A) Tässä Ritva Peltolan os. Heiskasen lähettämässä (24.8.2008) kuvassa esittäytyy Kangasniemen vuonna 1949 valmistunut paloasema. Kuvan lähettäneen Ritvan isä Arvi Heiskanen aloitti uudella asemalla palopäällikkönä ja hän muutti perheineen asumaan paloaseman järvenpuoleiseen asunto-osaan vanhalta Heiskasen paikalta Hokantien varresta.

Palataan kuitenkin vielä hetkeksi tutkailemaan Kangasniemen palokunnan vielä varhaisempia alkuvaiheita:
Kangasniemen pinta-alaltaan suuressa pitäjässä, kun tieyhteydet vielä 1800-luvun puolella olivat todella huonot, ei järjestettyä palonsammutustoimintaa osattu juuri edes kaivata. Palokunnan hälyyttäminen ja sen paikalle tulo olisivat yleensäkin kestäneet jo niin kauan, että jos jonkinlaista kalustoa olisikin ollut olemassa, siitä ei olisi juurikaan ollut hyötyä - edes kirkonkylässä. Vuoden 1809 hämärissä oloissa tapahtuneiden palojen jälkeen ei kirkonkylässä onneksi syttyneet tulipalot levinneet juurikaan naapuritaloihin.

Vuonna 1887 kunta päätti hankkia paloruiskun (maksumiehinä lähinnä kauppias Matti Ikonen, makasiini ja kirkonkassa). Kymmenen vuotta myöhemmin lainajyvästön rakennuksen itäpäähän rakennettiin kalustohuone kunnan paloruiskua ja muuta vastaavaa välineistöä varten. Matti Ikonen rakensi sittemmin kauppakartanonsa läheisyyteen kivikellarin, jonka päälle hänet velvoitettiin rakentamaan palonsammutuskalustohuoneen, missä piti aina olla valmiiksi täytetyt vesiastiat.

Vuonna 1905 elvytettiin uudestaan kymmenisen vuotta aiemmin kauppias G.Kallioisen aloittelema vapaaehtoinen palokunta. Ensimmäinen yritys oli sittemmin muutamassa vuodessa hiipunut kokonaan. Uusi VPK sai hankituksi mm. kaksi purjekangasta, vesisäiliön, kärryt, reen, useita sankoja ja tikapuut. Varoja VPK hankki iltamissa, joita pidettiin kunnantuvalla ja "lautamieskamarissa".

Valitettavasti VPK:n välineet osoittautuivat täysin riittämättömiksi kirkonkylällä sijainneen Ikosen sahan tulipalossa keskiviikkona 20.7.1910, jolloin palokunta sai suurimmalta osalta tyytyä ihmettelyyn (Antero Manninen, Kangasniemen historia 2). Sahan lisäksi paloi mylly, höyläyslaitos, kaksi työläisten asuinrakennusta, kauppias Roposen nahkuriverstaan asuinrakennus ja postinkuljettaja O.Tullan asuintalo. Parikymmentä perhettä jäi kodittomaksi ja vahingot arvioitiin yli 60.000 markaksi. Kirkonkylässä oli vallinnut tulipalon aikana tavaton kauhu ja hämminki, sillä jos tuuli olisi sattunut olemaan kovempi, koko kirkonkylän asutus olisi saattanut palaa tuhkaksi.

Vuonna 1913 rakennetun kivisen viljamakasiinin (nykyinen museo) yhteyteen tuli myös oma rakennus palokalustolle (kts. sivu 15). Vuonna 1928 kunta palkkasi ensimmäisen virallisen palokaluston hoitajan, jota voitiin myös kutsua Kangasniemen ensimmäiseksi palopäälliköksi. Tehtävään valittiin maanviljelijä Onni Saksa. Palopäällikkö sai v.1930 kunnan perustamaan varsinaisen palokunnan, jonka käyttöön koottiin kunnassa eri paikoissa olevat sammutusvälineet. Kuitenkin jo kolmen vuoden kuluttua jouduttiin toteamaan, ettei uusikaan VPK pystynyt toimimaan toivotulla tavalla, koska koko palosuojelutoiminta oli kunnassa täysin takapajulla.

Vuonna 1934 Kangasniemi jaettiin uuden palojärjestyksen mukaan kuuteen palopiiriin (Kirkonkylä, Läsäkoski, Makkola, Kutemajärvi, Koittila ja Unnukkala). Uudeksi palopäälliköksi tuli v.1935 nahkuri Leevi Flinkman (sittemmin Kortekallio). 1940-luvun aikana kunnan palokalusto saatettiin huomattavasti ajanmukaisempaan kuntoon kuin mitä se aikaisemmin oli ollut.

(Ritva Peltola o.s. Heiskanen, 29.10.2014): " Sanomalehti Vapaus kirjoitti 13.6.1954: Eilen klo 12 suoritettiin Mikkelin kauppatorilla sotainvalidien pikavoittoarpajaisten erään päävoiton, Ferguson-merkkisen traktorin, luovutus sen onnelliselle voittajalle Kangasniemen palopäällikkö Arvi Heiskaselle, joka oli perheineen saapunut ottamaan voiton vastaan. Piiriasiamies V.Romo luovutti omistuskirjan Heiskaselle, joka pian itse ajaen lähti viemään voittotraktoriaan kotipitäjäänsä. Ennen lähtöä ehdimme kuitenkin vaihtaa muutaman sanan voittajan kanssa. Heiskanen kertoi olevansa innokas arpojen ostaja. Tämä on emsimmäinen voittoni ja voittoarpa oli järjestyksessään kolmas, jonka silloin ostin ja maksoi se 50 markkaa. Maata minulla on vain hehtaari, joten en tiedä kannattako itseni traktori pitää. Traktorilla ajettiin rantatorilla kunniakierroksia ja jo kohta oli Frans Toivakka paikalla ikuistamassa perhekuvaa traktorin päällä. Mukana joukossa Jorma Kumpula."

Tässä Ritva Peltolan os. Heiskasen lähettämässä (24.8.2008) kuvassa palopäällikkö Arvi Heiskanen poseeraa 1950-luvun puolivälissä uuden paloauton vierellä.

(Ritva Peltola o.s. Heiskanen, sähköposti 24.8.2008): Isäni Arvi Heiskanen oli sodan jälkeen ensin metsätöissä ja sitten kaivertajana, kunnes alkoi uuden paloaseman suunnittelu- ja rakennustyöt, joissa hän oli mukana.
Paloaseman valmistuttua isäni aloitti palopäällikön työt. Muistan, että hän työskenteli paloaseman takana olevassa katoksessa vielä kaivertajanakin. Uusi paloasema valmistui vuonna 1949, koska perheemme muutti vuodenvaihteessa 49-50 sinne vanhalta Heiskasen paikalta Hokantien varresta isäni astuessa palopäällikön virkaan. Asuimme järven puoleisessa päädyssä kahden huoneen ja keittiön asunnossa.
Paloasema oli jännittävä paikka asua. Palopilli ulvahti käyntiin keskuksen toimesta ja meille soitettiin sieltä, missä palaa. Monet kerrat muistan heränneeni siihen, että isä veti kiireellä housuja jalkaan ja äiti vastaanotti puhelut. Joskus sattui, että tuli uusi hälytys sillä aikaa, kun miehet olivat edellistä sammuttamassa.
Niinkin kävi, että sähköt olivat poikki, jolloin äiti joutui kiertämään raskata käsikäyttöistä hälytintä pihalla, missä toimessa minäkin saatoin olla "avustamassa". Hälyttimellä oli jokin feminiini kutsumanimikin, jota en jaksa muistaa. Olin kaiketi aikamoinen "äkslänttäri" pienenä, koska minua usein uhattiin sillä, että joudun palotorniin huutamaan pillin sijaan.
Alkuaikona palopillin ulvahtaessa juoksin kiireesti rantaan veneen alle piiloon ja sieltä seurasin tilannetta. Uskomatonta oli se nopeus, millä miehet saapuivat polkupyörillä ympäri kirkonkylää hypätäkseen autoon. Muutettuamme isäni äkillisen kuoleman jälkeen (1957) hänen rakentamaansa omakotitaloon Vihikankaalle, koiramme Tipsu oli ensimmäisten joukossa paloasemalla palohälytyksen kuultuaan.
Paloaseman autohalli oli mukava paikka oleskella. Siellä oli isäni verstashuone höyläpenkkeineen (isä oli myös taitava puuseppä) ja paljon erilaisia laitteita autojen huoltoon. Pitkässä vesialtaassa pestiin letkuja, jotka tuohon aikaan olivat hampusta ja pellavasta valmistettuja. Kun uudet letkut hankittiin, sai isäni lunastaa vanhat, joista ainakin osasta äitini purki käyttökelpoisen langan ja kutoi niistä kauniit keittiöpyyhkeet, joita edelleen on osa käytössä. Autohallissa pestiin myös perheen pyykit.
Paloasemalla tapasi paljon erilaisia ihmisiä isäni työhön ja luottamustoimiin liittyen. Paloaseman kentällä tapahtui myös monia jännittäviä juttuja, mm. romaneja kokoontui aukiolle useasti. Heistä ei koskaan ollut meille harmia, päinvastoin äitini kukkapenkit kukoistivat talteen kerätyn hevosenlannan ansiosta. Ainoastaan tuolloin kutsutulla "mustalais-Mantalla" oli lupa poketa meille sisälle. Hevosenlantaa oli muutenkin tarjolla Osuuskaupan varaston sijaitessa aivan vieressä. Sieltä kyllä tarttui muutakin, osasin kirota aika lahjakkaasti juostessani apteekkari Lahtosen koiraa karkuun. Muistan, että ainakin kaksi kissaamme kuoli, metsästettyään varaston myrkytettyjä rottia.
Apteekkari Lahtonen kävi säännöllisesti aamu-uinnilla varaston laiturilta. Siellä haiskahti kyllä aika lailla salpietarilta, muistan hajun vieläkin tarkasti.
Toinen tuoksu, minkä muistan kentältä myöhemmiltä vuosilta, on tivolin norsuteltan takana haistamani norsun pissa. Se palautui mieleeni avattuani vuosia sitten bambunversopurkin. Liekö olleet versot pilaantuneita, en ainakaan toistamiseen avaa kyseisiä purkkeja. Viimeinen kentän muisto liittyy läheisesti isäni kuolemaan; näyttävän palonäytöksen jälkeen isäni kuoli äkillisesti.
Jännittävää oli höyrylaivojen tulo laituriin. Me lapset saimme vapaasti käydä laivoissa. Myös isojen lotjien kannella oli hauska juoksennella. Tervan haju on elävästi muistossa. Kiellettyä sen sijaan oli mennä kauempana etelässä olevien tukkilauttojen päälle. Kyllähän siellä pojat kävivät lauttojen välissä uimassa, tiettävästi ei mitään vakavaa sattunut.
Paloasemat ja palopillien äänet ovat lapsuudesta asti kovasti kiehtoneet. Hauska yhteensattuma on, että nykyisin asun Hikiällä paloaseman vieressä ja nuorin tyttäreni samoin Riihimäellä. Vanhemmassa kuvassa ylinnä juuri valmistunut paloasema ja uusi paloauto. Siitä valmisti isäni puisen pienoismallin veljelleni Seppo Heiskaselle. Itsekin sillä myöhemmin leikin. Kun muutimme isän kuoleman jälkeen Vihikankaalle, ei autoa löytynytkään mistään. Sen oli joku tarvitseva vienyt paloaseman verannan alta, jossa se oli saanut kaikessa rauhassa olla useita vuosia. Toisessa kuvassa uusi hieno paloauto, jonka isä ja Eino Laitinen hakivat Helsingistä 50-luvun puolivälissä. Isäni kuoli äkillisesti 1957. Hänen jälkeensä palopäälliköksi tuli Erkki Reinikainen. Hänen perheensä asunnoksi rakennettiin lisäsiipi.

(Ritva Peltola o.s. Heiskanen, sähköposti 15.9.2008): Isäni, palopäällikkö Arvi Heiskanen kuoli helluntailauantaina 8.6.1957. Hautausurakoitsija Tissari oli hakenut isäni ruumiin Mikkelistä. Palomiehet olivat vainajaa vastassa ja lyhyen seremonian jälkeen hänet kuljetettiin kunniasaatossa kirkonkylän kautta kellotapuliin odottamaan hautaan siunaamista.
Kuvassa edestä päin auton vasemmalla puolella seisovat Eino Laitinen, Heikki Hänninen, Erkki Reinikainen, Matti Pyykkönen, oletettavasti Matti Halmeslahti, Martti Lukkarinen, taaimpina olevia en tunnista.
Edestä katsoen auton takana oikealla ovat Aarne Rantanen, Matti Honkanen, Taisto Hänninen, Veikko Marttinen, muita en tunnista. Keskellä takana kunnanjohtaja Aaro Pikkarainen, edessä oletettavasti Tissari, vasemmalla Maija ja Hannes Kumpula.

(Ritva Peltola o.s. Heiskanen, sähköposti 22.9.2008): Tässä kuvassa näkyy taustalla osittain vanhan apteekin kaivon suojaksi rakennettu hexagonin muotoinen - vai olikohan pyöreä - valkoinen mustakattoinen rakennus. Se sijaitsi aivan paloaseman päädyn kohdalla. Rakennus oli mielestäni lapsena erityisen kaunis. En muista, kävinkö sisällä juuri koskaan.

Kirkonkyläläinen OL muisteli (16.12.2012), miten paloasemaa sotien jälkeen suunniteltaessa nykyiselle paikalleen, keskustelua oli herättänyt aseman paikka. Monien mielestä esim. harjoitusaluiden puute oli merkittävä miinus suunnitelmille ja silloisen sataman toimintaankin nähden paloaseman toiminta ko. alueella oli useimpien mielestä erityisen hankalaa (vrt. rantamakasiinit). Kun vaihtoehtosijoituksia oli silloisille palokuntalaisille esitetty, oli kuitenkin syntynyt joukkoliikettä tyyliin - jos asemaa ei satama-aukion laitaan rakenneta, me lopetamme palokunnassa käynnin.
Asemaa oli ruvettu lopulta rakentamaan nykyiselle paikalleen. Rakennusmestarina oli toiminut Haapalaa edeltänyt Lennes, joka oli työmiehilleen antanut perustuksen valamisesta erikoisen urakan - palkka maksettiin jälkikäteen sen mukaan kuinka paljon sementtiä oli saatu kulumaan. Meinasi kuulemma koko läänistä sementtijauhosäkit loppua, kun äijät kaatoivat sementtijauhoja perustuksiin (hiekan kustannuksella). Olipa käynyt lisäksi niin, että perustukset oli tullut tehtyä oikealle paikalle, mutta väärään asentoon. Purkuvaihetta oli Lennes pelännyt vaikeaksi, kun kuivunutta betonipintaa oli määrä lekavoimin särkeä.
Suhteettoman suurella sementtijauhomäärällä tehty betonilattiaperustus oli kuitenkin ollut helppo särkeä - särkyi mureniin yhdellä lekan iskulla kuin lasipinta.
Vahingoista viisastuneena kunnan rakennusmestari oli kertomuksen mukaan perustan betonivaluvaiheen jälkeen miehilleen sanonut, että nyt rakennetaan asema valmiiksi ilman yhtäkään urakkaosuutta.