A) Viitasaari - näkymä Viitasaaren kirkkomäeltä avautuu näkymä alas kaupunkiin - kuvattu 10.10.2010 (S&J).

B) Viitasaari ~ kirkko- ja seurakuntaelämää Viitasaaren kirkko - kuvattu 10.10.2010 (S&J). Viitasaaren kirkko - kuvattu 10.10.2010 (S&J). Viitasaaren kirkko - kuvattu 10.10.2010 (S&J). Viitasaaren kirkkomaalla sijaitsee tämä sankarivainajien muistopatsas - kuvattu 10.10.2010 (S&J). (Ilkka Huhta, kirjassa 'Papit sisällissodassa 1918', Kirjapaja, 2010): Viitasaaren kirkkoherra Emil Thauvon tahtoi armeijan palveluksessa olevan alaisensa takaisin papillisiin tehtäviin. Pastori Heikki Halmesmäki oli ollut käytännössä koko talven 1918 sotatoimissa. Viitasaaren seurakunnan kappalaisen tehtävät olivat jääneet kirkkoherran hoidettavaksi. Thauvon osoitti pyyntönsä länsiarmeijan esikuntapapille Arvi Järventaukselle siinä uskossa, että tämä pystyisi palauttamaan kappalaisen takaisin sotaretkeltään. Kirkkoherra valitti, että ilman sotaakin maassa vallitsi pappispula. Paljon julkisuutta saaneet pappien murhat olivat vain pahentaneet tilannetta. Viitasaari oli Porvoon hiippakunnan laajin seurakunta, joten työtä oli liikaa yhden papin hoidettavaksi. Lisäksi väsymys ja henkilökohtaiset huolet painoivat kirkkoherran mieltä. Oma poika, jääkäriluutnantti Arvo Thauvon oli kaatunut rintamalla kuukautta aiemmin. Nyt myös kirkkoherran 90-vuotias isä, rovasti Johan Fredrik Thauvon oli kuolemaisillaan. Murheita oli siis riittämiin, vaan ei auttanut. Järventaus ei pystynyt toteuttamaan Thauvonin toivetta. Rovasti oli sodan aikana saanut helpotusta työtaakkaansa muiden seurakuntien papeilta. Häntä oli auttanut ensin Viitasaaren seurakunnan entinen papistoapulainen, sittemmin Tampereen kappalaiseksi siirtynyt Edvin Holmström. Pian myös Padasjoen seurakunnan kirkkoherra K.A.Lauri ja kappalainen Uuno Raekallio olivat tarjoneet apuaan viettäessään aikaa Viitasaarella helmikuun puolivälistä maaliskuun loppuun. Pappismiehet olivat paenneet sotatapahtumia Padasjoen seudulla. Huhtikuussa kirkkoherra Thauvon vastasi laajasta seurakunnasta jälleen yksin. Pastori Heikki Halmesmäen tarina on harvinainen. Sisällissodan alussa taisteluihin lähti ensimmäisten joukkojen mukana puolentusinaa muutakin pappismiestä, mutta yleensä he lähtivät mukaan papin roolissa. Lähes poikkeuksetta ensimmäiset vapaaehtoiset päätyivät sodan lopulla osaksi virallista kenttäpappijärjestelmää. Halmesmäki pysyi sotilaana ja ilman papillisia tunnuksia taistelujen loppuun saakka. Viitasaarella hänet oli tunnettu yhtenä näkyvimmistä suojeluskuntalaisista jo ennen taistelujen puhkeamista. Yleinen tapa vaati, että pappi ei tarttunut aseeseen. Näin ei ajateltu Viitasaaren suojeluskunnan piirissä, sillä Heikki Halmesmäki oli toinen niistä viitasaarelaisista, jotka jo ennen sotaa lähetettiin hakemaan sodankäynnin oppeja Vöyrin sotakoulusta. Vaivihkaa paikkakunnalta poistunut Halmesmäki palasi helmikuun alussa kotikyläänsä. Kurssitettu kappalainen tuli harjoittamaan Viitasaaren suojeluskuntalaisia sotilaiksi. Mainittakoon, että samainen Emil Thauvón oli palvellut vuodet 1892-1902 Kangasniemellä kappalaisena ja tavannut siellä pikkupappilassa asuessaan mm. Eino Leinon, joka tuolloin vieraili kangasniemeläisen runoilija Otto Mannisen luona useinkin. Eino Leinon ja Emil Thauvónin Aino-tyttären myöhemmistä yhteyksistä kerrotaan lisää alempana tässä kuvaruudussa. Kangasniemeltä Emil Thauvón oli siirtynyt kirkkoherran virkaan vuosiksi 1902-17 Pudasjärvelle, mistä hän sitten vuoden 1918 sodan alla oli siirtynyt pappisvirkaan Viitasaarelle. Viitasaaren kirkkoherra Emil Thauvonin poika Arvo, joka kaatui vuoden 1918 sodassa. (Wikipedia, 2011): Arvo Immanuel Thauvón (4. lokakuuta 1888 Turola – 3. maaliskuuta 1918 Mouhu, Mäntyharju) oli suomalainen jääkäriluutnantti. Hän sai sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa, missä hän sai tulikasteensa Misse-joella Saksan itärintamalla. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan ja kaatui Mouhussa käydyssä taistelussa. Thauvónin vanhemmat olivat rovasti Emil Thauvón ja Alma Katarina Alexandra Hedmanson. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun klassillisesta lyseosta vuonna 1909 ja liittyi Pohjois–Pohjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa vuosina 1909–1914. Thauvón hoiti Pudasjärven nimismiehen virkaa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 13. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Thauvón astui Suomen armeijan palvelukseen Saksassa 7. helmikuuta 1918 ensin vannottuaan sotilasvalan Suomen hallitukselle ja allekirjoitettuaan palvelussitoumuksen armeijalle. Tässä tilaisuudessa hänet ylennettiin luutnantiksi. Hän saapui takaisin Suomeen 18. helmikuuta 1918 aselaivoja seuranneen komennuskunnan mukana Vaasaan. Vaasasta hänet määrättiin sotilaskouluttajaksi Jyväskylään, mistä hänet lähetettiin 2. maaliskuuta 1918 konekivääriosaston johtajaksi Savon rintamalle. Hän kaatui Mouhussa käydyssä taistelussa luodin lävistäessä hänen rintansa 3. maaliskuuta 1918. Hän oli kuollessaan naimaton ja kirjoilla Viitasaarella. Hänet haudattiin Viitasaaren sankarihautaan. (Aino Thauvón-Suits: kirjassa ”Tuntemani Eino Leino - kärsivä ihminen”, WSOY 1958:) Vuoden 1923 keväällä asui Eino Leino taas luonamme Helsingissä Liisankadulla. Oli kesälomalle menon aika. Oli päätetty, että Suitsit lähtisivät juhannukseksi Viitasaaren pappilaan, jossa isäni Emil Thauvon oli silloin kirkkoherrana. Koska kotiapulainen Annushka tulisi mukaan, jäisi Eino Leino tuuliajolle huoneistossamme. Mietiskelimme Einon kanssa, kuinka hänen kesänsä järjestyisi. Ehdotin, että hänkin kerran menisi omaistensa luo virkistymään. Tuntui kovin vaikealta jättää häntä yksin tyhjään huoneistoon ilman hoitoa ja ruoan saamisen mahdollisuutta. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että Eino lähtisi veljensä Artturin luo, joka oli maanmittarina Hämeenlinnassa. Kirjoitin maanmittari Lönnbomille ja sain ystävällisen vastauksen, jossa Eino-veli lausuttiin sydämellisesti tervetulleeksi, mutta kerrottiin samalla perheen maalle muutosta kesäksi. Otavasta saatiin sitten tarvittavat matkarahat, mutta näin myöskin samalla, että tuossa oli matkustavainen, joka ei ollut tyytyväinen Helsingistä lähtöön. Kun kaikki valmistukset oli suoritettu, saatoin Einon asemalle ja näin omin silmin, että hän pääsi matkaan. Hyvästellessä hän vielä mutisi, että hänet lähetetään vain pakettina menemään. Kun meidän perheemme muutamia päiviä myöhemmin, juhannusaaton edellisenä iltana, pääsi pohjoiseen menevässä junassa lähtemään Helsingistä, olivat rautatievaunut ja vaununsillat niin tungokseen asti täynnä väkeä, ettei ollut kysymystäkään siitä, että olisi voinut löytää jostakin edes yhteistä seisomanurkkaa. Ei, me emme tietäneet toisistamme mitään. Meidät oli työnnetty ja painettu mikä minnekin. Kun juna illalla saapui Hämeenlinnan asemalle, en voinut heti uskoa silmiäni, kun näin - kenet ? Eino Leinon tarttuvan kaidepuuhun ja työntyvän vaununsillalle. Astuinta pitemmälle hän ei päässyt. Olin kauhistunut, sillä pelkäsin hänen suistuvan kiitävästä junasta selälleen raiteille. Se oli kauheata! Ja onko hän niin selvillä tilanteesta, että pelastuu? Tai onko hän käynyt juuri juopottelemassa? Sitä suurempi oli ihmetykseni, kun hän vähitellen hyvin rauhallisena pääsi hieroutumaan ylös vaununsillalle väkijoukkoon, joka piti minua pihdissään. Hän sanoi : » Tässä minä nyt olen, ja sinä luulit pääseväsi minusta!» »Mistä sinä tulet ?» Siihen sain lyhyen vastauksen: »Saunasta !» Minä: »Missä tavarasi ovat ?» Eino: » Tässä! Tässä on minun käytetty paitani, sillä panin puhtaan saunassa päälleni.» Ja hän näytti pientä sanomalehtipaperiin käärittyä pakettia, jota puristi kädessään. Minä: »Mikset jäänyt veljesi luo ainakin joksikin ajaksi ?» Eino: »Pelkäsin, että olisin heille liian suureksi vaivaksi. He laittautuivat maalle muuttamaan. Veljenvaimolla oli paljon tekemistä. Enkä minä kestä sukulaisia, niin kuin sinä tiedät.» Minä: »Mihin aiot matkustaa ?» Eino: » Viitasaaren pappilaan !» En voinut muuta kuin nauraa, sydämestäni nauraa. Ymmärsin myös, että hän oli ystävä, oikea ystävä. Mutta kuinka irrallinen hän oli! Pieni paperikäärö pivossa? Riippumaton tämän maailman mammonasta. Hän oli kovasti virkistynyt Hämeenlinnassa, raitis ja terve ja iloinen siitä, että oli minulle tehnyt kepposen. Pian ilmestyi Gustav Suitskin samalle vaununsillalle ja tiesi kertoa, että Annushka istui jossain vaunun nurkassa Maret -tyttäremme sylissään. Jumalan kiitos! He eivät olleet jääneet Helsingin asemalle. Runoilijoiden puhe kääntyi henkevämpiin aiheisiin, antiikkisiin runomittoihin, ja minä pääsin hirveästä jännityksestäni väsymyksen valtaan pingottaen voimiani pysyäkseni pystyssä junan nytkähtelyissä. Loppui sekin yö aamukylmään Suolahden asemalla, josta ryntäsimme Keiteleen laivaan. Olihan sielläkin kansaa, mutta mikä ero seisoa - ja istuakin sai loppumatkalla - aamun sarastaessa laivan kannella - laivan, joka hiljaisesti viilteli sisäjärven vesiä keskellä koskematonta luontoa. Ja olihan perhekin koolla. Viitasaaren pappilassa otti nuori väki meidät vastaan - veljet, sisaret ja veljenvaimo. Isä, äiti ja nuorin sisar olivat matkoilla. Olimme juhannusvieraita. Eino Leino sai toisen vinttikamarin, sen, jossa tavallisesti pojat nukkuivat. Näköalaan Isonpappilan vinttikamareista sisältyi järviä moneen suuntaan, avaria peltoja ja kauempana metsää. Leinohan pääsi harvoin riistäytymään irti Helsingin humusta, niin että maalle pääsy tuntui hänestä saavutukselta. Muistan, kuinka hän lähti iltakävelylle keppiä heilutellen. Tuossa heilahduksessa oli sekä iloa että ylpeyttä. Hän lähti kävelylle pellonpientareita myöten metsään päin. Kenen kepin lienee eteisestä löytänyt. Tätä ajatellessani iloitsen. Helsinki oli niin monena kesänä niellyt Leinon tyhjyyteensä ja kapakoihinsa. Viitasaarella oli vettä ja maata. Joka suunnalla hän saattoi kävellessään nähdä sisämaan järviä. Niinä muutamina viikkoina, jotka Leino Viitasaarella vietti, olikin vielä harvinaisen kauniit ilmat, keskikesän vehreys, poutaa, heloiottavaa aurinkoa. Pappilan asukkaista hoiteli jokainen omia asioitansa. Kukin tuli ja meni kuten tahtoi, teki työnsä ja vietti vapaahetkensä joko järvellä kalastellen, puutarhatyötä tehden, uiden, lukien. Tuli pappilaan muitakin kesävieraita. Tuli Tukholmasta vanha tuttavani rouva Lilly Lagerheim. Hänen kanssaankin Eino teki joskus yhteisiä kävelyretkiä. Mutta joskus halutti Leinoa kylällekin.. Hän tutustui pappilan lähimpään naapuriin isäntä Einar Sarliniin, ja hän kävi kauppias Kauhasen luona kirkonkylän toisessa päässä. Siellä kai hänelle tarjottiin kahvin lisäksi jokin lasikin. Muita juotavia hänellä ei ollut. Helsingin kapakoiden turmelema nautti omasta raittiudestaan. Näytti, niin kuin häntä joskus olisi haluttanutkin, mutta päivällä auringon hehku ja illalla sen ihanat laskut korvasivat totutut tavat: "mennä istumaan". (Kari Sallamaa: Pudasjärven pappilanneiti ja elämän tulen runoilija - Aino Thauvon - Elo 4/2011): Aino Emilia Thauvón syntyi vuonna 1884 Haapajärvellä, missä hänen isänsä Emil Thauvón oli pappina; erinäisten virkasiirtojen jälkeen isästä tuli Pudasjärven kirkkoherra, jossa tehtävässä hän toimi vuosina 1902–1917. Sen jälkeen hän siirtyi Viitasaarelle, jossa kuoli 1926. Aino suomalaisti nimensä vuonna 1906 Taviaksi ensimmäisen suuren fennomaanisen nimenvaihtokampanjan aikana. Koska Helsingin yliopisto oli jo naisille avoin, ainoana koko Venäjän valtakunnassa, hän opiskeli 1900-luvun ensi vuosikymmenellä ns. kansallisia tieteitä, suomea, kotimaista kirjallisuutta, kansan­runoudentutkimusta ja kansatiedettä. Myös virolaisia naisopiskelijoita etsiytyi keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon, mm. Hella Murrik-Wuolijoki ja Leeni Ploompuu-Vesterinen. Aino Thauvón tapasi samoilla luennoilla virolaisen opiskelijan Gustav Suitsin. Myös vuonna 1906 perustettu akateeminen Suomalais-virolainen liitto vei heitä yhteen; Suits oli liiton puheenjohtaja. Tytär Helga Suits-Kangro on kirjoittanut vanhempiensa romaanin nimellä Aino ja Gustavi lugu (1977). Aino puolestaan on kirjoittanut teoksen Gustav Suitsu noorus (1964). Gustav Suits syntyi etelävirolaisessa Võnnun kunnassa vuonna 1883 opettajan poikana ja muutti 1895 Tarttoon käymään valtiollista Aleksanterin kimnaasia. Jo kimnasistina Suits vietti kesiä Suomessa toimien saksan, ranskan ja venäjän kielen koti­opettajana. Hän oli jo nuoresta kielinero. Yhden Tarton yliopistossa vietetyn lukuvuoden jälkeen hän siirtyi tästä saksalaisten yliopistosta Helsinkiin, jossa hän opiskeli pääaineenaan nykyis­kansain kirjallisuus ja estetiikka valmistuen filoso­fian kandidaatiksi vuonna 1910. Hän työskenteli ensin Helsingin yliopiston kirjastossa 1911–13 ja sitten vuosina 1913–17 Helsingin venäläisen kimnaasin suomen ja ruotsin kielen opettajana. Koulun kaunis jugendrakennus tunnetaan nykyään Eläinmuseona. Aino Suits työskenteli yliopiston kirjastossa pitempään, vuosina 1916–23. Ainon kirkkoherraisä vihki nuoren parin Pudasjärven Hilturannan pappilassa 14.1.1911. Loppu on Suomen ja etenkin Viron kulttuurihistoriaa. Suomenkin sikäli, että Aino Suits oli Eino Leinon ystävä ja tärkeimpiä tukijoita sekä tämän voittokulunomaisen Viron matkan 1921 pääjärjestäjiä. Ystävyydestään Leinon kanssa hän kirjoitti teoksen Tuntemani Eino Leino, kärsivä ihminen (1958). Osmo Tavia julkaisi lehdessä keräämänsä muistelutidot Eino Leinon 45-vuotissyntymäpäiviltä (vuonna 1923), jolloin Leino oli Viitasaarella kirkkoherra Emil Thauvonin vieraana pappilassa. .