|
|
D) Vihdin muita rautatiepaikkoja:
Selki:
1. 
2. 
Bruno Granholmin suunnittelema Selkin Platformskjul I-tyypin liikennepaikkarakennus valmistui jo 1900-luvun vaihteessa (laajennettiin 1925) - säilynyt tähän päivään tyylikkäästi remontoituna (kuvat: selki-asema.fi/Jukka Merta * Käyttölupa "2017-1-B", kiitos).
3. 
4. 
5. 
Kuvat #1-5 ovat kaikki Jukka Merran nettisivulta "selki-asema.fi" ~ kiitos käyttöluvasta ("2016-1-B") tässä nimenomaisessa julkaisuyhteydessä.
"Asemapäällikkö" Jukka Merta vastasi (2.1.2017) muuten seuraavalla tavalla kysymykseeni, onko oikea genetiivitaivutusmuoto "Selkin" vai "Selin": "Selin on oikein, mutta tässä tapauksessa Selkin on parempi.".
(Jukka Merta, 2016): "Selin seisake on Hanko-Hyvinkää radan varrella Otalammen ja Röykän asemien välissä. Seisakki rakennuksen lisäksi asema miljööseen kuuluu yksinkertainen vahtitupa, joka on toiminut asemamiehen perheen kotina, sekä sauna-leivintupa ja piharakennus navettoineen.
Seisake rakennettiin 1890-luvun loppupuolella valtion rautateiden arkkitehti Knut Nylanderin suunnittelemien tyyppipiirustusten mukaan. Muut rakennukset on piirtänyt Bruno F Granholm ja ne on rakennettu 1906.
Seisakkirakennuksessa on ollut odotushuone, lipunmyynti- ja konttoritila sekä posti. Rakennusta on laajennettu 1930-luvulla makasiiniosalla. Myöhemmin rakennuksen vesikaton uusimisen yhteydessä vanha puuleikkauksin koristeltu katto muutettiin yksinkertaiseksi harjakatoksi.
Henkilöliikenteen loputtua Karjaa-Hyvinkää välillä 1983 Selin seisakkirakennus on toiminut mm.kirpputorina ja varastorakennuksena. Tilat on ollut vuokralla selkiläisellä Auvo Ortjulla. Vahtitupa ja muut talousrakennukset ovat olleet vuokrattuna vuoteen 2001 eläkkeelle VR tehtävistä jääneelle Riihimäkeläiselle Reino Ketolalle.
Vuonna 2001 Anja Oravala-Merta ja Jukka Merta ostivat Selin asemakiinteistön kapiteelilta.
Vahtitupa ja muut talousrakennukset olivat ostohetkellä hyväkuntoisia. Asemarakennus tuli kaupan mukana purkukuntoisena. Vesikatto oli osittain romahtanut ja kantavat rakenteet osin lahonnet. Lisäksi kylän aktiivinen nuoriso oli kivittänyt ikkunat rikki. Kuitenkin seisokki rakennus oli vielä korjattavissa.
Vahtitupaan ja muihin piharakennuksiin uusittiin vesikatot museoviraston avustuksella. Vahtitupaan ladottiin perinteinen savitiilikatto ja muihin rakennuksiin naulattiin kolmiorimahuopakate. Vahtitupa myös remontoitiin sisältä kevyesti. Osittain uusittiin pinkopahveja ja huoneet maalattiin sekä tapetoitiin. Lisäksi rakennettiin viemäri ja juokseva vesi.
Seisakki kunnostettiin talkoovoimin. Vesikate uusittiin, ikkunat lasitettiin ja seinät maalattiin. Sisätiloissa uusittiin seinäpaneelia tarpeen mukaan.
Nykyään asemalla toimii pieni kalusteita valmistava yritys. Vahtitupa ja muut rakennukset ovat perheellä kesäkäytössä ja osittain talvella kalustefirman toimistona."
Mika Vähä-Lassila kuvasi Selkin rautatieaseman. Käyttölupa "2015-11-A", kiitos.
Reino Kalliomäki kuvasi Selkin ja Otalammin välisellä rataosuudella vuonna 1983 - Lohjalta lähtynyt matkustajajuna puuvaunuineen. Käyttölupa "2015-11-B", kiitos.
Reino Kalliomäki kuvasi Selkin ja Otalammin rataosuudella vuonna 1983: "Kuvakulma korostaa paikan jylhyyttä. H 426 kiiruhtaa kohti Selkiä". Käyttölupa "2015-11-B", kiitos.
Otalampi:
Otalammen asema Mika Vähä-Lassilan kuvaamana - käyttölupa "2015-11-B", kiitos.
Otalammen historiaa ~ rautatie työllistää:
Hanko-Hyvinkää rautatien rakennustyöt aloitettiin vuonna 1871. Rautatien rakennutti pietarilaisten liikemiesten muodostama yhtiö. Radan rakentajat olivat sekä venäläisiä, että suomalaisia. Rakennustyömaa oli valtava; työmiehille oli jopa oma sairaala ja hautausmaa Lankilassa. ”Hankopaana” vihittiin käyttöön 8.10.1873.
Otalammen asema rakennettiin vuosina 1898-99. Radan myötä asutus asemataajamassa alkoi asteittain tiivistyä. Rautatiellä oli suuri merkitys myös alueen maa- ja metsätaloudelle. Vuonna 1915 Otalammen asemalta lähti maitoa yli 2,5 miljoonaa kiloa ja halkoja yli 20 000 tonnia. Moni otalampelainen sai elantonsa rautatien tai aseman työllistäminä.
Rautatien myötä palveluammattien harjoittajat hakeutuivat aseman läheisyyteen. Kylällä toimi mm. kirvesmiehiä, kauppiaita, suutari, seppä, teurastaja, kestikievari, liikennöitsijä ja puhelinkeskus.
Kansalaissodassa Otalampikaan ei välttynyt kahakoilta. Punakaartin Vihdin pataljoonan päällikkö Arvid Jalava oli Otalammelta, samoin kuin kirjailija Hilda Tihilä, joka perusti aseistetun punakaartin naistenosaston. Valkoiset perustivat alueelle suojeluskunnan oman osaston. Molemmat osapuolet tekivät sodan aikana väkivallantekoja myös Otalammella.
Härkälän kartanon konkurssien seurauksena, vuosina 1925 ja 1932, kartanon maat siirtyivät Suomen valtiolle ja ne lohkottiin ja myytiin. Asuinpalstat myytiin pääosin vanhoilta asuinpaikoilta kuten torppien tonteilta, jolloin perinteinen kylämaisema kuitenkin säilyi.
Kortjärven kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1892. Vuonna 1922 Härkälään perustettiin alakansakoulu ja pari vuotta myöhemmin koulun nimi muutettiin Härkälän kouluksi. Siippoon kansakoulu aloitti toimintansa vuonna 1914 ja alakansakoulu vuonna 1923. Ruskelan kansakoulu ja alakansakoulu aloittivat toimintansa vuonna 1926.
1900-luvun alku oli vilkkaan yhdistystoiminnan aikaa: Vuodesta 1904 Otalammella toimi oma raittiusyhdistys, vuonna 1906 perustettiin Otalammin nuorisoseura ja Otalammen työväenyhdistys.
Otalammen rannoille alkoi tulla lähinnä helsinkiläisten kesäasutusta 1930-luvulla, kun Härkälän kartanon konkurssin seurauksena useita rantatontteja tuli kaupan. Helsingistä Otalammelle kuljettiin joko junalla Hyvinkään kautta tai tietä pitkin Nurmijärven kautta, sillä Vanhaa Porintietä ei vielä ollut. Tämä ”Tannerin tienä” tunnettu yhteys rakennettiin vasta 1950-luvulla. Muilta osin nykyinen tiestö noudattelee hyvin pitkälle vanhoja tielinjauksia.
Sotavuodet:
Myös sotiemme aikaan rautatiellä oli suuri merkitys. Pakkomääräyksin yhteiseen käyttöön määrättyä maatalous- ja puutavaraa ajettiin Otalammen asemalle, josta sitä toimitettiin eteenpäin rintamalle.
Sodan aikana, vuonna 1942 Kalevalaiset Naiset ry perusti Otalammelle Leponiemen kiinteistöön äitikodin, jonka tarkoituksena oli tarjota kolmen viikon maksuttomia lomia suurperheiden äideille.
Sodan jälkeen siirtoväkeä asutettiin lähinnä vanhojen kylien takamaille, kuten esimerkiksi Laurin suunnalle. Otalammen alue laajeni ja sen kulttuurielämä vilkastui. Talkoovoimin rakennettiin Ruskopirtti, jossa pidettiin iltamia ja esitettiin näytelmiä. 1960-70-luvuilla Ruskopirtille tuli lähiseuduilta bussilasteittain nuoria tansseihin (Otalammen historia, 2016).
Elokuvan tekoa Otalammen asemalla.
Otalampi – Elokuvakylä (Ville Suhonen, julkaistu OtaSanomissa 1/09):
Pääkaupunkiseudun naapurikunnat ovat olleet aina suosittuja kuvauspaikkoja suomalaisille elokuvantekijöille – ja eritoten tuottajille, jotka mielellään ovat kustantaneet kuvausryhmän maaseutumaisemiin niin lähelle Helsinkiä kuin mahdollista. Niinpä Vihdin maisemia on Nurmijärven, Sipoon ja Kirkkonummen ohella tarttunut kiitettävästi suomalaisen elokuvan historiaan. Ja silloin tällöin myös ulkomaiseen.
Outi Heiskasen kirjoittamassa teoksessa ”Tehtävä Suomessa – kotimaamme ulkomaisissa elokuvissa” (2008) on infoa mm. John Goldschmidtin ”Mashenkasta” (1987), mutta varsinkin Warren Beattyn ”Punaisista” (1981) löytyy monta hauskaa anekdoottia.
Jo kuvausten alkaessa Ilta-Sanomat veisteli:
”Mistäpä muualta maailmasta löytyisi niin takapajuisia paikkoja, että ne aivan sinällään kelpaavat kuvaamaan vaikkapa vuosisadan alun vanhaa venäläistä rautatieasemaa”.
Kuvaukset alkoivat kirpeässä aamupakkasessa Otalammella 24.10.1979. Kymmenen linja-autollista avustajia lähti Katajanokan Merikasarmilta kohti kuvauspaikkaa. Asemapuistossa odotteli lisäksi kymmenkunta ratsuhevosta sekä vuohia, kanoja ja sikoja hoitajineen, kirjoittaa Heiskanen. Loppujen lopuksi niitä ei tarvittu lainkaan.
Statistit eivät tienneet etukäteen rooleistaan. Suurin osa avustajista puvustettiin ja maskeerattiin haavoittuneiksi venäläisiksi sotilaiksi. Kuvauspäivät venähtivät jopa kymmentuntisiksi ja avustajan päiväpalkkio ylsi keskimäärin 169 markkaan (nykyrahassa 81 euroa). Lisäksi tarjolla oli kaksi ateriaa ja kahvia rajoituksetta.
Otalammen saldo ei lopullisessa elokuvassa kestänyt viittä minuuttia pitempään. Paikallislehden kommentti Otalammen kuvausten vaikutuksista seudun talouteen oli silti ikimuistettava:
”Laaksosen sekatavarakaupan virvokkeiden ja tupakanmyynnissä on näinä kahtena päivänä nähtävissä aikamoista nousua.”
Selvää on, että suurin osa Otalammella kuvatuista elokuvista keskittyy aseman seudulle, kuten em. ulkomaiset suurtuotannot. Asemakokonaisuus on alkuperäisen ilmeensä ja sijaintinsa vuoksi elokuvantekijöille ainutlaatuinen paikka. Mahdollisuus käyttää vanhaa junakalustoa nykyään vain tavaraliikenteelle varatulla reitillä on aivan olennainen etu.
Tuija-Maija Niskasen televisiolle tehdyssä, Edith Södergranin elämästä kertovassa, ”Landet som icke är” (1977) -filmissä Otalampi sai esittää Karjalan kannaksella sijainnutta Raivolan asemaa.
Jussi Tuomisen kirjoittamassa ja Lasse Lindbergin ohjaamassa TV 2:n minisarjassa ”Ottakaa juna kiinni!” (1986) Matti Pellonpää, Paavo Piskonen ja Timo Virkki ryöstelivät junia lännen tyyliin, mutta itselläni ei ole mitään mielikuvia sarjasta eikä Otalammen roolista.
Veikko Aaltosen tv-elokuva ”1943 Elokuu” (1989) sijoittui jatkosodan aikaan. Ylen elävästä arkistosta voi katsoa sarjan klippejä, joista löytyy myös kuvaa Otalammen asemalta.
1990-luvun lopulla asemalla vierailtiin ainakin kahdesti.
Hanna Miettisen (nyk. Maylettin) lyhytelokuva ”Ratapenkan Ruusu” (1996) kertoo nuoresta naisesta, joka odottaa kahta ihastustaan sodasta. Hän saa kummaltakin kirjeen, jossa he kertovat tulevansa asemalle klo 12:n junalla ja haluavansa vastauksen tärkeään kysymykseen. Neidolle valinta on luonnollisesti vaikea. Elokuvan tarina on Maylettin mummun tarina ja toteutettu mykkäelokuvapastissina väliteksteineen kaikkineen.
Maylettin kontakti Otalammelle oli vanha luokkakaveri Päivi Ikonen (nyk. Brace). Hänen kotitalonsa asemaa vastapäätä toimi kuulemma kuvausryhmän vessatukikohtana.
Vaikka elokuva tapahtuu suurelta osin aseman ympäristössä, junat eivät koskaan saapuneet Otalammelle. Kaikki junakuvat, myös ulkokuvat, tehtiin Hyvinkään rautatiemuseon alueella. Näkymät liikkuvasta junasta asemalle päin kuvattiin pumpattavan resiinan päältä.
Pari vuotta myöhemmin Kaisa Rastimo kuvasi Otalammella Helvi Hämäläisen romaaniin perustuvaa ”Säädyllistä murhenäytelmää” (1998). Elokuvassa asema esiintyy yhdessä laajassa, vajaan minuutin kestävässä kokokuvassa, jossa Henriikka Salon esittämä Naimi Saarinen (Hämäläisen omakuva) odottaa asemalla Timo Jurkan esittämää Arturia. Olavi Paavolaismainen Artur ajaa autonsa aseman vierelle ja nousee tervehtimään Naimia. Junaa ja muita ihmisiä ei kohtauksessa näy.
Tulenkantajat liittyvät olennaisesti otalampelaiseen kulttuuri-ilmapiiriin. Sodan aikana tehdyssä dokumentissa ”Kirjailijoitamme” (1943) esiintyy Olavi Paavolaisen ohella yhtenä WSOY:n kirjailijoista tietysti Lauri Viljanen. Runsaan minuutin mittaisessa pätkässä Viljanen soutelee Otalammella ja katselee maisemia huvilansa terassilla.
Muutettuani Ruskelaan syksyllä 1996 selvitin kuta kuinkin ensi töikseni kotimaiset elokuvat, mitkä on kuvattu siellä.
Ensin törmäsin Sakari Rimmisen nuorisokuvaukseen ”Pilvilinna” (1970). Valitettavasti elokuvan autolla-ajokohtaus ei etene Pyyslampea pohjoisemmaksi.
Kahden 1950-luvun lopun elokuvan ulkokuvat on sen sijaan tehty suurimmaksi osaksi Ruskelassa.
Jack Witikan Sillanpää-filmatisointi ”Silja – nuorena nukkunut” (1956) lienee kuvallisesti kaunein otalampelaiselokuvista. Kuvaaja Kalle Peronkoski palkittiin työstään Jussilla. Traagisen sisällissotakuvauksen pääosissa olivat Heidi Krohn, Jussi Jurkka ja Aku Korhonen. Tuottajana oli kuulu elokuvamies Veikko Itkonen.
Itkonen oli löytänyt Krohnin teatterikoulun toiselta vuosikurssilta ja tehnyt heti kaksi elokuvaa, joissa tällä oli päärooli. Parikymppinen opiskelija lopetti teatterikoulun ja seuraavana kesänä, vuonna 1955, Itkonen päätti tehdä taas kaksi elokuvaa Krohnin kanssa. Näistä asioista Krohn kertoo juuri ilmestyneissä muistelmissaan ja kirjoittaa päättäneensä teatterikoulun lopettamisesta jo ennen elokuvaroolien tulvaa eikä kuten elokuvatutkijat ovat asian myöhemmin tulkinneet.
Itkonen ohjasi itse keveän ”Tyttö tuli taloon” – elokuvan, jonka ulkokuvat tehtiin Nuuksion Saarijärvellä, Vihdin puolella, missä Itkosella oli huvila. Saarijärven maisemissa on kuvattu useitakin elokuvia, mutta ne täytyy useimmiten tilastoida Espoon omaisuudeksi.
Kesän aikana sama kuvausryhmä siirtyi ”Siljaa” varten pohjoisemmaksi Ruskelaan, Salmijärven rannalle ja Ollilassa sijaitsevalle Sorkin tilalle. Järjestäjänä molemmissa tuotannoissa toimi muuten Raimo Jääskeläinen alias Monsieur Mosse.
(MYÖH.HUOM! Kun elokuva katsottiin syksyllä 2015 Vihdin museon tilaisuudessa jossa itsekin olin mukana – jo kohtuullisen kotoutuneena otalampelaiseen elämänmenoon – kävi selväksi, että elokuvaa kuvattiin Salmen kartanon mailla eikä Väinö Tannerin Sorkin tilalla, kuten Suomen kansallisfilmografia aikoinaan mainitsi. Käytännössä kaikki ulkokuvat oli tehty niissä Ruskelan kylämaisemissa, joissa rakennuskanta toimi vuoden 1918 tienoille sijoittuvaan tarinaan.)
Krohnille elokuva oli ensimmäinen vakava draama, jossa hänen piti lunastaa lopullisesti paikkansa kotimaisen filmitaiteen uutena tähtenä. Elokuvaura ei kuitenkaan lähtenyt nousukiitoon, vaan muutaman vuoden kuluttua työt vähenivät eikä teatteristakaan ollut pelastajaksi opiskelut lopettaneelle.
Krohn on myöhemmin muistellut ”Siljaa” lähinnä suhteessa vastanäyttelijäänsä Jussi Jurkkaan, johon hän oli ihastunut. ”Jäykistyin kauhusta, kun jouduin suutelukohtaukseen Jussin kanssa harjulla”.
”Silja” jäi kotimaisen elokuvan historiaan laadukkaana Sillanpää-filminä, vaikka nykyään ehkä näkyvimmän jälkensä se jätti antamalla nimensä vuotta myöhemmin perustetulle kotimaiselle laivavarustamolle.
Sorkin tilaa on sittemmin nähty lyhyesti ainakin Kanerva Cederströmin ja Riikka Tannerin dokumentissa ”Lenin-setä asuu Venäjällä” (1987).
”Siljan” talvikohtauksia Witikka ja kumppanit tulivat kuvaamaan alkuvuodesta 1956. Samoihin aikoihin paikalle ilmestyi myös toinen kuvausryhmä. Ei ole tietoa, olivatko ryhmät yhtä aikaa Ruskelassa.
Näyttelijät Åke Lindman ja Heimo Lepistö esiintyivät molemmissa elokuvissa, mutta suuremmat roolit heillä oli William Markuksen ohjaamassa ”Lumisten metsien tytössä”. Tuottajana oli T.J.Särkkä, pääosiin oli kiinnitetty Anneli Sauli ja Matti Oravisto.
Vaikka esityskopio valmistui jo kesällä 1956, filmi pantiin varastoon odottamaan levitystä. Suomen Filmiteollisuus (SF) eli vaikeita aikoja, kun Tuntemattomasta sotilaasta tienatut rahat täytyi verottajan pelossa tuhlata nopeasti kuvaamalla elokuvia. Laadusta ei juuri välitetty.
Ensi-ilta siirtyi lopulta tammikuuhun 1960. Elokuvan menestys oli kotimaisista vuoden huonoin, vaikka tuottaja yrittikin hyödyntää Anneli Saulin kansainvälistä menestystä. Samana päivänä nimittäin tuli ensi-iltaan saksalais-suomalainen Lappi-seikkailu ”Avaruusraketilla rakkauteen”, jossa Sauli oli naistähtenä taiteilijanimellä Ann Savo.
”Lumisten metsien tyttö” kertoo helsinkiläisestä opettajasta, joka saapuu töihin pohjoisen erämaapitäjän pieneen kouluun. Paikan nimi on Hallava ja eletään Venäjän vallan viimeisiä vuosia.
Elokuva alkaa pitkällä ajolla tykkylumisessa kuusimetsässä. Taustalla Matti Oravisto lausuu päähenkilön hypnoottista monologia: ”Kaipaatko tänne? Pakkasen ja puutteen maailmaan. Hiljaisuuden ja kuoleman maailmaan. Minä kaipasin.” Painostava tunnelma ei juuri elokuvan aikana kevene ja lopussa onkin sitten lumihanki, kirves ja viina.
”Lumisten metsien tyttöä” oli kiinnostava katsoa, kun oli itse vastikään muuttanut vanhaan kansakouluun. Sisäkuvat on tietysti tehty Liisankadun elokuvahalleilla, mutta maisemakuvia Ruskelasta löytyy paljon.
Metsäisten kuvauspaikkojen tunnistaminen vaatisi kuitenkin täydellistä kotiseututuntemusta, sillä yli viidenkymmenen vuoden takaisen talvisen maiseman detaljeja on vaikea paikallistaa. Joistakin käkkärämännyistä voisi kiinnekohtia löytää. Sälli ja pellot sen ympärillä, Harjanmäki ja Salmijärvi ovat kuitenkin tunnistettavia monissa kohdissa.
Sellaisia ne ovat olleet nykyisen kotiseutuni kauniit äidinkasvot suomalaisen elokuvan mainehikkaalla kartalla (Ville Suhonen).
Arto Lopia kuvasi 13.9.2006 Otalammella: "Tälläinen koppi löytyi Otalammelta Katinhännän turvesuon tasoristeyksen vierestä. Joku taukotupako? Tästä on matkaa Otalammen asemalle ainakin kilometri ja Otalammella on ihan oikea ja hieno asemarakennus. Sisältä löytyy kamiina, kumisaappaat ja vanhoja sanomalehtiä! Katinhännän sorakuoppa on tästä vielä hieman Hyvinkäälle päin ja tasoristeyskin on eri. Kyltti on ennen Otalampea ja kertoo vaan että nyt saavutaan Otalammelle ja vastaavat kyltit on vaikkapa Lohjalla hyvissä ajoin ennen asemaa. Sorakuopallakin tuli käytyä ja raiteen paikan kyllä pystyi havaitsemaan, muttei siitä mitään ollut jäljellä, paitsi jonkinlainen lastauslaituri ja vaihde, joka lojuu radanvarren ojassa." Käyttölupa "2016-12-B", kiitos.
Ojakkala:
Reino Kalliomäki kuvasi vuonna 1983 Välillä Ojakkala–Otalampi: "Katinhännän kurvi on kiintoisa kuvauskohde. Perjantaisin ja sunnuntaisin oli kulussa ylimääräinen vuoro. Ilta hämärtyy jo."
Käyttölupa "2015-11-B", kiitos.
Ojakkalan vanha rautatieasema - kuvausajankohta ei tiedossa. Maarto * kiitos.
Ojakkalan ratapiha kuvattuna talon katolta. Maarto * kiitos.
Ojakkala on taajama Vihdissä Länsi-Uudellamaalla noin 45 kilometriä Helsingistä luoteeseen. Enäjärven rannalla sijaitsevan taajaman asukasluku on noin 2 500. Ojakkalan läpi kulkee yksiratainen, sähköistämätön Hyvinkään–Karjaan rautatie. Ojakkalan rautatieasema suljettiin 1960-luvulla. Asema toimi myös yksityisen kapearaiteisen 600-millimetrisen Ojakkalan–Olkkalan rautatien pääteasemana vuosina 1912–1956. Ojakkalassa aloitti toimintansa Vihdin ensimmäinen kansakoulu, Pietilän kansakoulu, vuonna 1871. Nykyään taajamassa toimii Ojakkalan koulu (Wikipedia, 2016).
Otalammen aseman alaiselle Ojakkalan laiturivaihteelle rakennettiin vuonna 1900 Hangon radalla tyypillinen Platformskjul I -tyyppinen rakennus Bruno Granholmin piirustusten mukaan. Vuonna 1912 rakennettiin asemalta kapearaiteinen yksityisrata Olkkalan kartanolle. Uusi asema liian pieneksi jääneen esnimmäisen aseman tilalle rakennettiin 1922 (Thure Hellström). Vanhempi rakennus purettiin myöhemmin. Liikenne Olkkalan kapearaiteisella radalla päättyi 1957. Ojakkalan asema oli muuttunut pysäkiksi 1955, kun Porkkalan palauttaminen Suomelle oli muuttanut uuden Turun radan suunnitelmia. Laiturivaihteeksi Ojakkala muuttui 1963 ja miehittämättömäksi seisakevaihteeksi 1968. Tavaraliikenne loppui 1971 ja liikennepaikka suljettiin 1983 Hangon radan henkilöliikenteen loppuessa. Vesitorni paloi 1992 ja asemarakennus purettiin 2000-luvun alkuvuosina (Radan varrella, 2016).
Ojakkalan ratapiha . Maarto * kiitos.
Ojakkala-Olkkala, kapearaiteinen rautatie. Oli toiminnassa 1912-1957. Maarto * kiitos.
(Tapio Arvola, 2015): "Tässä ollaan Vihdin kirkonkylässä Männikössä Puistolan työväentalon kohdalla. Työväentalo ja kirkonkylä jäävät vasemmalle. Tasoristeyksen yli kulkee nykyinen Nurmijärventie.
Tässä oli myös lastauspaikka ja sivuraide. Olisikohan niin että vasemmanpuoleinen vaunu on juuri sivuraiteella ja juna tulee sen vierestä. Tästä on matkaa Ojakkalan asemalle noin 8 km ja Olkkalan sahalle noin 4 km. Radan varsinainen liikenne lopetettiin vuonna 1957, mutta tästä Olkkalaan rata oli käytössä vuoteen 1960, koska tästä lastattiin tavaraa autoihin.
Radan alkuaikoina 1910-1920-luvuilla Männiköstä Ojakkalaan kulki maitovaunu. Männikössä oli myös varasto, johon juna toi paikallisille liikkeille tarkoitettua tavaraa. Varaston sisältö tyhjeni väestön vapaaehtoisen aktiivisuuden takia usein aika nopeasti."
(Teemu Sirkiä, 2015): "Onpa hassua ajatella, että tuosta on joskus kulkenut rata. Niin monta kertaa on tullut tuota tietä kuljettua, mutta maisemassa ei ole nykyään mitään, mikä antaisi historiasta jotakin vinkkiä. Tai ainakaan en ole koskaan mitään sellaista huomannut. Itse asiassa en edes tiennyt, että radan linjaus meni tästä. Hienoja ja historiallisesti arvokkaita kuvia siis!.
Ojakkala-Olkkalan kapearaiteinen rautatie näyttämönä. Oli toiminnassa 1912-1957. Maarto * kiitos.
Kioski "Kuusen/bussin kääntöpaikan" vieressä. Maarto * kiitos.
|
