli kotitekoisia.
Kuvasta voi huomata, että kirnun vanteet eivät ole rautaa, vaan nekin on puusta tehdyt.
Tekijällä ei niin sanotusti ollut peukalo keskellä kämmentä. Nämä taidot olivat usein periytyviä, eli kulkivat isältä pojalle.


Viilipytty - voipytty.
D (Viljo Häkkinen, sähköposti 10.3.2009): Haukiselän Orasessa jo 30-luvulla maito käsiteltiin separaattorilla, joka oli merkiltään Alfa-Lawal. Oheisen kuvan näköisiä maitoastioita oli ruoka-aitan hyllyllä pitkä rivi.
Lypsetty ja siivilöity maito kaadettiin pyttyyn, jossa siihen ajan kanssa nousi kerma pintaan. Idea oli se, että maito oli laajalla alueella, jolloin kerma nousi pintaan nopeammin ja erottui tarkempaan maidosta. Jäljelle jäänyt rasvaton maito hapatettiin yleensä ns. kokkelipiimäksi.
Tämän takia astioita oli useita ja tietenkin niiden lukumäärään vaikutti myös maidon määrä. Siitä kerma puisella kauhalla koottiin erilleen ja puisella pystykirnulla kirnuttiin voiksi.
Astia näyttää yksinkertaiselta, mutta sen tekeminen ei ole sitä ollut, sillä puu on katajaa, joka oli hyvin kovaa puuta, joka ei imenyt itseensä nestettä ja se oli myös helpompi pestäväksi. Kataja ei myöskään antanut maitoon mitään sivumakua. Lisäksi astia ei myöskään ns. ravistunut käyttämättömänä.
Katajaiset pytyn laitalaudat olivat usein kohtalaisen leveitä, joka tarkoitti suurta katajaa ja niitä ei joka paikassa näin isoksi kasvanut, vaan puun löytäminen oli usein ns. kiven takana.


Tupakkaseula.
E (Viljo Häkkinen, sähköposti 27.9.2009): Tupakkaseula - Lapsenlapset mylläsivät taas kertaalleen talomme ullakolla ja toivat aika harvinaisen vanhan esineen sieltä alas.
Perimätiedon mukaan kyseessä on tupakkaseula viimevuosisadan alkupuolelta - jollei jopa vanhempikin. Muistui mieleen kuinka löysimme sen jo 1950-luvun alkupuolella erään ikivanhan autiotalon ullakolta.
Kauan sitten tupakkaa eli kessua kasvatettiin itse. Puhuttiin ns. nurkantakuissesta. Sitä ei siis viljelty missään peloissa vaan ainoastaan todellakin jossain nurkan takana ja mieluummin jossakin hyvin ns. väkevässä maassa.
Muun muassa minä löysin kessulle hyväksi kasvupaikaksi navetan taustan, johon oli valunut karjan nesteitä. Kasvoi todella hyvin. Tupakkaan kasvoi hyvin isoja lehtiä jotka ensin kuivattiin ja sen jälkeen murskattiin ns. tupakkapetkeleellä tai muuten mm. puukolla leikkaamalla. Näin saatu rouhe oli usein rakeiltaan liian epätasaista ja sen saamiseen käyttökuntoon käytettiin kuvan seulaa, eli joko piippuun pantavaksi tai niin sanottuun sätkään sopivaksi.
Usein sanomalehdestä oli jo valmiiksi taitettu taskuun sopivan nippu ns. sätkäpaperia. Siitä repäistiin pala ja johon tupakka kääräistiin ja sen jälkeen käärittiin sätkä ja paperinliimana käytettiin sylkeä. Huippuasia sätkän käärimisessä oli, jos sen osasi tehdä yhdellä kädellä. Naapuritalon poika Albin osasi tämän.


Tukkimiehen puoshaka.
F Puoshaka eli uittomiehen keksi.

(Viljo Häkkinen, sähköposti 12.1.2010): Tukinuittajan työkalu on puoshaka tai uittokeksi. Kuvassa on tämän puoshaan tärkein osa, eli varsinainen haka. Monella uitolle tulijalla oli oma ja jo monia kevätuittoja kokenut puoshaka, mutta kaikilla ei ollut. Uittoyhtiöllä oli lainattavissa näitä teräosuuksia samoin kuin myös varret hakaan. Kun lauttaa ympäröivien tukkien yhdyssiteet, eli närelenkit oli talven aikaan tehty, niin siinä sivutuotteena syntyi myös nämä puoshakojen varret. Varsihan oli ainakin noin kolmemetrinen näreen ruoto ja haan kuvasta näkyy naulanreikä, joka oli varteen kiinnittämistä varten. Naulan sai myös pomolta ja se oli oheisen kuvan mallinen ns. prässinaula. Sitä tuskin sai normaalisti naulaamalla menemään sitkeän ja kuivan sekä näreisen varsipuun läpi. Siihen oli kuitenkin oma konstinsa - tekisi mieli sanoa oma rituaalinsa, joka asiassa auttoi. Piti katsoa valmiiksi laakea ja tasapintainen kivi. Naula lyötiin ensin kirvespohjalla niin sanotusti huulille ja sitten keksin varren latvapäästä kiinni ja korkea huitaisu kohti kiveä. Naulan tuli olla tietenkin niin, että se osui kiveen. Jos kaikki osui kohdalleen, niin naula meni paikoilleen että napsahti. Ellei, niin naula oli vääntynyt ja oli nöyryyttävää mennä pomolta pyytämään uutta naulaa. Pätevin näissä toimissa saattoi toimia konsulttina. Taisi olla kyseessä eräänlainen ammattinäyte?


Tukkimiehen pokara.

(Viljo Häkkinen, sähköposti 12.1.2010): Pokara eli lastauspiikki: Ollessani kohta jatkosodan jälkeen Taipaleen Yrjön ja Oksasen Einon kuorma-autoissa apumiehenä, niin tämä työvälinen tuli todellakin tutuksi. Ajettiin pääasiassa puutavaraa. Kun muun muassa kaksimetrisiä sekä metrisiä propseja lastattiin pinosta auton lavalle tai sitten lavalta pois, niin tällä pokaralla oli näppärä kiskaista pölli pinosta käsivarrelle ja siitä auton lavalle. Erityisesti on jäänyt mieleen pinon pohjat, koska siellähän oli suurimmat ja raskaimmat pöllit. Kun ne kaiken hyvän lisäksi olivat limaisia eli märkiä niin niiden kuormaaminen otti todellakin voimienpäälle käypää. Lisäksi maantie oli usein ns. jätkän askelilla eli pientä kuoppaa vierivieressä, niin kuorman hajoaminen oli joka hetki käsillä, vaikka se köytetty olikin.
Lastasimme auton kuorman junavaunuun pääasiassa Hankasalmen ja Niemisjärven sekä myös Pieksämäen asemilla. Varsinkin niihin aikoihin Hankasalmen asemalla lastattiin junavaunuihin erittäin paljon puutavaraa. Joko suoraan autoista tai sitten jo asemalle ajetuista propsi- ja halkopinoista. Asemilla oli yleensä vakituiset lastaajat. Ainakin Hankasalmen asemalta on jäänyt mieleeni Reino Hokkanen. Hänen käsissään ei pölli paljon painanut. Teimme aina silloin tällöin melkein ympyräisiä työpäiviä. Nuorena poikana kestävyys työn tekemiseen ei ollut suinkaan aikuisten luokkaa.
Kerrankin lähellä Pieksämäkeä olimme iltamyöhällä saapuneet yöksi erääseen taloon. Sen muistan kun istahdin tuvan penkille, josta heräsin vasta aamulla, sillä niin väsynyt olin ollut, että en edes syömään ollut herännyt.

G Leimakirves:

(Viljo Häkkinen, sähköposti 2.2.2010): Leimakirves: Jos metsää aiottiin myydä suuremmassa määrin, niin kaadettavat puut yleensä ensin ns. leimattiin. Tämän leimauksen suorittivat usein ammattilaiset. Ainakin vielä 1930-luvulla leimaajat olivat monesti ostajana olevan puutavarayhtiön miehiä, joita isäntä valvoi olemalla mukana leimauksessa.
Nykyään metsä kuulema jo usein leimataan etukäteen metsänhoitoyhdistyksen toimesta ja sen jälkeen tämä leimikko sitten myydään erillisellä sopimuksella mahdolliselle ostajalle.
Leimaaminen tapahtui niin, että tämän kirveen teräpuolella laikka eli pilkka lyötiin puun kylkeen ja siihen napautettiin kirveen toisella puolella merkki tai merkkejä. Nämä leimat tuli puissa olla samalla suunnalla niin, että ne näki ilman puun ympäri kiertämistä.
Yksi lyöty merkki saattoi tarkoittaa, että kyseessä on tukkipuu ja kaksi merkkiä taas merkitsi propsipuuta ja niin edelleen.
Leimat lyötiin usein myös kaadettavan puun juureen. Näin kannosta voitiin tarkistaa, että vain leimatut puut oli kaadettu. Muistan kun eräs Narisen Jallu oli oikein tunnon tarkka kaikissa töissään ja muun muassa puut kaataessaan sahasi ne mahdollisimman lyhyeen kantoon. Oli kerran motin teossa erään isännän maalla ja isäntä syytti Jallua leimaattomien puiden kaatamisesta. Puupinosta löytyi kuitenkin myös kantoleimat ja Jallu pääsi pälkähästä. Eli isännän etuahan Jallu oli oikeasti ajatellut, mutta joutuikin asiassa pinteeseen.
Näillä samanlaisilla leimakirveillä mm. tukit leimattiin laverissa ennen järveen vierittämistä, jotta ne voitiin myöhemmin lajittelussa tunnistaa samaan joukkoon saman yhtiön muiden puiden kanssa. Ehkä suurin ja lähin tällainen lajittelupaikka oli Vaajakoskella, jossa pohjoisesta tulevat puut lajiteltiin omiin lauttoihinsa Päijänteelle ja kohti etelän jalostuslaitoksia.
Edellä mainittu Jallukin saattoi olla Vaajakosken lajitteluissa aina puoleen kesään saakka. Kaiken kaikkiaan puun kulku metsästä tehtaalle oli varsin moninainen matka.

Mitä nämä esineet ovat olleet käyttötarkoitukseltaan?

Tähän kuvaruutuun voi lähettää kuvia 'vanhemmista' esineistä, joiden alkuperäinen käyttötarkoitus on jäänyt epäselväksi. Ehkä joku sivulla vierailevista tunnistaa esineen ja lähettää tietonsa meille muillekin?

H Ensimmäisen tunnistettavan esineen kuvat lähettivät Virva ja Mauri Kangas (sähköposti, 24.6.2010):
Kangasniemen museossa käydessämme emme saaneet selitystä oheisen esineen käyttötarkoitukselle. Mikähän oheinen, noin 10 cm pitkä, esine mahtaa olla?

(PÄIVITYS, 11.2.2012): Hämmästyttävää kyllä, emme ole vastaanottaneet vielä ainoatakaan yhteydenottoa kyseisen esineen tarkoitusperiä selvittämään - arvauksetkin olisivat mielenkiintoisia.

(Mauri Kangas, 30.6.2012): Vierailimme Fiskarsissa jokunen aika sitten. Selailin siellä eräässä liikkeessä Juha Vartiaisen kirjaa "M?kätin". Siellä tälle esineelle oli annettu käyttötarkoitukseksi RYIJYNEULA, mikäli oikein muistan.


Lokomon 'juhlatupakkaa' vuodelta 1930:

I)Juhani Laitila Keravalta lähetti loppuvuonna 2009 'lahjaksi' tämän tamperelaisen 'Lokomon veturitehtaan' tupakka-askin kesältä 1930. Ilmeisesti 7.6.1930 on valmistunut tehtaan sadas veturi?
Mainittakoon, että tämän kirjoittajan isoisä työskenteli koko työuransa kyseisen Lokomon kilpailijan eli Tampellan veturitehtaalla, josta enemmän toisaalla sivustokokonaisuudessamme:

LINKKI: Tampereen veturitehtaista tarkemmin (Tampella ja Lokomo).

Tämä savukerasia on säilynyt erittäin hyvin - tallella on ehjässä rasiassa vielä 22 savuketta, kolme vain on poissa. Tupakkamiehiä kun en 'onneksi' ole, en ole koemaistiaisiakaan tehnyt.
Rasia sivussa lukee 'Klubb No.7' ja toisen sivun pienessä sinettinauhassa on seuraavat pienellä präntätyt tekstit:
'P.C.Rettig & C:o - Turku - Åbo, savukkeita, Cigaretter - hinta, pris Smk 3:75 Fmk, Kpl 25 st. - Vero, Accis 1:12½mk'.
Etukannen kuvassa olevan veturin hyttiosan kyljessä näkyy numerona (ilmeisesti) '869'.

Toistaiseksi ei ole tiedossa, kuinka laajalti näitä Lokomon nimikkosavukkeita Suomeen tuolloin 80 vuotta sitten levitettiin vai oliko kyseessä esim. erikoislahja tehtaan työntekijöille ko. juhlapäivänä. Ehkä etiketti oli vain ko. projektiin erikoispainettu? Kaikkitietävä 'Google'-hakukaan ei tunnu asiassa auttavan.

03.11.2010 AC: Veturi on ainakin Tk3 eli silloinen K5.
03.11.2010 EP: Fantastinen esine sinulla! Lokomo 100 on K5 (sittemmin Tk3) n:o 869, joka valmistui kesäkuussa 1930 ja vastaanotettiin VR:lle 11.6.1930.
03.11.2010 JP: Eikös tuo ollut valmistajan numerointi kaikista vetureista ei vain tuon tyypisistä?
03.11.2010 EP: Monet tehtaat ovat numeroineet tuottamansa veturit (ym) yhtenäiseen numerosarjaan joko ykkösestä tai jostain muusta luvusta alkaen. Lokomon veturit on numeroitu 1-669 ja toinen sarja 1-27. Ensimmäisen sarjan 1 oli VR:n H8 (Hv1) 575, joka luovutettiin VR:lle 25.2.1920 ja ensimmäinen Lokomon valmistama K5 (Tk3) oli VR:n n:o 804, Lokomon valmistusnumero 64, ja se luovutettiin VR:lle 11.5.1927. Kuvan veturi on siis Lokomon sadas veturi kaikkiaan (mukaan ei ole laskettu Lokomolla koottuja USAsta tuotuja K4 (Tv2)-vetureita) ja ilmeisesti tehdas laskee valmistuspäiväksi 7.6.1930. Liekö ensimmäinen koeajopäivä tai ensimmäinen ylöslämmityspäivä.

Kyntämisen työmuistelmia:

J) 'Haarajoen perinnekirjassa' (1990) Matti Laitinen kirjoitti mielenkiintoisen artikkelin KYNTÄMISESTÄ, jonka tässä yhteydessä lainaamme sanatarkasti, sen verran informatiivinen tämä muistelma kadonneista työtavoista ja työkaluista on.
Kuvassa Lauri Marttinen kyntää Liisa-nimisen hevosen kanssa Eetu Marttisen pellolla vuosien 1945-46 aikaan - hevonen oli juuri palannut 'sotareissulta'. Kuva: Aino Hokkanen, Haarajoen perinnealbumi (1990).

(Matti Laitinen, 1980): Työ tekijäänsä neuvoo, tämä vanha suomalainen sananlasku pätee kyntäjäänkin. Kyntömiehen työ saattaa näyttää helpolta, näin ei kuitenkaan ole. Ennen kuin työ käy edes kohtalaisen helpoksi, se vaatii molemmilta, sekä mieheltä että hevoselta paljon harjoitusta ja varsinkin mieheltä kärsivällisyyttä ja rauhallisuutta. Yllä olevassa kuvassa on kyntöaurana sorkka-aura eli aatra, joka lienee muokkausvälineistä vanhempia. Se oli oikeastaan ainoa väline, jolla yleensä hyvin kivisiä peltoja saatiin kynnettyä.

Tärkeä asiassa on myös se, että hevosella on hyvät valjaat ja se on oikein valjastettu. Yllä olevassa kuvassa näemme myös hyvän valjastuksen. Se on niin sanottu luokkivaljastus, mikä tarkoittaa sitä, että aisoista menee hevosen selän yli taivutettu puuluokki, joka joustaa, kun aura ottaa kiveen. Hyvin paljon käytettiin valjastusta ilman luokkia nimenomaan aatralla kynnettäessä. Kun kyntöön tottumaton hevonen oli näin valjastettu, saattoivat sen lavat hyvinkin pahasti kipeytyä, sillä aatran ottaessa äkkiä kiveen kohdistuu hevosen lavoille voimakas isku. Tottumaton hevonen käveli liian kovaa ja tämä teki miehen työn vaikeaksi ja kärsivällisyyden koetukselle.

Sorkka-aatran asentaminen oli sekin taitoa vaativa tehtävä. Kun kaskimaalla oli paljon kiviä. kantoja ja juuria, piti aatran jyrkkyys olla noin 80 astetta, jotta se vähäkin luisti esteestä irti. Tämä malli ei kuitenkaan sopinut pehmeälle peltomaalle, koska mies olisi joutunut painamaan auraa ja työ olisi tullut raskaaksi. Siksi pellon kynnössä aatran jyrkkyys oli noin 70 astetta. Tällainen aatra puri itsensä sopivasti maahan sitä juurikaan painamatta tahi nostamatta ja työ tuli paljon helpommaksi. Aatran jyrkkyys säädettiin kurkipuun ja aisojen väliin pantavilla listoilla.

Kyntötyö oli kuitenkin raskasta hommaa jo siksi, että siinä joutui kävelemään pehmeää maata useita kilometrejä päivässä ja lisäksi joutui nostelemaan aatraa kivien yli. Mies sai atrasta tukea eteen ja taakse, mutta ei sivuille.

Sattuipa tällainenkin oppipojan kyntötapaus. Taloon vasta tullut kyntöön tottumaton vävy kynti pellolla, kyntäessään hän jotenkin horjahti ja kaatui. Tämän sattui tietenkin näkemään appiukko katsellessaan tuvan ikkunasta ja sanoi vaimolleen: 'ei tule meijän vävystä kyntömiestä, se raokka kuatu uatran kanssa tuolla pellolla ja minä ku en ole uatran kanssa kuatunna millonkaa'.

Entisajan muokkaustyöt tehtiin suuremmaksi osaksi kyntämällä, joten kyntötaidon ehti oppia niin talojen pojat kuin vävyt ja rengitkin. Kesanto kynnettiin kolmeen kertaan, näin saatiin pois rikkaruohoa, maa tasattiin risukarhilla joka kynnön jälkeen. Siemenetkin peitettiin kyntämällä. Sen jälkeen ei käytetty enää risukarhia. Kevätviljat eli touot tehtiin myös kyntämällä.

Sorkka-aatran ja risukarhin jälkeen alkoi 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella tulla käyttöön yksisiipinen hevosvetoinen aura, jota myös vältiksi sanottiin. Sillä kyntäminen tasaisemmilla pelloilla ja suoviljelyksillä oli tehokkaampaa. Erittäin kivisillä mailla ja kasken kynnössä käytettiin edelleen sorkka-aatraa. Samoin tuli käyttöön rautaäes eli hankmo ja jousikarhi. Kaikki muokkausvälineet olivat hevosvetoisia, muuta vetokonetta ei vielä ollut.

Kynnin sorkka-aatralla miehuuteni vuosikymmenet kivikoita, tartuin auran kurkeen niiden tultua ja ehdin kyntää traktorilla kivettyjä peltoja koneiden tultua käyttööön. Työssä ja sen tuloksissa on tapahtunut valtava muutos.

Vanhempia radioita:

K) Kaksi vanhaa radiota - ylempi Helvar ja alempi ASA. Kuvattu 16.10.2011 ('S&J') Kangasniemen työväentalolla.

Vanhemmistakin 'kangasniemeläisistä radioista' olisi mukava saada kuvia - samoin muistelmia radioiden tulosta Kangasniemelle.

Taululiituja:

L) Tämä taululiiturasia herättää varmasti monessa vanhoja koulumuistoja? Kuvattu 16.10.2011 ('S&J') Kangasniemen työväentalolla. Mieleen tulevat kirskahdukset, kun liitu piirsi tauluun tietyssä 'väärässä' kulmassa. Liitua käyttäessä kynsi sattui joskus raapaisemaan taulua - se tunne sai ihon kauhusta kananlihalle. Entiset liitutaulut olivat pinnoiltaan kuin kukkaruukkujen kylkiä. Unohtaa ei voi myöskään loppuunkäytettyjen, märkien taulusienten lumoavia tuoksuja, mitkä pysyivät järjestäjien kätösissä pitkään.

Osuuskauppojen hyllytavaraa yli sadan vuoden takaa:

M) Yhteishyvä-lehti esitteli vuoden 2004 numerossaan #8 'SOK 100-vuotta'-näyttelyä Tampereella. Jutun yhteydessä oli koottu ylläoleva listaus vuoden 1903 osuuskaupan hoitajille 'pakollisista' tavaroista. Tuoteniminä kuvassa Kaisa (kahvinvastike), Talous-Rio (kahvinkorvike), Kaisa (kahvinlisäke) sekä Rio-sikuria pussissa ja 'pötkössä'. Mielenkiintoisia eroja kahvituotteissa - vastike, korvike ja lisäke. 'Väskynä'-sana oli minulle jäänyt jo vieraaksi - piti tarkistaa: kuivattu luumu (myös käytetty muodoissa 'veskuna' ja 'viskuna'). Kangasniemellä tunnetaan sana ainakin yhteydessä 'veskunasoppa', jonka reseptikin kiinnostaisi nähdä. Syöminen olisikin sitten jo eri juttu. Porilaisjuuriltani muistan sikäläisen 'klimppisopan', josta oli huumori totisesti kaukana.

Resepti saatiinkin nopeasti: Väskynäsoppa: (noin 5 annosta) •250 g luumuja, •7 dl vettä, •¾ dl sokeria, •1 kanelitanko tai 1 tl kanelia, •½ dl vettä, •2 ½ rkl perunajauhoja.
Kaada vesi kattilaan ja sekoita joukkoon luumut, sokeri ja kanelitanko tai kaneli. Keitä miedolla lämmöllä 20 - 30 minuuttia. Nosta kypsät luumut kulhoon ja poista kanelitanko. Suurusta liemi sekoittamalla perunajauhot puoleen desilitraan vettä. Kaada kiisseli luumujen päälle ja ripottele kuortumisen estämiseksi pinnalle sokeria.

(Matti Mattila, 3.2.2009): Mieleeni juolahti tässä eräänä päivänä väskynäsoppa. Muistan vielä, miten nuorempana jälkiruuaksi sai silloin tällöin väskynäsoppaa eli luumukiisseliä. Erikoinen sana väskynä ei enää tule vastaan päivittäisessä kielenkäytössä. Sana ei ole täysin kadonnut suomen kielestä, sillä yhä erityisesti vanhemmat ihmiset muistavat väskynät ja siitä tehdyt keitokset ja paistokset. Väskynä tarkoittaa luumua, jonka latinankielinen nimi on Prunus domestica. Joissakin lähteissä väskynät sekoitetaan joskus rusinoihin tai sekahedelmiin. Luumu eli väskynä on Kaukasukselta ja Kaspianmeren alueelta peräisin oleva hedelmä. Luumut ovat muodoltaan joko pyöreitä tai soikeita. Niiden koko ja väri voi vaihdella paljonkin. Eri lajikkeita on sinisinä, sinipunaisina, punaisina, keltaisina ja vihreinä. Luumun kivi irtoaa yleensä melko helposti hedelmälihasta, toisin kuin sen alalajilla kriikunalla. Tuoreen luumun hedelmäliha on hyvä janonsammuttaja. Luumut sopivat välipalaksi ja jälkiruuaksi sellaisenaan tai yhdistettynä muiden hedelmien kanssa salaatiksi. Luumu sopii myös juustolautaselle. Tuoreista luumuista voi valmistaa piirakoita, torttuja, paistoksia, hilloa ja marmeladia, ja se sopii myös liharuokien lisukkeeksi. Luumu säilytetään kylmässä, +0 - +2 asteessa ja tästä hedelmästä on hyvä muistaa, että se tuottaa etyleeniä. Herkullinen luumukiisseli yhdistetään yleensä joulupöydän antimiin, mutta väskynäsoppaa sopii nautiskella pitkin vuotta. Maukas jälkiruoka valmistuu helposti ja vähillä aineksilla.

Yhteishyvän jutun yhteydessä mainitaan myyntituotteina mm. eläinten karvat, niitä ostettiin esim. rattaiden istuimien toppauksiin. Osuuskauppias maksoi innokkaille pikkupojille 'tuotantohinnat'.
Osuuskaupan vanhoissa mainosteksteissä muisteltiin 'yksityiskauppiasta', joka perunoita mitatessaan piti aina kappaa kallellaan isoa vatsaansa vasten - asiakas oli käynyt mittauttamassa ostoksensa osuuskaupassa ja pottuja olikin ollut vain puolisen kappaa. Näin dramaattisiin mainoskeinoihin tartuttiin siis osuuskaupan varhaisissa image-kampanjoissa.

Näin hurjaksi yltyivät osuustoiminta-aatteen poliittisen puolen mainosmiehet 1900-luvun alussa. Kuva on julkaistu em. Yhteishyvän artikkelin yhteydessä v. 2004.

SOK perusti vuonna 1913 laadunvalvontalaboratorion, jonka hyväksymät tuotteet ainoastaan pääsivät osuuskauppojen hyllyille. Alkuvaiheessa joka neljäs tutkittu tuote ei läpäissyt valvomossa tehtyjä testejä. Kahvin seassa saattoi olla kiviä, betonia, sikareja ja pahvinpalasia. Posliinipotat läpäisivät testit sen sijaan ensiyrittämällä.


(11.2.2012) Näinhän tässä kävi (kuten pelkäsinkin) - lapsuuteni kauhukuvien uhallakin menin mainitsemaan klimppisopan, nyt itsetuhoisilta porilaiskokeilta vyöryy klimppisopan reseptejä (muka) käytettäväksi.
Luista lampaan- tai naudanlihaa höystetään sopassa (järkyttävillä) klimpeillä, jotka koekeittiöiden reseptien mukaan syntyisivät seuraavasti:
50 g voita tai margariinia, 1 dl vehnäjauhoja, 2 dl lihan keitinlientä tai maitoa, 1 muna ja ½ tl muskottipähkinää. Älkää ystävät hyvät kokeilko tätä kotona.

Matkamuistoja Kangasniemeltä:

N) Tätä Kangasniemen valokuvien matkamuistohaitaria myytiin ilmeisesti 1950-luvulla - saatu käyttöömme Kaisa Huttusen kuva-albumin yhteydessä (kuvattu 4.2.2012 ~ 'S&J'). Matkamuistoon sisältyneet kuvat ovat kaikki erikseen sijoitettu Kangasniemen sivustoomme nähtäväksi.

Martta Wendelinin tuotantoa:

O) Martta Wendelinin piirtämä Kotiliesi-lehden kansikuva vuodelta 1936 (heinäkuu-elokuu) ~ 'Meren rannalla'.

(Wikipedia, 2010): Martta Maria Wendelin (23. marraskuuta 1893, Kymi – 1. maaliskuuta 1986, Tuusula) oli suomalainen kuvataiteilija. Martta Wendelin pääsi ylioppilaaksi vuonna 1910 Kotkan suomalaisesta yhteiskoulusta ja opiskeli sen jälkeen Helsingin yliopiston piirustussalissa Eero Järnefeltin johdolla vuoteen 1916. Hän sai yksityisopetusta myös Akseli Gallen-Kallelalta ja teki opintomatkoja mm. Ruotsiin ja Italiaan.
Wendelin tunnetaan erityisesti korttien ja lehtien kansikuvien (mm. Kotiliesi) piirtäjänä sekä satukirjojen kuvittajana. Kuvitustyön varjoon on kuitenkin jäänyt mittava maalaus-, grafiikka- ja piirustustuotanto.
Wendelin piirsi noin 650 joulukorttia ja vuosina 1931-1963 lähes 30 joulumerkkiä. Hän käytti suomalaiskansallisia aiheita ja oli osaltaan muokkaamassa mielikuvaa siitä, millainen on "perinteinen suomalainen" joulukuvasto.
Martta Wendelinin museo sijaitsee Tuusulassa, Hyrylän Taide-ja kulttuurikeskuksessa. Wendelin rakennutti itselleen Tuusulaan talon, muutti siihen 1946 ja asui ja työskenteli siinä koko loppuelämänsä. Museossa on peruskokoelmassa 2000 Wendelinin työtä, jotka hän aikoinaan lahjoitti Tuusulan kunnalle, sekä tilaa vaihtuville näyttelyille. Näyttelyjä järjestetään aineiston pohjalta vuosittain kolme.
Wendelinin kuvitustyöt edustivat samaa ihannoivaa, herttaista linjaa kuin Rudolf Koivu satukuvituksillaan tai ruotsalaiset Elsa Beskow ja John Bauer. Martta Wendelinille myönnettiin vuonna 1974 taiteilijaneläke ja 1977 hän sai elämäntyöstään Jenny ja Antti Wihurin rahaston tunnustuspalkinnon.

Martta Wendelinin erikoissivullemme. (lisää kuvia mm. postikorteista).

Valokuva-albumit:

P) Jotkut vanhat valokuva-albumit ovat jo itsessään kuin arvokkaita taide-esineitä. Kuvassa albumi, johon on kerätty ilmeisesti Tukholman kuninkaallisen teatterin näyttelijöiden visiittikuvakortteja. Tämä kyseinen albumi on vuodelta 1869 - kuvan lähetti 28.1.2013 A.Viitanen.

1800-luvun lehtiuutisia Kangasniemeltä:

Kangasniemellä kehiteltiin ikiliikkujaa jo vuonna 1887:

Q) Ylläoleva uutinen on 'Savonlinna'-lehden numerosta #12 (päivätty 24.3.1887). Uutisen mukaan kangasniemeläinen kellosepäntyöntekijä Jooseppi Olaf tarvitsi 4000 markan avustuksen, jotta saisi ikiliikkujansa lopulliseen kuntoon. Tavoitteena oli voittaa Ranskassa ikiliikkujan keksijälle luvattu 500.000 frangin palkinto. Toimintaperiaatteista mies oli hiiskunut vain luotettavimmille läheisilleen, mutta ratkaisunavaimet olivat 'elohopeassa ja kimmoawaisuudessa' - metallin kuluminen oli ykkösongelma. Nyt senkin tiedän, että ikiliikkujan 'tieteellinen nimi' on niinkin komea kuin perpetuum mobile. Tästä uutisen aihemaailmasta olisi mukava saada kuulla lisää.

Nämä Kangasniemen uutiset julkaistiin puolestaan 'Suomen Wirallisessa Lehdessä' (numero 21) 12.3.1867. Lunta oli helmikuussa ollut metsissä 'viisi korttelia' - piti ihan katsoa määritelmä: 1 kortteli = 6 tuumaa = 14,8 cm = 148,446 mm - eli lunta oli metsissä ollut vajaan metrin verran. Rahasta tuntui olleen kaikilla puutetta: Läsäkosken ja Sarwikosken sahat ja Hännilän terwaruukki olivat lama-ajassa lakanneet käymästä. Käräjillä riitti 'rahajuttuja' - ja nimismiehen 'uhkauksia'.

Maidonvartija * Akseli Kivialho (1926):

R) Kangasniemen Kunnallislehti neuvoi kolmannessa numerossaan 28.10.1953 emännille "maidonvartijan" käyttöä, ei enää pohjaanpalaneita vellejä isännille tarjottaviksi. Mikähän toimintaperiaate tässä 140 mk:n mystisessä laitteessa mahtoikaan olla?

('Nimettömönä pysyttelevä', 2014): Äidilläni oli paksupohjainen kattila ja siellä kiva posliinikierukka, kattilanpohjaan laitettiin. Ei kiehunut maitoruoka ylitse eikä palanut pohjaan. Vähän pienempi kuin teevati ja irrallinen. Onkohan sellaisia vielä olemassa. Se oli aika yleinen 50 vuotta takaperin.

('HS', 2014): Kysytty porsliinikierukka laitetaan kattilan pohjalle naamalleen. Siihen sitten maitoa päälle ja tulta perään. Kun maito lähenee kiehumispistettään alkaa ilma karata kierukan alta läystäkkeen reunassa olevan reiän kautta ja tämä aiheuttaa ääntä kun maito kuplii ja kierukka kolisee kattilan pohjaa vasten. On varmasti old-school-koje vaan toimii ...

(Johanna Viitaharju, 2014): Turun museokeskuksen opetuskokoelmissa olevalla maidonvartijalla on mukanaan alkuperäinen myyntipakkaus, jossa luvataan, että se kerrassaan ”estää keiton ylikuohumisen ja pohjaan palamisen.” Pakkauksessa mainitaan myös patenttinumero, jonka avulla saa kätevästi lisää tietoa. Patenttitietokanta kertoo, että esineen keksi ja patentoi toimitusjohtaja Akseli Kivialho vuonna 1926. Yllä oleva lupaus tarkentuu patenttiasiakirjassa teknisellä selityksellä. Maidonvartija asetetaan kattilan pohjalle kierteen muotoisella uurteella varustettu puoli alaspäin, ja niin ”kulkee kuumennut keitos pitkin kierteitä ja kohoaa reijästä ylös rikkoen keitoksen pinnalle muodostuneen kuoren ja estää siten ylikuohumisen. Keitoksen kiehuessa joutuu itse laite nousevaan ja laskevaan liikkeeseen, mikä taasen saattaa astian pohjalla olevan keitoksen alituiseen liikkeeseen, estäen siten keitoksen pohjaanpalamisen.”

S) Vanhoja kelloja ~ kangasniemeläisiä kelloseppiä:

Nämä kaikki tässä kuvaruudussa esitellyt kellot ovat peräisin Kangasniemen museokokoelmasta - kuvattu heinäkuussa 2013 ('S&J'). Kaikki lisätiedot kelloista tervetulleita.

1.

Tämä seinäkello on peräisin Leppäniemestä (Kangasniemi). Tehdasvalmisteinen sveitsiläinen, ostettu mahdollisesti 16.12.1911. Merkinnät kellon takapinnalla. Kangasniemen museo.

(Veikko Ahoniemi, sähköposti 19.7.2013): Kuvissa 1-4 esillä neljä tupakelloa (schwarzwaldilaiskelloa). Tupakellot olivat 1800-/1900-luvun taitteessa Suomen yleisin kellotyyppi. Niiden hinta-laatusuhde oli hyvä. Vaatimatonkin kotitalous saattoi ostaa vuorokauden yhdellä vedolla käyvän tupakellon. Kelloissa on yleensä käyntimekanismin lisäksi lyöntimekanismi, joka lyö sekä täydentunnin- että puolentunnin lyönnit.

2.

Seinäkellon lahjoittanut Kangasniemen museoon Kalle Hämäläinen Hokasta. Tehdasvalmisteinen, kukka- ja pylväsaiheet.

3.

Tämä seinäkello on saatu Kangasniemen museoon Kangasniemen kirkon tapulista lahjoituksena. Tehdasvalmisteinen, kukkakoristeet. Kellotaulua on jossakin vaiheessa joku omistajista muotoillut sahaamalla uuteen muotoon.

4.

Tämän kellon omisti Asser Möller - normaalisti käytössä ollut kello pysähtyi omistajansa kuollessa v. 1967, eikä ole sen jälkeen enää suostunut käymään (Voitto Raikaa).

* * * * * * *

5.

(Veikko Ahoniemi, sähköposti 19.7.2013): Hopeakuorinen taskukello. Kellotaulussa on merkintä: Hampden Watch Co. ”hirvikello” . 4 uz hopeakuoret. Koneistossa on 17 kiveä (jewels). Koneiston valmistusnumero on 2.458.829. Koneistossa on merkintä No. 64. Valmistusnumeron perusteella koneisto on valmistettu noin vuonna 1901. Tehtaan toiminta-aika oli vuodet (1876-1928).

6.

(Veikko Ahoniemi, sähköposti 19.7.2013): Elgin, hopeakuorinen taskukello. Koneistossa on 17 kiveä (jewels). Taskukellon koneiston valmistusnumero on 13.106.698. Valmistusnumeron perusteella koneisto on valmistettu noin vuonna 1907. Elgin tehdas valmisti toimintansa aikana (1864-1955) noin 55 miljoonaa kelloa, joka edustaa koko USA:n kellovalmistuksesta liki puolta.

7.

8.

Kaappi, jossa säilytettiin taskukelloa. 'Koekäyttö' kuvattu Kangasniemen museossa 25.7.2013 ('S&J').

9.

Amerikkalaisvalmisteinen kello, jonka takana säilynyt osa valmistajan tiedoista: Sharp Gothic, --nia Clock Company (New York, USA). Museokellosta puuttuu varsinainen kellopesä.

10.

Taskukellon 'yösäilö' ~ aika jäniksen selässä.


Kangasniemeläisiä kelloseppiä:

Veikko Ahoniemi lähetti 19.7.2013 kirjallista tutkimustietoaan Kangasniemen kellosepistä vuosikymmenten varrelta:

Kangasniemi: Elfström matrikkeli III, Paikkakunnat osa mainitsee ainoastaan kaksi Kangasniemellä toimineen kellosepän nimeä; Paavo Lahikaisen ja Juho Moilasen nimet. Mainitut nimet ovat myös tässä mukana. Oheisen listan nimet ovat sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Hakanen Raimo: Syntynyt 11.08.1929 Mikkelissä kolmilapsisen perheen kuopuksena. Kuoli 03.0.2012 sairaskohtaukseen Mikkelissä. Raimo Hakanen valmistui Lahden Kelloseppäkoulusta 1950. Hän perusti oman kellosepänliikkeen Kangasniemelle vuonna 1956. Jäi kellosepän työstä eläkkeelle noin vuonna 2000 ja muutti Mikkeliin jossa vietti eläkepäiviä yhdessä Airi vaimonsa kanssa. Harrastuksina mainitaan metsästys ja kalastus sekä itse rakentamalla kesämökillä Kangasniemellä oleminen. Lähde: Kangasniemen kunnallislehti 15.03.2012.

Raimo Risto Hakanen Syntyi 11.08.1929 Mikkelissä. Oli ensin opissa Väinö Hyttisellä Lahdessa v. 1945 ja Oskari Laitisella Mikkelissä. Kävi sitten vuosina 1947-1950 Kelloseppäkoulun. Kisällitutkinto v. 1950. Työskenteli Ab Svenska Urdepoten:ssa Malmössä sekä Helsingissä liikkeissä Savon Kello ja Kulta sekä Hakakellossa (kelloseppä Veikko Kari). Perusti vuonna 1956 Kangasniemelle kello- jaa silmälasiliikkeen. Lähde: Kellomiesten kirja IV (1981), sivu 67. Kellomiesten kirja III:107.

* * * * * * *

Heinonen Ahti Ensio: Syntynyt Nurmijärvellä 17.06.1915. Käynnyt ensimmäisen sotainvalideille järjestetyt kellosepän ammattikurssit 1940-1941. Tämän jälkeen työskenteli Mikkelissä kelloseppä Osk. Laitinen Oy:llä vuoteen 1949, jolloin perusti liikkeen Kangasneimelle. Kellosepän kisällitutkinto 1949. Lähde: Kellomiesten kirja III:112.

Heinonen toimi Kangasniemellä samassa talossa kuin seuraavaksi mainittu Juho Moilanen (ks. Moilanen).

* * * * * * *

Pekka Husso: Kelloseppä Pekka Hussolla oli Kangasniemen ”Alakadulla” (nykyinen Satamatie) liike. Lähellä satamaa.
Lähde: Kangasniemen kotiseutumuseo. Kelloseppämatrikkelit, Elfström II,III sekä Kellomiesten kirjat 1931,1956, 1981 eivät mainitse Husso nimeä.

Tämä kuva on peräisin Hussojen suvun kuva-albumista. Kuvan järjestivät käyttöömme Anita Konttinen ja Satu Kontio (molemmat siis 'Husson sukua') syksyllä 2010. Kuvan päälle on aikoinaan kirjoitettu: 'Pappa, Eero, Hertta ~ 1934'. Kuvaan kirjoitettuna 'Pappa' tarkoittaa tässä kelloseppä Pekka Hussoa, jonka pojan Aarnen lapsia ovat kuvan Eero ja Hertta.

* * * * * * *

Lahikainen Paavo Paavonpoika: Syntyi 1769. Kangasniemeläinen talollinen ja seppä. Rakensi kelloja.
Lähde: Elfström I:39. Kelloseppämatrikkeli vuodelta 1931 ei mainitse tätä Lahikainen nimeä.

* * * * * * *

Moilanen Juho: Syntyi Valtimossa 29.05.1896 ja kuoli 1953 tai 1954. Vanhemmat ovat seppä Antti Moilanen jaa puolisonsa Kaisa, os. Haapalainen. Kansakoulun käytyään Juho Moilanen tuli kellosepän oppiin 1905 S.A. Kunnakselle Nurmeksessa. Työskenteli Joensuussa J. Heinosella ja Mikkelissä O. Laitisella. Perusti vuonna 1919 liikkeen Nurmekseen, siirtyi kuitenkin samana vuonna Kuopioon. Vuonna 1925 aloitti oman kelloliikkeen Kangasniemellä.
Lähde: Elfström II:62. Kellomiestenkirja 1931:188. Matti Vihervirta. kesäkuu 2012.

Oheinen Moilasen mainoskuva on kiinnitetty erikoiseen mainospeiliin. Siinä kookasta peiliä kehystää Kangasniemellä toimineiden liikkeiden mainokset. Peili on taltioitu kangasniemen museolle, jossa valokuva on myös otettu (Matti Vihervirta).

* * * * * * *

Pulkkinen: Toimi kelloseppänä Kangasniemellä. Lähde: Moilanen kellosepät.

* * * * * * *

Karl ('Kaarlo') Topelius: Kelloseppä Topelius toimi Kangasnimellä 1900-luvun alussa. Hänellä oli liike ”Meijeriniemessä”. Mikkeli lehden (21.02.1906) mukaan on Kangasniemen Työväenyhdistyksen vuosikokous helmikuussa 1906 valinnut yhdistyksen ”wirkailijaksi” mm. kelloseppä K. Topeliuksen. Lähde: Kangasniemen kotiseutumuseo, 2013. Kansalliskirjasto / Historiallinen sanomalehtikirjasto. Elfström matrikkelit eivät mainitse Topelius kellosepän nimeä.

* * * * * * *

Lähteet:
Manninen Antero, Kangasniemen historia I. 1953.
Manninen Antero, Kangasniemen historia II. 1962 / 1997.

Elfström Ritva. Kellosepät Suomessa 1600-1925. Paikkakuntaluettelo. Helsinki 1980.
Elfström Taimi. Kellosepät Suomessa 1600-1875. Helsinki 1976 (osa I).
Elfström Taimi. Kellosepät Suomessa 1875-1925. Helsinki 1979 (osaII).
Flinck H., Tuomi Leonard, Vasara Huugo, Kellomiesten kirja III. Suomen Kelloseppäliiton 50-vuotisjulkaisu. Helsingissä 1956.
Heikkilä Hannes, Elfströn Erik, Leo Koivisto, Kellomiesten kirja IV. Suomen Kelloseppäliiton 75-vuotisjulkaisu. Espoo 1981.
Pipping Gunnar, Sidenbladh Elis, Elfström Erik, Urmakare och klockor i Sverige och Finland. Värnamo 1995.
Räihä Jorma, Kelloseppäkoulu 50 vuotta. Helsinki 1996.


AIKALAISTEN MUISTELMIA KANGASNIEMEN KELLOSEPISTÄ:
Työryhmällemme ovat aikalaiset kertoneet Kangasniemen kellosepistä seuraavan 'mainoslauseen', jonka silloiset vääräleuat olivat savolaishuumorilla höystäneet: "Jos Moilanen ei kelloa saa pysähtymään, niin vie se Hussolle - kyllä pysähtyy."

Tämän historiallisen kelloseppäaiheisen taidepiirroksen antoi käyttöömme Veikko Ahoniemi heinäkuussa 2013 - kiitos.

Punamultamaalin teko-ohjeita ('resepti'):

T) Miten punamultamaalia valmistettiin? --- Junaharrastajien nettisivulta osui silmiin alla oleva kirje toukokuulta 1927. Kirjeen esillelaittaja oli Bo Jansson (9.11.2006): Löysin tällaisen paperin isoisäni, ratainsinööri Waldemar Janssonin jäämistöstä.

(Mika Björkqvist, 10.11.2006): Keitosta haudutetaan hiljaisella tulella, sekoitetaan koko ajan ettei pala pohjaan. Keitto aika noin 2-3 tuntia, koko ajan pikkuhiljaa sekoittaen. Samalla ohjeella tehdään myös keltainen (keltamulta) talonväri. Suolan määrästä riippuen valmis keitos säilyy 1-3 viikkoa käyttökelpoisena,ennenkuin alkaa käymään. Itse maali, mitä vaarini joskus on keittänyt, on pysynyt seinässä 50 vuotta, tosin kun vesi roiskuaa seinälle siitä kohti kulunut pois. Punamulta maali hierretään seinään, ei maalata kuten normaallisti.

(Jorma Rauhala, 10.11.2006): Itse olen maalannut yhden leikkimökin 1960-luvulla punamullalla siten että rautakaupasta ostettiin pussillinen punamultaa ja pulloon ostettiin maaliöljyä. Ne sekoitettiin ja siveltiin sitten seiniin. Kumpaakin ainetta myytiin irtotavarana. Tällainen punamultamaalaus kesti seinässä siedettävänä noin 10 vuotta. Punamultamaalauksessa idea on saada pysymään se jauho seinässä, mutta aika ja sää sitä tietysti kuluttaa pikku hiljaa. Mitään "oikeaa" maaliahan se ei ole.

(Tuulikki Kiilo ja Marjo-Kaisu Niinikoski * julkaistu Meidän Mökki -lehdessä 4/2005):
Tarveaineet::
100 litran maaliannosta varten tarvitaan:
noin 80 l vettä
4-6 kg rautasulfaattia eli vihtrilliä (hyvin varustellut väriliikkeet)
8-9 kg ruisjauhoja
3-6 l pellavaöljyvernissaa
16 kg punamultaa (väripigmentti, myynti rautakaupat)
1 kg hienoa merisuolaa
keittovälineeksi esimerkiksi 200 l vanha tynnyri
sekoituskeppi
talousvaaka maaliaineiden punnitsemiseksi.

Valmistus:
Punamultaa voi keittää missä tahansa keittoastiassa, tavallisimmin joko valurautapadassa tai kivivillalla ympäröidyssä peltitynnyrissä. Myös saunan muuripata on erinomainen keittoastia. Jos on mahdollista keittää maali vesihauteessa, ei tarvitse varoa maalin pohjaan palamista.
Padan alle tehdään tiilistä tulipesä. Tulipesän tulee olla niin korkea, että alle saa joko nuotion tai kaasupolttimen. 60 litraa vettä laitetaan pataan ja sen jälkeen sen alle viritetään tuli.
Viileään veteen sekoitetaan aluksi rautasulfaatti. Jauhojen sekoittamisen varmistamiseksi ne vispilöidään ensin 20 litraan kylmää vettä. Jos sekoitat jauhot suoraan keitokseen, muista aloittaa 80 litralla vettä ja sekoittaa huolellisesti, jotta jauhot eivät paakkuunnu. Älä huolestu, jos joukossa on pieniä jauhopaakkuja, sillä ne hajoavat kyllä keittämisen aikana.
Kun vesi padassa on kiehuvaa, lisätään vesi-jauhoseos joukkoon. Sen jälkeen seosta keitetään hiljalleen puolentoista tunnin verran, koko ajan sekoittaen varoen pohjaan palamista.
Sen jälkeen seokseen lisätään hiljalleen sekoittaen 16 kg punamultaa varovasti pieninä annoksina. Värinä voi käyttää muitakin maaväripigmenttejä, joista punamullan ohella tunnetuin on keltamulta.
Punamultapigmenttiä lisättäessä on varottava, ettei maali ala kuohua. Usein onkin parasta sammuttaa tuli pesästä jo ennen pigmentin lisäystä ja lisätä pigmenttiä vähitellen kuohumisen rauhoittuessa. Varalla on hyvä olla kylmää vettä, jota voi lisätä joukkoon kauhalla, jos keitos uhkaa tulla yli. Pahimmillaan kuohuminen voi jatkua jopa tunnin, vaikka padan alla ei tulta olisikaan.
Sen jälkeen maalin keittämistä jatketaan vielä ainakin tunnin ja lisätään sitten joukkoon 6 l pellavaöljyvernissaa. Vernissalisäyksen jälkeen keittämistä jatketaan vielä puolisen tuntia. Parhaiten maalin kypsyyden voi todeta, kun kastaa maalaamattoman laudan maaliin, antaa sen kuivua hetken ja kokeilee, onko maali ottanut hyvin ja pitävästi kiinni.
Kun maali on valmista, sammutetaan tuli alta ja lisätään haluttaessa joukkoon joko merisuolaa tai silakansuolavettä maalin säilymisajan pidentämiseksi. Maalilla voi alkaa maalata välittömästi tai vasta maalin jäähdyttyä. Jos maali on jäähdyttyään kovin paksua, sitä voi ohentaa joko vedellä tai silakansuolavedellä. Maali säilyy säilytyspaikasta ja lämpötilasta riippuen viikosta kahteen.


Vanhoja kertäilykohteita:

U) Kotilieden numerossa 2007/#2 Marja Blåfieldin palstalla 'Keräily ja antiikki' (kuva: Seppo Saarentola) oli esittelyvuorossa lähinnä Pauligin kahvipakkauksissa oheistuotteina olleet värilliset autokuvakortit, joita kaikkiaan oli 216 erilaista. Juttu esitteli keräilijä Jukka Vesterisen.
Tämän kirjoittaja "myöhästyi" ikänsä puolesta näistä kahvipakettien autokuvakorteista - niitä ei enää minun aikanani ollut tarjolla. Isoveljeni niistä kyllä innolla kertoivat. Kun vartuin 'omavaraiseksi' karkkikauppakeräilijäksi, oli tarjolla enää lähinnä pikkuväelle suunnattuja purukumipaketeissa olleita keräilykuvasarjoja. Ensimmäinen valmiiksi keräämäni sarja oli "FBI - uudet aseet". Sittemmin keräsinkin kai vain kotimaiset jalkapalloilija- ja jääkiekkoilijakeräilysarjat 60-luvun puolivälin jälkeen. Muistoja muilla?

Seuraavalle sivulle #31 .

Mahdollisia kysymyksiä, korjauksia tai lisätietoja voi sivuston kokoajille lähettää helposti sähköpostilla:

PALAUTE (e-mail)

Sivuluettelo 1-107

etusivulle