(JK, sähköposti ~ 29.5.2006): Tempauduin kiehtovalle ja kaihoisallekin aikamatkalle sivustonne keralla. Synnyin K-niemellä v.-48 ja kävin yhteiskoulua 3 luokkaa, kunnes perheemme muutti v.62 äidin synnyinsijoille Kuusankoskelle. Isäkään ei ollut kangasniemeläinen syntyjään vaan evakkoja. Omat 14 ensimmäistä elinvuottani siellä tuntuvat kuitenkin imeneen muistojen juuret tiukasti kiinni Kangasniemeen, kirkonkylän jo kadonneisiin taloihin, jo tästä elämästä poistuneisiin ihmisiin. Moniin kaskuihin, tunnelmiin ja tapahtumiin.
Kunnallislehti piti muuton jälkeen ajan tasalla. Tilaus lopetettiin vasta äitini kuoltua viime syksynä. Minulle oli aina säästetynä odottamassa iso pino lehtiä, kun täältä maailmalta poikkesin vanhempien luona. Viime kesänä kävin 20 v. tauon jälkeen päiväseltään Kangasniemellä.

(JK, sähköposti ~ 30.5.2006): Muistan olleeni 9-vuotiaana juhannussaunassa isän ja hyvän naapurimme Sarjalan Viljamin kanssa. Ukot otti kaljaa ja Viljami kertoili taustoja huippupoliitikoista ja tapahtumista, joista oli kuullut radiosta ja lukenut lehdistä.
Kerran lähdin kesken Viljamin syntymäpäiviltä kiireesti ajamaan pimeän järven poikki pyörällä ehtiäkseni koulun joulujuhlaan, jossa näytelmässä minulla oli päärooli kuninkaana. Sen jälkeen luokassa joutui häpeämään huonoja juhlavaatteitaan. Olin katsonut Viljamin vieraskirjasta pitkän listan huippupoliitikkojen nimiä ja poikien kanssa olin seurannut kaikki välitunnit ja tunnillakin kytännyt ikkunasta, miten lukuisat mustat autot olivat käyneet tankkaamassa Essolla. En piruuttanikaan ollut sanonut kenellekään, että itsekin olin menossa koulun jälkeen noihin juhliin - herrojen mentyä tosin.
Aikuisilla oli sitten juhlissa myöhemmin hauskaa, kun Viljami sanoi, että onhan noita isoja herroja käynyt juhlissa tänään, mutta oli hienoa, että yksi kuningaskin sentään ehti kiireiltään edes poikkeamaan!

(JK, sähköposti ~ 31.5.2006): Kotini on ollut venemestari Veikko Romon omistuksessa vuodesta 1966. Tuolloin Veikko siirtyi sähköttömästä kotisaarestaan, Puikkosensaaresta kirkolle ja vaihtoi puun lasikuitutekniikkaan, teollisti toimintansa. Talollaan taitaa olla 'Rantakuja' osoitteena.

(JK, sähköposti ~ 3.6.2006): ... Armas Nymanilla Aarre-niminen poika. Nuorempi polvi suomensi nimen Niininevaksi. Armaksen leski asui meiltä puoli kilometriä kirkolle päin. Sanottiin Nymanin leskeksi tai Kanttorin leskeksi.
Minulla on täällä muuten uinuvassa pinossa muutamia Länsi-Savon aikaisia juttujani arkistoituina. Järjestin itselleni muutaman kerran kotiseuturetkiä eli juttumatkoja Kangasniemelle ennenkuin panostivat vakituiseen kirjeenvaihtajaan.
Eihän niillä sellaista historiallista arvoa ole. Jouko Syrjälän kanssa ainakin tein ison reportaasin hänen hommastaan. Jaana oli kesätoimittajana Länkkärissä v. -83, ja muuten myös Eurokomissaari Olli Rehn samana kesänä.
Syrjälän jutun negat minulla on, koska itse kuvasin. En tiedä, missä kunnossa, kun en ole yli 25 vuoteen katsonut. Sehän oli silloin vielä mv:tä ja Länkkärin kuvalaborantit ei ehkä välittäneet tarpeeksi huuhtoa negoja. Ja voi kyllä olla jotain kirkonkylän muuttuvasta maisemastakin. Siitäkin ainakin kerran kirjoitin.

(JK, sähköposti ~ 6.6.2006): Synnyin läheisessä silloisessa sairaalassa (nykyisellä 'Aarontiellä') sadan metrin päässä. Siellä synnyin öljylampun valossa varhain sunnuntai-aamuna 13.9.1948. Liekö syysmyrsky kaatanut puita sähkölinjoille? Äiti oli vielä edellisenä iltana ollut ojentelemassa tiiliä isälle saunan piipun muurauksessa kotitalomme työmaalla. Aikamoista jumppaa tuossa tilassa olevalle. Isä ei paljon säälitellyt. Niinpä tulinkin maailmaan pari viikkoa laskettua aikaisemmin. Mikäs siinä. Sairaalaan vain sata metriä.
Oman kyläkulmamme kaikki talot ja asukkaat Leirimajalta lähtien kirkolle päin muistan ja voin kirjata. Myös erityiset maastokohdat, leikkikalliot, mäenlaskurinteet ja risumajojen rakennuspaikat. Nakertajankin talot paria lukuunottamatta voin panna paikalleen ja suurimman osan asukkaistakin. Nehän vaihtuivat jonkin verran.

(JK, sähköposti ~ 9.6.2006): Marketta Pikkarainen, Aaron tytär, oli mulle kiukuissaan, kun menetti takiani Prinsessa Ruususen roolin ekaluokan kevätjuhlanäytelmässä.
Opettajamme Tyrväisen Saara oli valinnut Marketta Pikkaraisen ja minut päärooleihin. Olimme luokan pisimmästä päästä ja kai muutenkin Saaran mielestä sopivia. Muita rooleja oli Paha Noita ja kai niitä hyviäkin haltijoita siinä oli. Esitys oli laulukuvaelma. Loppuluokka kuorona ja linnanmuureina, jotka kohosivat ja laskivat tilanteen edetessä kyykkyyn ylös .
Oli kai toinen tai kolmas harjoitus alkamassa ulkosalla hautausmaan kiviaidan edustalla. Ohjaaja komentaa asemiin. Mutta missä jahkailee Prinssi eli minä? Opettaja näkee, että nyt Prinssillä jostain kenkä puristaa. - No, kun pojat nauraa pussaamisesta, minä saan sanotuksi hieroskellen kengänkärjellä maata luultavasti melkein itkua vääntäen.
Saara taitaa vähän harmistua ja ärtyneenä kysyy, kuka haluaa prinssiksi. On ymmärtänyt, että ketään ei voi määrätä. Vapaaehtoinen pitää olla, jottei komplikaatio toistuisi. Heti ilmoittautuu yksi poika innokkaana, Siitarin Raimo. Hän on luokan pienimpiä. Niinpä Prinsessankin esittäjä menee uusiksi. Sekös Markettaa kiukuttaa. Saan aika sättimiset silmilleni. En edes ollut tajunnut, minkä olin hänelle aiheuttanut. Oikeastaan tajuan vasta kaikki ulottuvuudet ja seuraukset, kun Äiti ne minulle kotona selittää.
Sopivan kokoiseksi prinsessaksi tulee Tullan Pirjo. Oikein nätti prinsessa onkin. Ja Raimo vetää kevätjuhlassa roolinsa reippaan miehekkäästi niinkuin pitääkin. Tinapaperipäällysteiset miekka ja kruunu sen kun välkkyvät. Ja me Marketan kanssa seistä tölläämme rupusakissa eli muurina. Välillä vaan kyykkyyn ja ylös. Muuta ei vaadittu rupusakilta.

(JK, sähköposti ~ 18.6.2006): Oletko muuten kuullut nimen Eero Sappinen? Lapsuuden kavereitani. Kansatieteen dosenttina Turussa. Kotinsa heti ensimmäinen talo Nakertajan taajaman jälkeen Salmelaan päin. Hänellä olisi varmaan suoralta kädeltä vastaus moniin kysymyksiisi. Teki ihan mielenkiintoisen väitöskirjan Rauman työläisten elintapamuutoksesta 50-60-luvuilla.

(JK, sähköposti ~ 21.6.2006): Kutemajärven nimi mainittiin Puolan televisiossa silloin tapahtuman (=seksifestivaali) alkuvaiheissa jossain kevyessä kesäpätkässä. Kuvaa ei ollut. Se ei varmaan helpolla toistu. Ainutlaatuista kansainvälistä mainetta. Positiivista tuossa tapauksessa. Järven nimen merkitys tapahtumapaikkana selitettiin. Oli tyyppillinen kesäpala, joita agentuurit tarjoavat kv-levitykseen.
Mikkelin nimen kuulin ainoan kerran täkäläisessä telkkarissa torin kaappausdraaman yhteydessä. Siis negatiivisessa yhteydessä. Nythän tällaiset eivät ole enää mitään uutisia vaan jokapäiväistä kamaa.

(JK, sähköposti ~ 24.6.2006): Törmäsin netissä mielenkintoiseen Juha Ruohosen tutkimukseen ... saariin ja metsiin haudatut. En ehtinyt lukea. Siinä karttapiirros Kangasniemestä 1700-luvulta. Kun ehdin sitä joskus tutkia, saan varmaan selkoa Puulan entisistä rantaviivoista kotinurkillani. Nykyinen niemi oli kahtena saarena. Uskon tietäväni, mistä kohdista niemi oli poikki. Se tärkeää, kun pääsen panemaan oman aikana maastokohtia ja asumuksia asukkaineen joskus paikoilleen. Kai pohjoisempi saari oli nimeltään Ropulansaari.
Maisemahan oli muuttunut radikaalisti, kun 1800 -luvun puolivälissä Puulalle avattiin keinotekoisesti uusi lasku-uoma.

(JK, sähköposti ~ 2.7.2006): (Kangasniemelle oli kerääntynyt 50-vuotismuisteluun "Satamakadun varrella leikkineitä lapsia" 50 vuoden takaa).
Varmasti tuossa joukossa on suurin osa tuttuja. Oksasia en kyllä muista. Ikäiseni oli Hännisen Heikin Leena -tyttö tai vuoden vanhempi.
Rantamökin Hannan Leena /Laitinen/ oli luokallani. Pekka pari vuotta alempana. Tuomo minusta vanhempi. Hannalla kai 4-5 lasta.
Muurisiakin pari kolme ikääni kahden puolen. Vaatekauppias Matti Honkasenkin kolme poikaa Kari, Hannu ja luokkalaiseni Lasse taisivat asua jossain niillä kulmilla ennen oman talon rakentamista. Mahdollisesti Muurisen talon yläkerrassa. En ole lainkaan varma. Liikehän oli alakerrassa.
Taimi Koulion pojista muistan neljä Opa, Veijo, Pekka ja vielä yksi nuorempi, jonka nimi kadoksissa. Olisiko ollut Matti ? Luultavasti ei.
Luulen, että Opa on yhdessä seurakunnan kuvien rippikoulukuvassa. Siinä, josta mainitsin teknisesti hyvänä ja muutenkin loistavana, koska siitä näkyy mainiosti tuon ajan poikien vaatetus. Oli köyhiä ja melkein yhtä köyhiä, kuten kuvasta näkyy. Vain muutamalle talollisen pojalle vähän parempaa varustettu, kun lähti pariksi viikoksi kirkolle rippikouluun. Minusta suorastaan liikuttava kuva. Valtaosa noista pojista joutui lähtemään viimeistään sotaväen jälkeen maailmalle leivän perään. Maa- ja metsätalouskaan ei enää sitonut kuten ennen tilattomista ja talottomista puhumattakaan.

(JK, sähköposti ~ 22.9.2006): Tähän vielä Virtasen pihan juhlapotretista kimmoke: Brunon lapsista en muistanut muita kuin minua kai vuotta vanhemman Aarnen. Taitava lennokkien rakentaja, joka lennätteli niitä kentällä. Myös kova sukeltaja. Veti räpylöiden kanssa pituutta n.60 metriä vähintään. Tuli vasta mainintasi jälkeen mieleeni tämä Aarnea vanhempi valokuvaajapoika, jonka nimeä en muista.
K-niemellä oli aktiivinen valokuvaajaryhmä, jonka kuvia oli esillä kunnan vuotuisissa kulttuurikilpailuissa Kankaan koululla. Tutustuin kilpailunäyttelyyn joskus 61 paikkeilla. Mainittu Virtanen yksi aktiivi. Olisko siinäkin harrastuksessa ollut mukana myös postimerkkien ja etikkettien keräilijä Koittilan opettaja Olli Olkkonen? Jotenkin niin muistelen. Muistan, kun kilpailunäyttelyn kuvia kommentoi jonkinlaisena jyryn jäsenenä vääpeli evp. Otto Hänninen. Kirjoitan tämän varmistaakseni,oletko pyrkinyt tuon piirin kuvaajien tuotoksien jäljille. Ei ne pelkkää estetiikkaa tavoitelleet kuten kilpailukuvissa. Ts. voisi löytyä negavarastoista arvokasta ja teknisesti amatöörinäppäilyä laadukkaampaa dokumenttiakin käyttöönne ja ylipäätään tallenettavaksi.

Niirasenlahden kummallakaan rannalla ei ollut asutusta eikä tiestöä Nakertajan jälkeen, jossa Viljo Sappisen venevalkama viimeinen. Vastarannalla ei kai mitään pohjukan talojen jälkeen. Leväkalliolla käytiin veneellä usein retkellä päiväseltään. Siitä olisi enemmänkin kerrottavaa. Mahtaako olla jo asuntotonttina? Olisi kyllä pitänyt kaavoittaa yleiseen virkistyskäyttöön.

Pellonraivaustoiminnasta - se oli mittavaa Kangasniemelläkin. Kesäkautena monta pillaria puski melkein yötä päivää, kun pimeys ei haitannut. Satoja ellei ihan tuhansia hehtaareja vanhaa ja uuttakin peltoa raivattiin, koska sitä tuki valtio. Lukemattomia kauniita ahomaisemia ja lehtomaisia laidunmaita pilattiin. Tuki loppui, kun melkein välittömästi alettiin maksaa pakettipelto- ja viljelyalojen metsityskorvauksia. Muistoina ovat sadat Isä-Reinonkin puskemat kiviröykkiöt joka puolella pitäjää.
Olen ajatellut, miten ite luonto on mahtanut noita aikaansaannoksia puolessa vuosisadassa "maisemoida", kun aluksi leppä ja sitten koivu saivat raunioissa kasvusijaa, koska ruokamultaahan meni jonkin verran kivien mukana. Sarjalan Jukan ja Kinnusen välissä n. 50-60 m tiestä on yksi tällainen rauniorivi. Miltä se mahtaa nykyisin näyttää?

(JK, sähköposti ~ 18.10.2006): Lapaskangas on harjanne Syvälahden ja tämän minun kotilahteni/tai -salmeni rajoittamana. Tien länsipuolella alavimmassa kohdassa oli Lapassuo, joka varmaan kuivattu ja rakennettu. Vielä keväällä -61 Kuitusen Karin kanssa paikansimme siltä kuovin pesän ja länsireunalta isosta männystä mehiläishaukan.
Mitä lienee Lapasniemen maalaistalon paikall ? Miten on sorakuopat tien kahden puolen maisemoitu ? Eikö sekin oikeastaan ole rakennettua ympäristöä?
Kun kaksi vuotta sitten käyskelin hautausmaalla, niin nurmen alla näytti nukkuvan koko se Lapasniemen väki, jonka minä tunsin. Myös Reijo -poika. Hän oli luokallani parakkikoulussa. Silloin jo muistaakseni 12-13-vuotias pojankölli meidän 7-vuotiaiden joukossa . Enpä muista lapasniemeläisten sukunimeä.
Reijon ikäinen luokallani oli myös Seppäsen Taisto Jokelantien varresta, kuuro poika. Ihmettelin äidille, miksi opettaja aina niin huutaa Taistolle, veikkei se ollut tehnyt mitään. Meillä oli Taiston kanssa yhteistä koulumatkaa. Taisto oli ikäisekseenkin vahva kaveri. Hän tykkäsi joskus työntää minua heiveröistä potkurini kyydissä melkein koko koulumatkan. Seuraavana vuonna Taisto pääsi Mikkeliin kuurojen kouluun. Myöskään Reijosta minulla ei ole muistikuvaa koulusta myöhemmiltä vuosilta. Olisiko tuona vuonna vihdoin löytynyt joku valistunut ja vaikutusvaltainen, joka hoisi poikien asiat.

(JK, sähköposti ~ 2.11.2006): Kirjoitin innostuneena tuosta "ketveleestä" (sivu 64, kuva B ¨ Salmenkylässä) . En saanut ihan selvitystä netistä, mutta luulen sanan tarkoittavan lyhyttä vetokannasta eli maaosuutta vesireitillä. Siitä kulki vielä 50-luvun lopulla Niirasenlahden yli jäätietä muutamia talollisia hevosineen. Viimeisiä mohikaaneja. Nimitys on siis Puulan laskun jälkeiseltä ajalta.
Puhumassani vanhassa 1750- luvun kartassa siihen merkitty vesireitin kapeikko on toinen juttu eikä liity nimeen. Mutka heti paikan jälkeen etelään oli Ketveleenmutka. Mitenkähän nykykulkijat tuon kaarteen nimipaikantavat eli paikannimintävät ?
Tulisihan siitä varmasti mukava sivuprojekti sivuillenne, jos veisitte jäiden tultua jonkun ammattimiehen teodoliitin kanssa jäältä katsomaan, saisiko selvää paljonko kannaksen korkein kohta on nykyisen vedenpinnan yläpuolella. Toisin sanoen selvittämään, olisiko siinä todella voinut ennen Puulan laskua olla ollut veneellä mentävä salmi. Netistä olen löytänyt tiedon, että pinta laski 1,5-2 m Puulan siirtyessä laskemaan Kälän uoman sijasta Kissakosken kautta. Minun käsitykseni on, että tuossa kartassa näkyvä toinen salmi oli Sappisen talon ja Nakertajan taajaman välissä. Ei se missään muuallakaan ole voinut olla. Toinen näin syntyneistä saarista oli Ropulansaari. Se näkyy kaavanimissä. Toisen nimeä en tiedä.

(JK, sähköposti ~ 7.11.2006): Nimi "ketvele" on kuitenkin peräisin myöhemmältä ajalta, jolloin läpisoudettavan salmen paikalle oli veden laskettua syntynyt kannas. Ellen erehdy, nimitys tarkoittaa vesireitin varrella olevaa maataipaletta, vetokannasta, josta veneet piti keinotella yli. Se voi olla myös lyhyt maaosuus talvisella viittatiellä.
Muistan, miten vielä 1950 -luvun lopussa muutamat talolliset kulkivat tätä kautta Niirasenlahden takaa rekipelillä kirkolle ja nousivat siellä maihin Suurosen kauppatalon pihan läpi. Monta kilometriä säästyi Jokelantien ja Vanhan Pappilan sillan kautta kiertämiseen verrattuna.
Heti tämän paikan jälkeen tiessä oli ja on vieläkin "Ketveleenmutka", josta jatketaan suoraa tieosuutta Nakertajan suuntaan "Kotirannanmäelle". Mutkassa tien vasemmalla puolella oli Puhelinpiirin pieni varikkoparakki. Sen toisessa päässä tarvikevarasto ja toisessa majoitushuone. Pihapiirissä pieni sauna puuvajoineen sekä kaivo. Kerran Kuitusen Karin kanssa koulusta palatessamme hankimme muutaman kolikon taskun pohjalle lumitöillä. Piha oli umpeen niettaantuneena, kun teknikko Herrala oli tullut Land Roverillaan paikalle. Hän ei ollut viitsinyt tarttua itse lapioon vaan odotteli kärsivällisesti sopivia ohikulkijoita, joille voisi työtä ehdottaa.
Tien oikea puoli tästä eteenpäin olikin sitten noin kilometrin verran aina Viljo Sappisen taloon saakka varsin kauan pelkkää Eino Marttisen metsää ja peltoa ilman ainuttakaan asumusta. Milloin tuon puolen kaavoitus oikeastaan alkoi ja ensimmäiset talot nousivat ?

(JK, sähköposti ~ 15.11.2006): Kesällä -05 hautausmaalla käyskennellessäni huomasin kunnanlääkäri Pennalan hautakiven siinä jossain kirkon ja kellotapulin välivaiheilla.
Manu Pennala mitä ilmeisimmin pelasti isäni Reinon hengen v -.64. Äskettäin valmistuneena lääkärinä hänellä oli hallussaan uusimmat opit ja lääkintätiedot keuhkoveritulpan hoidosta.
Kun pahimmasta eloonjäämiskriisistä kunnansairaalassa oli selvitty voittajina ja siirto (huom. taksilla - Reijo Partti ei ollut vielä aloittanut ambulanssitoimintaansa) Pynnösen Reijon Mersun etupenkillä Mikkeliin oli tullut mahdolliseksi, olivat vanhemmat lääkärit "Läänillä" repaleisen keuhkon röntgenkuvia katsellessaan pyöritelleet päätään. Eräs minullekin Mikkelin lehtimiesajoiltani tutuksi tullut naislääkäri oli isän kertoman mukaan jäänyt oikein sängyn viereen juttelemaan, katsonut häntä pitkään ja sanonut, että "kuulkaapas Kiljunen, tiedättekö, että noiden kuvien perusteella teidän pitäisi olla kuollut".
Lääninsairaalan lääkärien mielestä poikkeuksellista näin laajasta keuhkotromboosista hengissä selviytymistä oli siinä sängyn ääressä pohdittu. Loppuselitykseksi oli tullut, että ennen kaikkea nuoren kunnanlääkärin uusimmat opit, isäni nuoruuden urheiluharrastuksessa saatu vahvakuntoinen sydän ja kolmantena hänen "pirunmoinen" sisunsa auttoivat kriisin läpi. Lääninsairaalan lääkärit olivat oppineet jotain kunnanlääkäriltä. Isä oli tuolloin 46- vuotias ja sai vielä 37 vuotta lisäaikaa. Ylönen -niminen "selvännäkijänä" tunnettu mies oli tuon henkeä uhkaavan tilanteen isälle ennustanutkin eräillä syntymäpäiväjuhlilla. Oli sanonut isälle, että jäät pillarin alle, mutta et siihen "ihan kuole" ja sitten elätkin pitkään. Isän oli vaikea kuvitella tilannetta, missä ylipäätään voisi jäädä pillarin alle ja jos jäisikin niin mitä tarkoittaa ennustuksen sanonta, että " et ihan" siihen kuole..
Ennustus toteutui. Tapahtui näet niin, että remonttitöissä koneen painava osa kaatui polven päälle. Isä ei alkuunkaan noudattanut lääkärin määräystä täydellisestä levosta juuri veritulppavaaran takia vaan jalka kipsissä yritti hoidella hommiaan. Seurauksena oli, että polviruhjeesta lähti huilailemaan "verihyytymän kappaleita" laskimoa pitkin päätyen repimään keuhkon. Isä ei kuitenkaan Manu Pennalan osaavien toimien ansiosta siihen "ihan kuollut".

Kunnanlääkäri Manu Pennalan hauta(kivi) Kangasniemen vanhalla hautausmaalla (10.7.2007).

Kun kesällä -75 olin retkeilemässä kotini uuden omistajan Veikko Romon "saaristossa" Puulalla, puksutteli selällä vanha hinaaja Mannilan Selkärannan suuntaan. Veikko sanoi, että varmaankin lääkäri Pennala siellä ajelee omistamallaan laivalla.

Toiseen asiaan. Äidillänihän oli "verkostot" tallella vaikka lopullisesta muutosta pois Kangasniemestä oli kulunut jo lähes 40 vuotta ja hän kävi siellä sen jälkeen vain muutamia kertoja. Entiseen kotiinsa hänen oli vaikea mennä. Liikaa muistoja -hyviä ja huonoja. Kun Kunnallislehdessä oli ollut jotain, jonka kirjoittamattomat taustat hän halusi tietää, riitti soitto Voikkaalta Kangasniemeen ja johan uutinen täydentyi. Äidin loppuvuosina tuo verkosto harveni. Kunnallislehdestä hän sai lukea yhä useammin tuttavien ja läheistenkin ystävien kuolinilmoituksia mutta yhä harvemmin tutuista ihmistä ja asioista tai nähdä lehdessä kuvia, joista hän tunnisti tuttuja paikkoja. Surullista ja apeaa se hänelle oli. Lähes 84 vuotta kestäneestä elämästään Äitini vietti Kangasniemessä "vain" viisitoista. Silti ne olivat näköjään hänen elämässään tärkein vaihe, johon hän halusi pitää kiinnekohtia ja palasi usein muisteluissaan. Sama näyttää olevan minulla, hänen pojallaan. (JK, sähköposti ~ 16.11.2006): Sekamurteisena jo pienenä kiinnitin huomiota, kun naapurit sanoivat vaikkapa "Mennään Kiljuseen, leikittiin Kinnusessa jne" . Miellän tuon savolaispiirteen niin, että alunperin se tarkoittanut sen nimistä taloa eikä perhettä ja jäänyt käyttöön uusissa oloissa. Oli hauska huomata, kun Helsingissä asuessani savolaistuttavat sanoivat, että "oltiin vappuna Huovisessa" ,siis Huovisten asunnossa. Huovisen pariskunta asui kaksiossa isolla korkeiden talojen alueella.

(JK, sähköposti ~ 18.11.2006): Kirkonkylän pikkupojat löysivät kerran trokarien markkinamyyntiin varaaman pullokätkön Hyppyrimäen maastosta. Tiesivät, mitä pulloissa on ja piti kokeilla. Yksi 10-vuotias löydettiin Keskustien varrelta ojasta, kun oli lähes tajuttomana tuupertunut siihen vähän ennen kotiaan. Kotona odottavan selkäsaunan pelossa sanoi hätäpäissään löytäjälleen, että "pahat setät anto". Pedofiilijahti kävi kuumana vähän aikaa kirkonkylässä ja epäiltyjä mietittiin. Onneksi tapauksen todellinen kulku selvisi pian. Asianosainen kertoi minulle tämän aikuisena. Tuoreeltaankin tapauksesta oli kotonani puhuttu.

Mikkolan Selma ja pojat Ami, Keijo ja Seppo muuttivat keskeneräisiin yläkerran huoneisiimme väliaikaisesti noin puoleksi vuodeksi kansakoulun aloittamisvuonnani 1955, kun heiltä meni talo pakkohuutokaupassa.
Isä osti tuosta Mikkolan pakkohuutokaupasta autokorjaamon työkaluja ja Taunon keskimoottoriveneen. Sillä kävimme useita kertoja marjassa Mikkoloiden mökin lähimaastoissa Vaimossalmen avokanavan takana. Taunokin oli mukana muutamalla reissulla. Ajoi itse omaa entistä moottoriaan. Tasan tunnin kesti puksutella Varastonrannasta pitkin Ruovedenselkää Vaimossalmelle. Mikkoloiden mökki oli lautainen saunaton yhdenhuoneen pikkurakennus kavanan etelärannalla. Se siis oli säästynyt vasaran alta. Tai sitten sen oli pelastanut vieraisiin käsiin joutumasta joku tuttu "bulvaani" samalla tavoin kuin moottoriveneen.
Sittemmin perhe muutti meiltä naapuriimme Taimi Reinikaisen taloon. Tauno otti puhdetyökseen isän moottoripyörän kolarissa vioittuneen etuhaarukan oikomisen.
Mikkolan Taunon piti valmentaa isäni kuorma-auton ajokorttitutkintoon 1940-luvun lopulla. Yhteistä aikaa ajoharjoitteluun ei tahtonut löytyä. Ensimmäinen tilaisuus tuli, kun Taunolla oli halkokuorman vienti Mikkeliin katsastusinsinööri Arovaaralle. Samalla oli kai tarkoitus suorittaa joku sääntöjen kuulustelu. Tuskinpa sentään näin kylmiltään heti perään inssinajoa.
Porttikäytävä Arovaaran pihalle oli ollut varsin ahdas kokeneellekin kuskille. Kun katsastusinsinööri näki, että kapeikosta selviydyttyä kuskin puolelta tulikin ajokokelas eikä opettaja, oli hän sanonut, että kyllä se varmaan ajaa osaa, kun tuosta portistakin selvisi. Kortin saanti oli sillä selvä. Tieliikennepykälien ja muiden muodollisuuksien kysely sai jäädä. Olihan kokelaalla jo moottoripyöräkortti.
Muuten Arovaara lienee ollut autokatsastuksissaan varsin tiukka. Suurolalaisen Uuno Reinikaisen kuormuri ei mennyt katsastuksesta läpi, koska siinä oli jäähdyttäjässä oikean korkin tilalla leppätappi. Uuno valitti hylkäyspäätöksestä jonnekin ja voitti asian. Saattoi hänellä olla siinä paperinlaadinnassa jotain lakiapuakin naapurustosta. Ei löytynyt mitään pykälää, jossa olisi sanottu ettei jäähdyttäjän korkkina voi olla leppätappi - kunhan vain on. Tämän Uunon poika, Veikko (?) taisi kirjoittaa 6 laudaturia KYK:n ensimmäisten ylioppilaiden joukossa, ellen väärin muista..