85) Otto Manninen
Hokankylän Rasikangas ja Rämiäinen (Kotavuori)

(Svala & Joutsi * viimeisimmät lisäykset: 15.5.2020)



A) Kuvassa on Hokankylän Rasikangas; professori Otto Mannisen kotitalo. Entinen läpikuljettava, tupa vasemmalla. (kuva ja kuvateksti: Toini-Inkeri Kaukonen/Niemimaa - kesät 1937-38).

Tämä kuva on Toini-Inkeri Kaukosen (Niemimaa) kesien 1937-38 aikana valmistamasta tutkimuksesta Kangasniemen pitäjästä ja sen kansanomaisista rakennuksista (Savotar IV ~ 1949, Savolaisen osakunnan kotiseutujulkaisuja).

Kaukonen kirjoittaa: Savutupa- ja raittikamarikauden lakattua rakennetut ja uusitut asuinrakennukset tehtiin 1930-luvulle asti varsinkin vauraissa taloissa siten, että asuinrakennukset käsittivät kaksi kuistia ja useita kamareita. Entisen läpikuljettavan eteisen kohdalla tavallisesti on keittiö ja kamari. Umpinaiset kuistit ovat avokuisteja vanhempia.
Siellä täällä isohkoissa taloissa tavattavat pitkulaiset ullakkoikkunat (kuten Rasikankaan kuvassa ylhäällä) lienevät pohjalaista, ehkä Keski-Suomen kautta saatua vaikutusta.
(Toini-Inkeri Kaukonen/Niemimaa, 1937-38).

Kaukonen jatkaa: V. 1659 ei Kangasniemen pappilassakaan vielä ollut kamareita, mikä käy ilmi tällöin pidetyn ensimmäisen seurakuntatarkastuksen pöytäkirjoista. Niissä mainitaan pappilan rakennuksina tupa, talli, navetta, sauna ja vanhoja kunnottomia rakennuksia.
Talonpoikaistaloissa kamareita alettiin yleisemmin tehdä vasta viime vuosisadan loppupuolella. Aluksi ne useinkin olivat asuinrakennuksesta erillisiä raittikamareita. Kun parantuneet liikenneyhteydet ja kaupankäyntimahdollisuudet johtivat kyläläiset entistä enemmän tekemisiin ulkomaailman kanssa ja lisäsi varallisuutta, niin ruvettiin hankkimaan enemmän asuntomukavuuttakin.
Kaksitupaisten asuinrakennusten ollessa vielä yleisiä oli alettu rakentaa pihamaalle erilleen asuinrakennuksesta kakluunilla varustettuja vierashuoneita, raittikamareita. Vaateaittoja oli tällöin ruvettu vierashuoneina sysimään (opettaja Oskari Kuitusen merkinnän mukaan).
Raittikamareita voidaan verrata Keski-Suomen pihapäärakennuksiin, tai myös Etelä-Karjalassa paikoitellen esiintyviin tupasiin, jotka olivat pieniä, erillisiä ja lämmitettäviä piharakennuksia. Nykyisin ne ovat melkein kokonaan hävinneet. Muutamilla vanhanaikaisilla raittipihoilla niitä vielä oli rappeutumistilassa loisien asuntona tai asumattomina. Maitokamareita, joskus uunillisiakin, on vieläkin paikoitellen pihamailla erillisinä.
(Toini-Inkeri Kaukonen/Niemimaa, 1937-38).


Otto käymässä Rasikankaalla elokuussa 1943, vieressä Uuno ja Tapio Reinikainen.
(Kuvannut Toivo T.Kaila, omistaa O.Mannisen perikunta).

Ylläoleva kuva on Hellevi Arjavan kirjasta Juuret Rasikankaalla, jonka tekijä ystävällisesti antoi mielenkiintoisen kuvan käyttömme.

Hellevi Arjava kirjoittaa kuvasta mainitussa kirjassa (2001):
Otto Manninen kävi Rasikankaalla viimeisen kerran elokuussa 1943. Tältä käynniltä on hänen ystävänsä Toivo T.Kailan ottama sarja valokuvia. Niistä näkyy, että tuulentupaisista ullakkokamareista oli jo yksi purettu pois. Helkavirsien ja Engbergin freskon päätyvintti oli vielä tallella, mutta muutaman vuoden päästä sekin hävitettiin ja katto tasoitettiin.
Vuonna 1976 Rasikangas paloi perustuksiaan myöten, samoin kaksi aittarakennusta. Navetta ja sen vierellä oleva piharakennus saatiin varjeltua. Ne ovat vielä pystyssä ja niiden äärellä levittelevät yhä tuuheutuneita oksiaan Kalle Mannisen istuttamat lehtikuuset. Niiden varjossa on Otto Mannisen muistokivi: jyhkeä harmaa lohkare, jossa on kuparinen laatta kirjoituksineen.

Hellevi Arjava lähetti (6.1.2008) tämän samoin v.1943 otetun kuvan Rasikankaan rakennuksesta - nyt eteläpuolelta. (Kuva Toivo T.Kaila, omistaa Mannisen perikunta).

Tässä kuvassa Rasikangas vielä vuosisadanvaihteen uudistusten jälkeen. Kuva on Hellevi Arjavan kirjasta Juuret Rasikankaalla (kuvan omistaa Mannisen perikunta).

Tämä kuva Otto Mannisen syntymäkodista on peräisin Martti Väinölän v.1957 kirjoittamasta julkaisusta Kangasniemen Osuuskauppa 1907-57. Kirjasta ei käy ilmi valokuvan ottajan nimeä. Kuvan oikeassa reunassa näkyy Otto Mannisen muistokivi.

Otto Mannisen muistokiven paljastustilaisuus Rasikankaalla. Kuvan lähettäjän (21.9.2011) Ritva Peltolan isä Arvi Heiskanen oli tehnyt muistokiven kaiverrukset.

Samalta paikalta otettu kuva lauantaina 31.10.2009 (kuva: S&J).


(Reijo Heikkinen): Eino Leinon Nocturne-runo lienee suomalaisen runoaarteiston todellinen kruununjalokivi, joka on säilyttänyt vuosikymmeniä salaperäisen tenhonsa. Nocturne on useissa äänestyksissä valittu suomalaisten suosikkirunoksi, jota jopa keski-ikäiset, yleensä runoutta vieroksuvat raavaat miehetkin arvostavat. Se on kuulunut myös monen merkkimiehen, mm. presidentti Urho Kekkosen suosikkirunoihin. Tänään Nocturne lienee suositumpi kuin koskaan.
Merkillisen vahvasti Leinon Nocturne (suom. Yötunnelma) sykähdyttää siis vielä tänäänkin suomalaista kuulijaa, vaikka se heijasteleekin kadonneen agraariaikakauden tuntoja ja vuosisadan vaihteen yltiötunteellisia asenteita eikä sillä ensisilmäyksellä näytä olevan mitään kytkentöjä nykypäivän elämään.
Tämä suomalaista luonnonmystiikkaa uhkuva yötunnelmaruno syntyi Eino Leinon kynästä heinäkuun 3. päivänä 1903 runoilija Otto Mannisen kotitalossa Rasinkankaalla Kangasniemen Hokan kylässä Puulaveden maisemissa. Runoa edelsi kuitenkin monivaiheinen kehittely ja useat eri versiot, kuten tohtori Aarre M. Peltonen on osoittanut. Heinäkuun alussa 1903 Leino hioi suuren mestarin taidolla runoaarteen lopulliseen muotoonsa. Eino Leinolla oli tuolloin kenties kaikkein luovin ja tehokkain työperiodinsa, jonka tuloksena syntyivät parissa kuukaudessa Helkavirsien alkuvoimaiset runot. Hän oli noihin aikoihin 24-vuotias. Tuona kesänä Leino matkusti jälleen kerran runoilijaystävänsä Otto Mannisen kotitaloon kesän viettoon. Paikka oli Leinolle tuttu jo aikaisemmilta kesiltä (1897, 1899 ja 1901), jolloin hän oli nauttinut talon vieraanvaraisuudesta ja tutustunut talon kuuluisaan saunaan ja ukko Topiaksen löylynheittotaitoon.
Talonväki oli varannut Oton kesävieraalle tutun vinttihuoneen, jonka ikkunoista pilkisti näkymä Puulavedelle. Leino viihtyi hyvin tuossa runoilijankammiossa, jossa hän Mannisen mukaan tassutteli yökaudet edestakaisin ja hioi Helkavirsien runojaan.

Otto Mannisen muistokiven laatassa on seuraava teksti: Runoilija Otto Manninen syntyi tässä talossa 13.8.1872 (kuva: S&J).


Otto Mannisen syntymäkodin muistokiven tienoilla - molemmat 12.2.2015 (S&J).


Otto Mannisen syntymäkodin kohdalla olevaa nykyasutusta - 12.2.2015 (S&J).


B) Tämä kuva on Hellevi Arjavan kirjasta Juuret Rasikankaalla (2001). Otto Mannisen kuvaamassa otoksessa näkyy Rasikankaan saunarakennus lumisateella. Kuvan omistaa Otto Mannisen perikunta.


Toivo T.Kaila kuvasi Rasikankaan kivinavetan 1940-luvun asussa. Kuva on Hellevi Arjavan kirjasta Juuret Rasikankaalla (2001). Kuvan omistaa O.Mannisen perikunta.


Samainen Rasikankaan navetta kuvattuna 1990-luvun puolivälissä. Kattomallia on hiukan muutettu, mutta ikkuna on säilyttänyt oman mallinsa puolen vuosisadan aikana.
Kuvaushetkellä Rasikangas kuului Tauno ja Sinikka Lappalaisen omistukseen. Kuva on otettu koulun kuvaamataidon valokuvaustehtävänä - valitettavasti kuvaajan nimi ei ole säilynyt paperikopion yhteydessä.

Vuonna 1913 Topias Manninen oli joutunut myymään Rasikankaan (Hokan Osuusmyllyn ja -meijerin vararikon yhteydessä) ja muuttamaan poikansa Oton Kotavuorelle Alataloon.
Rasikankaan ostivat Jaakko ja Selina Marttinen (o.s. Laitinen), joilta tila periytyi pojalle, Otto Marttiselle ja tämän Hilja-vaimolle (o.s. Penttinen). Seuraavina Rasikankaan omistajina olivat Uuno Reinikainen ja Eeva-vaimo (o.s.Laukkarinen), joiden jälkeen omistus siirtyi mainitulle Tauno Lappalaiselle.

Otto Mannisen syntymäkodin Rasikankaan navetta kuvattuna 12.2.2015 (S&J).



Otto Manninen ~ Hellevi Arjavan antaman tiedon mukaan (sähköposti, 21.12.2007) tämän Otto Mannisen kuvan otti Eino Leino vieraillessaan kesällä 1899 Rasikankaalla.

C) Hokankylän Rasikankaan Otto Manninen:
Otto Manninen syntyi Kangasniemellä maanviljelijäperheeseen. Hän kävi koulua ylioppilaaksi Mikkelin lyseossa ja opiskeli Helsingin yliopistossa valmistuen 1897. Aluksi hän työstenteli Koitar- ja Valvoja-lehdissä, sittemmin Kansallisteatterissa ja vuodesta 1913 Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorina. Puoliso Anni Swan vuodesta 1907.
Ensimmäisen runokokoelmansa Manninen julkaisi verrattain myöhään, 33-vuotiaana 1905. Hän oli lisäksi merkittävä suomentaja ja siten tärkeä suomalaisen kirjallisuuden kehittäjä.
Mannisen runoudelle on tyypillistä loppuun saakka hiottu ja harkittu muoto. Manninen oli Suomen PEN-klubin ensimmäinen puheenjohtaja. Wäinö Aaltosen Mannisesta veistämä patsas on pystytetty 1954 Mikkeliin.

OTTO MANNISEN TEOKSIA:

Runokokoelmia:
Säkeitä I (1905), Säkeitä II (1910), Virrantyven (1925), Matkamies (1938), Runot (1950), Muistojen tie (1951), Valikoima runoja (1958), Runot (neljäs painos) (1992).

Suomennoksia:
Heinrich Heine, Saksanmaa (1904), Friedrich Nietzsche, Näin puhui Zarathustra (Aarni Koudan kanssa) (1907), J. L. Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat, (suom. & toim. O. M., Juhani Aho, Paavo Cajander, Arvi Jännes, Eino Leino, Alpo Noponen) (1909), Henrik Ibsen, Peer Gynt (1911), Homeros, Ilias (1919), Homeros, Odysseia (1924), Sandor Petofi, Janos sankari (1926), Moliere, Ihmisvihaaja (1929), Euripides, Medeia (1949), Friedrich von Schiller, Runoja (1950), Gustaf Fröding, Värmlannin lauluja (1952), Johann Wolfgang von Goethe, Faust 1–2 (1958), Sofokles, Antigone. Kuningas Oidipus (1966).
(lähde: Wikipedia, joulukuu 2007)


Anni Swan

Hokankylän Rasikankaan Otto Mannisen puoliso Anni Swan:
Anni Emilia Swan (s. 4.1.1875 Helsingissä – k. 24. 3.1958 Helsingissä) kirjoitti useita lasten- ja nuortenkirjoja, toimitti lapsille tarkoitettuja lehtiä ja toimi suomentajana. Anni Swania pidetään suomalaisen tyttökirjallisuuden luojana.
Anni Swanin isä oli Carl Gustaf Swan, aikanaan tunnettu kulttuurihenkilö, joka mm. perusti Lappeenrannan ensimmäisen sanomalehden. Anni Swanin äiti Emilia Malin harrasti kirjallisuutta ja opasti varhain kaikki yhdeksän tytärtään (yhdeksän mustaa joutsenta) lukemaan satuja ja kertomuksia.
Perhe asui Lappeenrannassa vuodesta 1884 vuosisadan vaihteeseen. Anni Swan kävi tyttökoulua Mikkelissä ja kirjoitti ylioppilaaksi 1895 yksityisoppilaana Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta. Swan valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän seminaarista 1900 ja toimi opettajana Helsingissä 1901–1916. Hän avioitui 1907 kirjailija Otto Mannisen kanssa.
Anni Swanin ensimmäinen satukokoelma, nimeltään ytimekkäästi Satuja, julkaistiin vuonna 1901. Ensimmäinen nuortenkirja, pojille suunnattu Tottisalmen perillinen, ilmestyi 1914. Tottisalmen perillisen lisäksi Anni Swanin tunnetuimpia nuortenkirjoja ovat Iris rukka, Ollin oppivuodet sekä Sara ja Sarri. Swanin nuortenkirjojen rohkeat ja neuvokkaat päähenkilöt ovat olleet esikuvana monien myöhempien nuortenkirjojen sankareille ja sankarittarille.
Anni Swan oli lastenlehtien Pääskynen (1907–1918) ja Nuorten toveri/ Sirkka (1919–1945) toimittaja. Lisäksi hän suomensi mm. Grimmin satuja sekä kertomuksia Kettu Repolaisesta ja Jänis Vemmelsäärestä.
Anni Swanin mukaan on nimetty nuortenkirjalle myönnettävä palkinto, Anni Swan -mitali (Wikipedia, joulukuu 2007).

Anni Swanin ja hänen sisarustensa elämää kirjeenvaihdon ja muiden autenttisten lähteiden valossa Hellevi Arjavan kirjassa Swain tytöt (Tammi * 2007).

Venäjän keisari allekirjoitti 15.2.1899 Helmikuun manifestin, joka otettiin Suomessa vastaan tyrmistyksen tuntein. Alettiin kerätä nimiä ns. suureen adressiin - keisarin tuli saada tietää kansan yksimielisestä vastustuksesta. Kaiken piti tapahtua salassa, jottei Bobrikoff ja hänen kannattajansa saisi vihiä asiasta. Arjava kirjoittaa suuren adressin ajasta kirjassaan Swanin tytöt (2007) mm. seuraavasti:

Swanit ja heidän lähipiirinsä ottivat adressihankkeen toteuttamiseen osaa monella rintamalla. --- Kuntien yhdysmiehiksi pyrittiin löytämään sellaisia,jotka tunsivat hyvin paikalliset olot. Otto Manninen oli ottanut vastuulleen kotipitäjänsä Kangasniemen.
Apteekilla pidetyssä kokouksessa valittiin paikalliset asiamiehet, joiden verkko saatiin tehokkaaksi, ja niinpä Kangasniemellä kirjoitti adressiin nimensä lähes 3800 pitäjäläistä, mikä oli runsas kolmannes asukasluvusta, kun maan keskiarvo jäi alle viidesosan.
Kiertokoulunopettaja Henriikka Manninen, joka ei ollut Otto Mannisen sukua, vaikka olikin samanniminen, kertoi omasta osuudestaan näin:
- Hokkaan tul' suaristakin kansoo ku muttoo. Koko muanantaipäivä ol sellasta.
Hän oli saanut kokoon 500 nimeä. Myöhemmin tosin paljastui, että jotkut innokkaimmat olivat kirjoittaneet nimensä kahdesti.
Nimismies Lang kovisteli viran puolesta:
- Työ keräsitte niitä nimiä Mannisen kanssa. Se ei ollut oikein.
Henriikka Manninen tekeytyi ymmärtämättömäksi.
- Kai nimiä saa kerätä?
Kaikesta huolimatta nimismiehen omakin nimi oli mukana allekirjoittajissa. Myöhemmin Henriikka Manninen oli saanut rouva Langilta toista sataa kirjaa Martta-yhdistyksen nimissä jaettavaksi kylille.

Adressia seuraavana vuonna Otto Manninen oli töittensä vuoksi matkustanut Tukholmaan. Sinne hän oli saanut kuulla, että hänen kotipaikkakunnallaan Kangasniemellä hänen Ruotsin matkansa oli kyläläisten puheissa mainittu adressijutusta johtuneena pakomatkana.
- Kyllä se meidän kallis kansamme vielä saa kokea yhtä ja toista, ennenkuin se oppii näkemään vähän pihatunkiota kauemmaksi, oli Otto Manninen asiasta maininnut tuttavalleen kirjoittamassaan kirjeessä.


D) Hellevi Arjava toimitti v.2001 kirjan Juuret Rasikankaalla ~ Otto Mannisen ja hänen sisarustensa kirjeenvaihtoa 1897-1913 (Suomen Kirjallisuuden Seura).
Hellevi Arjava on Otto Mannisen pojan Anteron tytär.
Mielenkiintoisen kirjan kansikuvassa näemme Otto Mannisen sisarussarjaa (Alma ja Ida kuolivat alle vuoden ikäisinä):
Ylärivissä vasemmalta: Otto (1872-1950), Henriikka eli Riika (1874-1921) ja Richard (1874-1951).
Keskellä vasemmalta: Amanda (Manda) (1879-1932) ja Kalle (1882-1966).
Alarivissä vasemmalta: Heikki (1885-1966), Hilja (1890-1967) ja Elina (1893-1958).

Otto Mannisen vanhemmat - isä Topias Antinpoika Manninen (1847-1929) ja äiti Matilda Pekantytär Manninen (1851-1921).
Kuva on edellämainitusta Hellevi Arjavan kirjasta ja tekijä kertoo (sähköposti, 21.12.2007) tämän kuvan ottajan olleen Otto Mannisen vuosisadan vaihteen tienoilla. Kuvan omistaa O.Mannisen perikunta.

Huvila Kotavuori Rämiäisen saaressa:


E) Otto Manninen otti itse tämän kuvan vasta valmistuneesta Kotavuori-huvilastaan Rämiäisen saaressa. Kuva on julkaistu Hellevi Arjavan kirjassa Juuret Rasikankaalla (2001). Kuvan omistaa Mannisen perikunta.
Huvilan portailla istuu Oton puoliso Anni ja hänellä on sylissään v.1907 syntynyt Antero-poika.

KOTAVUOREN HUVILA: Uutterien, työntäyteisten vuosien jälkeen, kun käännöstyöt ja oma runokokoelma olivat tuoneet niin paljon rahaa, että opintovelat alkoivat vaihtua säästövaroiksi, Otto Manninen saattoi v.1904 toteuttaa kaukaisen haaveensa ja ostaa osan noin peninkulman päässä Rasinkankaalta sijaitsevasta luonnonkauniista Rämiäisen saaresta. Joskus retkeillessään Puulavedellä hän oli ihastunut tuon saaren erääseen kannakseen, jonne hän halusi rakentaa erakkomajan, jonne vetäytyisi, jos hänen toiveensa pettäisivät.
Tälle noin kahden neliökilometrin laajuiselle Puulaveden saarelle kohosi sitten huvila, joka sai nimensä saarella olevan kallion Kotavuoren mukaan, Asuinrakennus on vanhaa juurta, rakennukset, jotka Manninen oli ostanut lähikylän Mannilan Mieskolaisesta. Hirret kuljetettiin talvella saareen, ja kesällä 1906 aloitettiin rakennustyöt, joiden valvojana, arkkitehtinä ja rakennusmiehenä toimi runoilija itse apunaan lähiseudun kirvesmiehiä.
Niinsanottu itäkamari, josta tuli Mannisen työhuone, on entinen tuparakennus, nykyinen tupa taas entinen riihi. Niiden väliin tehtiin välikamari. Seinät piiluttiin valkeiksi. Ympäristön raivaamiseksi pidettiin talkoot, jolloin venekunta toisensa jälkeen saapui saareen näkemään tuota kummaa, kun Rasikankaan nuori maisteri ja hänen helsinkiläinen rouvansa olivat rakentaneet yksinäiseen saareen 'kartanon'. Otto Manninen ja nuorisokirjailija Anni Swan oli vihitty avioliittoon Helsingissä 10.2.1907, joten Kotavuori sai nuorikon emännäkseen
.

Ylläolevan tekstin lähteinä ovat olleet Pirkko Vornasen lukuvuonna 1964-65 valmistama Savonlinnan seminaarin kesätyö Otto Manninen kangasniemeläisenä runoilijana muutamin tarkennuksin sekä kirjat Juuret Rasikankaalla (Hellevi Arjava, 2001) ja Rakkaudella Kotavuoresta (toim. Antero Manninen ja Hellevi Arjava.)

Kotavuoren Alatalo (Rämiäisen saaressa):


F) Tämä kuva on Hellevi Arjavan kirjasta Juuret Rasikankaalla (2001). Kuvatekstin kirjassa muodostaa osuvasti katkelma Otto Mannisen kirjeestä veljelleen Rikhard Manniselle päivämäärältä 22.1.1913:
"Mielestäni olisi vaan välttämätöntä, että rakennukseen tulisi useampi huone kuin yksi, ja vinnikertakin hyödyllisesti käytetyksi". Otto ja Matilda Manninen Alatalon uuden puolen edessä.
Kuvan omistaa Otto Mannisen perikunta. Matilda Manninen oli siis Oton äiti (1851-1921).

ALATALO: Alatalo on rakennettu kolmessa vaiheessa. Länsipääty valmistui samaan aikaan päärakennuksen aikaan talonvahdin asunnoksi. Siihen kuului tupa ja maitokamari. Siinä asui leskimies Paavo Kuitunen lastensa ja sisarensa kanssa. Kun Rasikangas myytiin, Topias ja Matilda Manniselle rakennettiin itäpääty edellisen jatkoksi 1913. 1930-luvulla vanha maitokamariosa korotettiin nykyiseksi eteläsiiveksi.
Sekä päärakennus että Alatalo ovat edelleen suvun yksityiskäytössä. Ne ovat kulttuurisuojelun alaisia.

(teksti: Hellevi Arjava, sähköposti, 16.1.2008).


Hellevi Arjava lähetti tämän kuvan 6.1.2008: Kotavuoren Alatalo ~ kuva on väliltä 1913-20. Rakennusta on myöhemmin muutettu. (Kuvan omistaa O.Mannisen perikunta). Portilla kuvassa Otto Manninen.

seuraavalle sivulle #86

Sivuluettelo 1-107