|
Jyväskylän hautausmaan kertomaa:

D)
Tämän kuvaruudun kuvat ja tekstit ovat Maila Talvion toimittamasta kirjasta Jumalan puistot (WSOY, 1927):
Runoilija Isa Asp:
Isa Asp, pohjalainen runoilijaneito, syntyi kuohuvan ja kiihkeän Niskakosken äärellä Utajärven pitäjässä. Sittemmin lauloi Ämmänkosken vaahto kotoiset sävelet pikku Louisen sieluun. Koti, jossa hän kasvoi, oli köyhä, mutta siinä vallitsi tyytyväinen ja hurskas mieli. Jumalan sanaa viljeltiin ahkerasti tehtaan kirjurin kodissa, varsinkin sen jälkeen, kun tyttösen vanhemmat liittyivät herännäisiin.
Vuonna 1864 Louise pantiin neiti Heikelin yksityiseen ruotsalaiseen tyttökouluun Raahessa. Kaukaa Pohjolan periltä tullut hento, tunteellinen tyttö herätti koulussa opettajan ja oppilaiden huomiota. Raahessa Louisen runoiluhalu varsinaisesti heräsi. Koulun ja toveriensa vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa runopalasiaan ruotsin kielellä.
Ainoastaan kymmenen kuukautta hän sai käydä koulua, sillä varojen puute esti jatkamisen. Mutta runojaan hän yhä mielellään sepitteli. Yksityisesti opiskeli hän kotiseutunsa Utajärven pappilan tyttärien kera, kunnes 18-vuotiaana sai kutsun Jyväskylään seminaariin. Itse kertoo hän tiedonhalustaan seuraavasti:
- 'Kuvittelin seminaarin semmoiseksi, josta sieluni saisi ammentaa tietoja ja taitoja sammumattomaan janoonsa, kuvailin sen paikaksi jossa ihmisen mieli tulisi ylennetyksi jokapäiväisen elämän mudasta.'
Ja Isan, kuten häntä seminaarissa nimitettiin, toiveet toteutuivatkin. Se kansallis-isänmaallinen henki, joka seminaarissa kaikissa tilaisuuksissa puhkesi esiin, antoi Isalle hänen varsinaisen äidinkielensä, suomen, ikäänkuin uutena lahjana. Hänen huoneensa oli kuin runopaja, sillä aina kun oli jonkin toverin nimi- tai syntymäpäivä, tilattiin Isalta runo, joka sitten laulettiin päivänsankarille. Isan seminaariaika oli ilon ja toivon aikaa, mutta kauan se ei saanut katkua, sillä kalvava keuhkotauti teki työtään tytön rinnassa.
Kirkkaana marraskuun aamuna 1872 katkesi tämä suloinen 'kanervankukka, joka kuului enemmän taivaaseen kuin maan päälle'. Toverien ja ystävien pystyttämä valkea marmoriristi Jyväskylän hautuumaalla osoittaa tämän ensimmäisen suomenkielisen naislyyrikon hautaa.

(Wikipedia, 2010): Isa Asp (4. helmikuuta 1853 – 12. marraskuuta 1872), oikealta nimeltään Louise Asp, tunnetaan ensimmäisenä suomeksi kirjoittaneena naislyyrikkona. Varhaisen kuolemansa vuoksi Asp ei ehtinyt julkaista yhtään omaa kokoelmaa, mutta myöhemmin hänen runonsa on nostettu vahvasti esiin. Aspin tunnetuin runo on ”Aallon kehtolaulu”.
Isa Asp syntyi Utajärvellä perheensä esikoistyttönä. Hänen vanhempansa olivat ruukin kirjanpitäjä Jaakko Asp ja Beata Elisabet Asp (o.s. Puhakka). Perheeseen syntyi kaikkiaan yksitoista lasta, joista kaksi kuoli jo lapsuusiässä. Taloudellinen tila ei ollut kovin hyvä, sillä lasten suuri lukumäärä heikensi sitä.
Isa Asp sai lapsuudenkodistaan kirjallisia vaikutteita, sillä hänen isänsä harrasti runoilua suomeksi: muutama hänen runonsa ilmestyi luultavasti myös Oulun Viikko-Sanomissa. Isa Aspin mummo Margareth Asp opetti tyttärentyttärensä lukemaan ruotsia. Koska tämä osoittautui hyväksi oppijaksi, mummo vei Isan kuusivuotiaana Raaheen pikkulasten kouluun.
Aspin perhe muutti pian Suomussalmelle, josta perheen isä sai kirjurinviran. Suomussalmen luonto ja isän esimerkki innoittivat Isa Aspin harjoittelemaan runoilua.
Thauvónin perhe kannusti Aspin perhettä laittamaan vanhimman tyttärensä Jyväskylän seminaariin opiskelemaan opettajaksi. Kirkkoherralta Isa Asp oppi suomen kielioppia ja tämän vaimolta käsityötaitoja. Hän sai myös osallistua ystävänsä kotiopettajattaren antamaan opetukseen.
16. elokuuta 1871 Asp suoritti seminaarin pääsytutkinnon ja menestyksekkäästi: hyväksymisjärjestyksessä hänen edelleen pääsi vain paljon enemmän opetusta saanut ja myöhemmin naisasianaisena tunnettu Lucina Hagman. Seminaari oli suomalaisuuden linnake, vaikka yleisenä puhekielenä olikin ruotsi. Seminaarissa Isa Asp ryhtyi kirjoittamaan runoja suomeksi ja muuttui muutenkin vahvasti suomenmieliseksi. Hän sai kirjoittaa lukuisia juhlarunoja erilaisiin tilaisuuksiin, ja niitä julkaistiin myös seminaarin Suomen saloilta -albumissa.
Seminaarissa Isa Asp sai paljon uusia ystäviä. Läheisin ja kiihkein suhde hänellä oli Isostakyröstä kotoisin olevaan Lydia Lagukseen. Lagus oli usein Aspin runoudessa muusan roolissa, kuten Laguksen laulutaitoja ylistävässä runossa ”Laula, Lyydi!”
Isa Aspin terveys ei ollut vankka, ja lukukauden päätyttyä hän oli huonossa kunnossa. Kotona sairastaessaan hän piti yhteyttä kaukana oleviin ystäviinsä ruotsinkielisten kirjeiden välityksellä. Sairaus ei kuitenkaan estänyt Aspia lähtemästä taas syksyllä 1872 seminaariin, jossa naisoppilaat innostuivat perustamaan lukuyhdistyksen ajankohtaisista asioista keskustelemista varten. Sen seurauksena syntyi ”Kutsu taistohon” -runo, jossa näkyy isänmaallisuuden jo ripaus naisasiaakin.
Syyskuun puolivälissä Isa Asp sai verensyöksyn, joka pakotti hänet vuoteeseen ja pysymään poissa tunneilta. Hän sai asua erään opettajansa luona. Lepokaan ei auttanut, sillä 12. marraskuuta 1872 uusi verensyöksy aiheutti Isa Aspin kuoleman vain 19-vuotiaana. Hänen hautajaisensa pidettiin Jyväskylässä, eikä kukaan omaisista päässyt paikalle huonon kelin vuoksi. Oppilastoverit olivat kuitenkin saattamassa Isa Aspia hautaan. Haudalla jaettiin ohutta Muisteliaisia -nimistä runokirjasta, johon oli painettu viisi Aspin suomenkielistä runoa. Kirjaseen sisältyi hänen kuuluisin runonsa ”Aallon kehtolaulu”, jonka ensimmäinen säkeistö lienee tunnetuin:
Nuku, nuku aaltonen,
nuku jo!
Tuolla laulaa humisten
kuusisto!
Kehtolaulusi se on –
nuku aalto rauhaton,
nuku jo!
Vaikka Isa Asp ei elämänsä aikana julkaissut yhtään kokonaista kokoelmaa, hänen runoilijamaineensa vakiintui pian kuoleman jälkeen. J. H. Erkko omisti hänelle runon ”Neiti Iisa Asp'in haudalla”. ”Aallon kehtolaulu” otettiin mukaan vuonna 1884 julkaistiin Väinölä-runoantologiaan, jonka oli toimittanut Leimu eli Kustavi Grotenfelt.
Flooran päivänä 2009 Aspin haudalta välillä kadonnut valkoinen marmoriristi istutettiin takaisin paikalleen Jyväskylän yliopiston museon ja ylioppilaskunnan järjestämässä tilaisuudessa.
Runoilija Juhani Siljo:

- 'On kunniallisempaa, että mies kasvaa kuolemansa jälkeen, kuin että hän etukäteen elää sen suuruutensa varoin, jota ei tule'.
Juhani Siljon itseensä sovitettuna tämä hänen mietelauseensa merkitsee tavattoman paljon. Se merkitsee hänen väkevää pyrkimystään toteuttaa oma itsensä, olla kumartamatta tämän päivän epäjumalia, nousta kaiken uhalla nykyhetken yläpuolelle, kiinnittää alituisesti katseensa kaukaisiin päämääriin, joihin tunnon ehdoton pakko ajoi. Ja - Siljo, jos kuka, on kasvanut kuolemansa jälkeen.
Hänen kaatumisensa oli vapaussodan suurimpia tappioita. Luonto luo harvoin ihmisiä, joissa niin suuret taiteelliset lahjat yhtyvät yhtä suureen eetilliseen vakavuuteen. Joskus sen kaltaista ihmistä nimitetään profeetaksi. Juhani Siljossa oli juuri sitä profeettaa, jota nuori polvi kaipaisi.
Hänen tuotantonsa jäi verraten vähäiseksi: kolme runokokoelmaa, näytelmä, pari kolme kirjallisuushistoriallista luonnehtimisyritystä, mietelauseita, joitakin käännöksiä. Mutta kaikki tämä oli vain alkua, sillä Siljo kehittyi hitaasti. Hän sai taistella kehityksensä jokaisesta tuuman alasta.
- 'Minä en ole mikään synnynnäinen runoilija', sanoo hän, 'en mikään runoilija luonnon armosta. Luonto ei ole armahtanut minua syntymässä, luonto ei ole lahjoittanut minulle muuta kuin - oman luontoni. Olen vain runoilija - luontoni pakosta.
Mutta niinpä hänen runouttaan onkin kyllästänyt väkevä henki, joka estää sitä milloinkaan kuolemasta. Ja runojen mukana elää hänen kirkkaan persoonallisuutensa muisto.

Juhani Siljo * 1888-1918.
(Wikipedia, 2010): Juhani Alarik Siljo (alkuaan Sjögren, 3. toukokuuta 1888, Oulu – 6. toukokuuta 1918, Tampere) oli suomalainen kirjailija ja runoilija. Siljo kirjoitti ylioppilaaksi Oulun lyseosta 1907 ja aloitti opinnot Helsingin yliopistossa. Runoilijan työnsä ohessa Siljo toimi mm. Helsingin Sanomien avustajana, Jyväskylän tieteellisen kirjaston apulaisena 1915–1918 ja Valvoja-lehden toimitussihteerinä. Sisällisodassa valkoisten puolella taistellut kirjailija Juhani Siljo oli toinen sisällissodan vaatimista kirjailijauhreista. Punaisten puolella kaatui Maiju Lassila (Algoth Untola). Siljo kuoli sodassa saamiinsa vammoihin Tampereella sodan loppuvaiheessa.
|