Asuinpaikkani oli vuodet 1929 -1950 Kangasniemen Ruokomäen Haukiselän kylän Etelätalossa eli Orasessa. Aloitin ns. 'supistetun alakoulun' Koittilassa syyslukukaudella 1937.
'Supistettu alakoulu' tarkoitti sitä, että sama opettaja piti syyslukukauden jollain tietyllä koululla ja siirtyi sitten muualle pitämään kevätlukukauden jollakin toisella koululla. Kevätlukukaudeksi siirryin saman opettajan oppilaaksi Ruokomäen koululle. Kasvatuskodistani oli samanpituinen matka kumpaankin kouluun eli noin 5 kilometriä. Tästä seurasi se hyöty, että sain alakoulun käytyä yhtenä talvena kun taas toiset saman ikäiset oppilaat käyttivät siihen kaksi talvikautta.

1939 syyslukukauden aloitin Ruokomäen koulussa yläkoulun toisella luokalla. Olin jo 1938 keväällä käynyt tässä koulussa supistetun alakoulun toisen luokan. Haukiselän taloista oli parikin oppilasta nyt samaan aikaan koulussa, mutta minua pari, tai kolme luokkaa ylempänä.
Nämä oppilaat olivat Eino Matilainen ja Kalervo Aarnio. Vaikka he kumpikin olivat talollisten poikia, niin he pitivät minua huutolaispoikaa aivan vertaisenaan.

Koulumatkat aamulla olivat ainakin joskus erikoisia meidän osalta. Syyspimeällä oli matkaa maantielle noin runsas kilometri ja pääasiassa polku kulki synkähkössä metsässä. Oli ja aamulla lähdettävä noin viiden kilometrin pituiselle matkalle siinä seitsemän maissa, jolloin oli pilkkopimeää, jos maa oli mustana.
Matilaisen pellon päässä oli polttopuiden tekopaikka, eli siellä oli jo valmiita halkopinoja sekä koivuhaloista oli saatavissa runsaasti tuohia. Sieltä otettiin jokaiselle seiväs jonka pää puukolla halkaistiin ja siihen työnnettiin tuohen käppyrä ja se sytytettiin tuleen. Jos edellä menijän tuohus sammui, niin perässä tulijan tuohus sytytettiin ja näin päästiin ainakin jonkinlaisessa valossa maantielle, josta oli jo valoisampi jatkaa kohti koulua. Vanhemmat ei tainneet tietää tästä menettelystä mitään, sillä kyllähän siinä tulipalon vaara oli olemassa.

Opettajat kaikki olivat naisia ja heistä kestään ei jäänyt mitään huonoa mieleeni.
Helmi Romo oli alakoulun toisella luokalla iki-ihana ja aina ystävällinen ja tasapuolinen opettaja.
Aune Honkipuro oli 1939-40 talven opettaja. Hänestä minulla ei ole paljon muistissa mitään, mikä johtunee osaltaan talvisodan talvesta ja minun sairauksistani johtuneista poissaoloista.
Irma Kivinen oli 1940-41 kauden opettajana on ja ollut muistinpanojeni mukaan asiallisen ystävällinen ja oikeudenmukainen sekä emäntätyyppinen opettaja.
Martta Irene Sääski oli kansakouluni viimeisen luokan opettaja. Ei moitteen sanaa. Hänen johdollaan jopa valmistettiin kevätjuhlaan näytöskappale Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä ja siinä veljesten koulunkäynnistä. Olin näytöksessä Jussina ja mieleeni on jäänyt, että "jo heilahti Jussin pussi."
Tästä opettajasta on lisäksi jäänyt mieleeni ainakin kaksi eri asiaa. Ensiksikin hän oli nuori ja ilmeisesti ns. nykyaikainen nainen ja se ilmeni mm. niin, että hänellä oli jo silloin päällään jonkinlainen minihameen esiäiti, eli helma oli ainakin polvissa, jollei hieman ylempänäkin ja sehän oli aivan ennen kuulumatonta tällä kylällä. Toinen oli päästötodistus jonka sain. Se oli valkoisessa ja kapeassa kirjekuoressa, joka oli ennen kokematon ja näkemätön, sillä ennen paperi oli annettu käteen siitä vaan, ilman mitään kuoria. Kuoren päälle oli kirjoitettu jokin runo tai värssy.
Siihen oli kirjoitettu: RUKOILE JA TEE TYÖTÄ, NIIN TYÖSI ONNISTUU JA MAJASTASI MATALASTA LINNA VALMISTUU. Koin värssyn henkilökohtaiseksi ja se on oikeastaan syöpynyt sieluuni ja olen alkanut arvostaa sitä entistä enemmän.

Talvisota 1939-40: Syyslukukausi 1939 alkoi muistini mukaan epävarmoissa tunnelmissa. Tosin suojeluskuntalaisia ei tällä koululla näkynyt Koittilan tapaan, mutta opettajan puheista sen kyllä aisti. Olihan miehiä jo kutsuttu YH:n, eli ylimääräisiin harjoituksiin Karjalan kannasta linnoittamaan. Muistan hyvin viimeisen koulupäivän torstaina 30. päivä marraskuuta 1939, jolloin opettaja kesken koulupäivän päästi meidät lähtemään kotiin.
Koululta on Sauvamäen maantielle vajaa kilometri. Kun tulimme siihen, niin siinä olevan postilaatikon luona oli melkein hysteerinen ja tuntemamme mökin nuori emäntä. Saimme selvää hänen soperruksistaan, että hänen miehensä on jo kaatunut. Myöhemmin selvisi, että näin ei vielä ollut tapahtunut. Jatkosodan aikana emännän epäily taisi toteutua.
Kevät lukukausi 1940 kai aloitettiin jossain vaiheessa. Tosin en muista koska? Henkilökohtaisesti talvi oli minulle vaikea, sillä kova kuume vaivasi, jopa niin paljon että jouduin sairaalaan. Olin sinne vietäessä niin huonossa kunnossa, että en muista, että millä kyydillä 25 kilometrin pituinen taival oli taitettu.
Poistulon sairaalasta muistan taas erittäin hyvin ja kyyti ei ollut mikään ambulanssimatka. Kasvatuskotini poika Vilho oli jo kotiutunut Talvisodasta ja hän tuli minut hakemaan kotiin polkupyörällä. Olin ollut sairaalassa ehkä pari - kolme viikkoa ja nyt sitten istahdin polkupyörän tangolle ja Vilho polki. Ylämäet tietenkin käveltiin.
Koulutodistukseni mukaan lukukausi oli päättynyt vasta kesäkuun 15. päivä ja poissaolotunneiksi on merkitty 70 tuntia . Arvosanani laulusta on edelleen ollut heikko 4.

Jatkosota: Jatkosodan alkaminen ei vaikuttanut koulunkäyntiimme oikeastaan mitään. Uutta oli se kun koulukkaiksi tuli nyt ns. evakkojen lapsia. Oli Paukkusia, ja heistä vain Aatos on jäänyt mieleeni. Ei ole montakaan vuotta kun hankin hänen puhelinnumeronsa. Osoite oli muistaakseni Ristiinassa. Hän kertoi tehneensä elämäntyönsä UPM:n palveluksessa. Oli harmi, kun hän ei tunnistanut minua lainkaan. Näinkin saattaa joskus käydä.
Oli myös Sojakoita - Inkeri ja Lauri. Heistä en ole kuullut koulun jälkeen mitään. Sojakka on loppujen lopuksi aika harvinainen nimi ja olen joskus jollekin Sojakalle soittanut, mutta ei ole tärpännyt odotetulla tavalla. Jo kauan vuosikymmeniä sitten radiosta kuului Sojakka nimisen soittajan urkuesityksiä. Lieneekö ollut näitä Sojakoita?

Voimistelutunnit: Ei ollut minun loistotunteja. Jostakin syystä toiset mm. pyöri rekillä kuin väkkärät, mutta kun kerran putosin päälleni niin siihen intoni sammui. Toinen ongelma liittyi pukeutumiseen. Ei saanut voimistella pusero päällä, vaan se oli riisuttava. Ei minulla mitään päällyspaitaa ollut, vaan ainoastaan normaali paita, joka oli ommeltu Tahkomäen kaupasta ostetusta tyhjästä vehnäjauhosäkistä. Hävetti, kun siinä paidassa loisti jokin myllyn mainos. Lisäksi paitani hartioissa saattoi olla iso veritahra tai jopa useampikin. Ne johtui siitä, kun yöllä nukkuessani vaikkapa kirppu oli imenyt vertani itsensä täyteen ja oli kääntyessäni jäänyt selkäni alle ja rusentui siihen. Kyllähän toiset oppilaat tiesivät, mistä läiskät olivat peräisin.

Veistotunnit: Tykkäsin askartelusta. Kirvesvarsi oli ensimmäinen tuote. Eikä mallikkaan kirvesvarren teko mikään helppo homma ollutkaan. Sen teko alkoi siitä, kun koulun puuliiterin halkopinosta kukin oppilas valitsi itselleen sopivan metrisen koivuhalon joka tuotiin luokkaan. Siitä alettiin ensin kirveellä veistämään jonkinlainen aihio, joka höylättiin sopivaksi ja sitten muilla työkaluilla jatkettiin. Viimeiset silaukset tehtiin santapaperilla. Työn tulokset olivat kevätjuhlassa kaikkien nähtävänä. Veiston opettajat olivat osa-aikaisia lähitalojen miehiä, kuten Sairun Vilho ja Koljosen poika. En muista enää hänen etunimeään.
Erikoinen tapaus on jäänyt mieleeni. Lastut pyrittiin polttamaan luokan hellassa tunnin aikana ja hella kuumeni joskus melkein tulikuumaksi. Hellan päällä kuumeni myös ns. liimapannu. Kerran kurkotin sitä liimapannua ja oikeanpuoleinen reiteni nojasi melkein tulikuumaan hellan luukkuun ja sarkaisen housun lahkeeseen paloi selvästi sana KASTOR. Tosin peilikuvana. Eihän minulla muita housuja ollut, joten kyllä ilkkumisen aihetta toisilla oppilailla oli moneksi aikaa.

Välitunnit: Oli vilkasta liikkumisen aikaa. Ei silloin seisoskeltu pitkin seinävieriä. Koulun liiterin takana oli erittäin tiheä pensaikko ja siellä oli hyvä olla piilosilla. Juostiin kilpaa ja hypättiin pituutta sekä pelattiin pesäpalloa ja taisi meillä olla potkupallokin. Ja se lumisota talvisin. Siinä oli hohtoa. Ei takuulla paleltanut. Ja kaikilla riitti siihen innostusta.

Oppilaiden juomavesi: Koulun kaivossa oli kai ajoittain liian vähän vettä ja se oli päätetty syventää kesällä koulun loman aikaan. Nämä kaivon seinät olivat sen ajan tavan mukaan kudottu luonnon kivistä. Uusi aika oli tulossa ja syventämisen yhteydessä kaivoon asennettiinkin sementtirenkaat. Niistä ei ollut kai vielä missään kokemuksia, mutta syventäminen oli tällä menetelmällä turvallisin.
Oppilaiden juomavesisäiliö oli kiinnitetty käytävän seinään. Se oli kuparinen ja sisältä tinattu pieni säiliö. Siihen taisi mahtua ehkä ämpärillinen vettä. Siinä oli sellainen suihkusuutin, josta vesi nousi pienenä suihkuna suuhun. Oli kätevä laite. Mutta nyt tämän remontoidun kaivon vesi olikin juomakelvotonta. Se oli hapanta ja pahanmakuista. On jäänyt mieleen, että se oli suuri ongelma meille oppilaille ja en muista, että ongelmaa olisi jollakin lailla edes korjattu. Juomavetemme taidettiin tuoda ämpärillä jostakin muualta.

Maaottelukävelymarssi toukokuussa 1941: Oli ilmeisesti järjestetty kansakunnan yhteishengen kohottamiseksi. Kilpakumppanina oli Ruotsi - kuinkas muuten ja joka kirkkaasti voitettiin. Suorituspaikkana oli Sauvamäen maantie. Lähtö tapahtui koulun tienhaarasta varsin suurella joukolla. Siitä matkattiin Sauvamäkeen päin ja viidenkilometrin päässä käännyttiin takaisin sekä palattiin lähtöpaikkaan.
Minulla oli vaikeuksia. Moskovan Selma oli tekemässä minulle jostakin kotikutoisesta kankaasta päällyshousuja. Minulla oli toiveena ns. pussihousut, jotka kuuluivat oikeiden miesten jalkaan Siihen ei suostuneet ja minua hävetti mennä suorilla housuille tälle marssille. Menin kuitenkin. Ja me pojankolperot pantiinkin kilpajuoksuksi marssimisen sijasta ja olimme tietenkin kaikista nopeimpia. Rintamerkki saatiin palkkioksi suorituksesta.

Koulukiusaaminen: Tämä koulu oli minulle mieleinen Vaikka olin koko koulun ainoa huutolaispoika, niin koskaan eikä kukaan siitä irvistellyt. Mutta pitihän olla myöskin yksi poikkeus. Oli Antti Pylvänäinen. eli ns. 'Rapion Antti'. Hän oli minua paljon isompi ja pari luokkaa minua ylempänä, eli olimme onneksi vain yhden lukukauden yhtä aikaa koulussa. Hänellä oli tarkoitus tehdä minusta varas ja sitten ilmiantaa minut. Koska koulumatkamme oli jonkin matkaa yhteinen, niin hän oikein kyttäsi minua. Ainoa mahdollisuuteni oli karttaa yhteistä matkaa. Tein sen niin, että en kulkenut yhtä matkaa Antin kanssa. Jos näin hänet aamulla, niin jättäydyin jälkeen. Koulun päättyessä syöksyin ensimmäisenä kotimatkalle ja kipaisin ensimmäisenä kotiin. Se oli kuluttavaa aikaa ja on erityisen epämiellyttävänä jäänyt mieleen. En tiedä miksi hän minua vainosi.

Läksyjen teko: Sujui normaaliin tapaan muuten, mutta valaistuksen kanssa oli sotien aikaan ongelmia. Tämä johtui siitä, että mm. lamppuöljyä ei ollut saatavissa. Jos sitä litran sai silloin tällöin, niin se tarvittiin ensisijaisesti navettalyhtyyn. Monen monet kerrat tein läksyni ns. talituikun valossa. Jossakin astiassa ja ns. eloaitassa oli teurastuksesta jäänyt sisäelinten rasvoja muutama nokare. Ei muuta kun nauriista jältettiin syötävä osuus pois ja tilalle kaadettiin kuumennettu ja sulatettu elukan rasva. Samalla rasvaan tökättiin pystyyn ns. sydän, joka oli joko kankaan suikale tai villalangasta vastaavasti punottu sydän. Siihen vain tulitikulla tuli, niin sillä joten kuten näki tehdä läksynsä. Sehän tietenkin savusi sekä haisi, mutta hätä ei lakia lukenut.
Taisi olla jatkosodan aikaa, kun Tahkomäen kauppaan tuli ns. karbidikiveä. Ne oli todellakin pieniä kiven murikoita, joita pienettiin siten, että murikka pantiin johonkin vanhan säkkikanakaan sisään ja kovaa alustaa vasten nuijittiin vasaralla pienemmiksi. Tämä sen takia, että jollei se murikka olisi ollut siellä säkkikankaassa, niin ne kiven sirut olisivat lennelleet ympäriinsä ja jos ne olisivat kostuneet, niin samalla ne olisivat kaasuuntuneet asetyleenikaasuksi, joka on erittäin tulen arkaa.

Ohessa on nettikuva karbidilampusta (kuva: V.Häkkinen). Huomaa, että se on kaksisosainen. Yläosassa oli vettä ja alaosassa karbidimuruja. Yläosassa olevan ruuviin avulla veden tippumista säädeltiin alapesään ja se samalla sääti kaasun muodostumista ja myös liekin kokoa yläosan polttimossa. Liekki oli erittäin kirkas sekä kuuma ja myös valoteholtaan tehokas. Sen valossa oli hyvä tehdä mitä tahansa ja myös läksyjäkin.

Syntymäaikani päivämäärät todistuksissani: Merkintähän oli joka todistuksessa, mutta siinä näytti olleen ongelmia. Eli se oli merkitty kuhunkin totistukseen aina eri päivämäärin. Vuosi oli tosin oikein, mutta päivämäärät ja kuukaudet heittelivät. Esimerkiksi päästötodistukseen keväällä 1942 se oli merkitty 10 heinäkuuta.
Tämä hämmensi myös minuakin, vaikka vielä kovin nuori olinkin. Kyselin kotonakin, että mikähän on se oikea päivämäärä? Kysyin sitä kirkolla käydessäni äidiltänikin. Hän vastasi, että se taisi olla potatinkaivuun aikaa. Ota siitä sitten selvää! Vasta rippikoulutodistuksessa se on ilmeisesti oikein, eli 28. päivä elokuuta. Oikean päivämäärän merkitseminen olisi ilmeisesti ollut mahdollista, jos vaikkapa opettaja olisi soittanut kirkkoherran kansliaan ja olisi kysynyt asiaa. Toinen mahdollisuus olisi ollut jokatalviset kinkerit, jossa sitä olisi myös voinut tiedustella. Mutta mitäpä se yhden huutolaispojan syntymäajan selvitteleminen kenellekään kuului - arvelen asian ja asenteen näin olleen.

Koulutapahtumia: Pulpettikaverissa minulla ei ollut onnea täällä Ruokomäessäkään. Koivulan Ellin vieressä istuin ja vielä eturivissä. Ellin tukan pitkät letit minua tietysti kiinnostivat, koska niistä oli niin mukava aina nykäistä. No, Elli-tyttönen oli tietenkin erimieltä ja vastasi suureen ääneen itkemällä ja oli muutoinkin vihainen. Eikä sitä opettajakaan ymmärtänyt, vaan arestia annettiin. Kyllä me joistakin muistakin syistä aina Romon Pentin kanssa oltiin arestissa. Mutta ei me siitä vihaa kannettu, vaan arveltiin, että kyllä kai sitä syytä oli meissäkin.
Kerran oli joku meiltä kotoa käynyt Tahkomäen kaupassa. Sieltä oli annettu ehkä noin kymmenkiloinen nyssäkkä karbidikiveä vietäväksi aamulla kouluun, jossa sitä käytettiin valaistustarpeeseen. Se panttiin aamulla vesikelkkaan ja aloin lumipyryssä kiskomaan sitä perässäni kouluun. Matkanteko oli sen verran voimille käyvää sekä hidasta, että myöhästyin pahan kerran. Koputin arasti luokan oveen ja pyysin nöyrästi anteeksi tekoani kuten opetettu oli. Opettaja oli tosi vihainen. En muista määräsikö hän minut nurkkaan seisomaan vai peräti arestiin. Välitunnin tullessa kysyin opettajalta, että mihinkäs se kelkassani oleva kivisäkki laitetaan. Hänen ällistyksensä oli suuri. Olin otettu tunnin alkaessa kun opettaja selitti luokalle tilanteeni ja perui kaikki pahat puheensa sekä pyysi anteeksi toimenpiteitään. Se oli minusta reilua opettajan puolelta ja tunsin itseni sankariksi.

Koulukaverit: Paras ja koko elinikäiseksi toveruudeksi muodostui Pentti Romon kaveruus. Jostakin syystä meillä synkkäsi yhteen saumattomasti. Niin koulussa kuin nuoruuden aikoihin ja vielä aikuisenakin Oliko ehkä se, että hän oli pienen mökin puoliorpo poika ja äiti koetti ahkeruudellaan viedä lapsiaan eteenpäin. Pentti oli aikanaan mm. meidän häissä. Valitettavasti minä en päässyt Pentin häihin. Perheemme tapasi monta kertaa myöhemmin. He kävivät Tampereella ja me Heikanlammilla Pentin perheen talossa, joka oli sijainniltaan kai Pieksämäen silloista maalasikuntaa.
Pentin yrittämä sirkkelisahurin ura päättyi turhan varhain vaikean mutta lyhyen sairastamisen johdosta. Oli kova isku kun sain tiedon hänen kuolemastaan. Kirjoitin kirjeen tunnoistani hänen perheelleen. Lieneekö vielä tallessa? Suremaan jäi nuori leski ja kaksi tyttöä. Pentti oli aikanaan minun häissäni ja minä nyt puolestani hänen haudallaan. Kyllä minulla toisiakin koulukavereita oli, mutta Pentti oli poikkeus.

Viljo Häkkinen, Epilässä 13.12.2009.