(Wikipedia, 2012): Pyhäjärvi Vpl oli Suomen Viipurin läänin kunta Karjalankannaksella Laatokan rannalla. Asukasluku oli 8 128 (1939) ja pinta-ala ilman vesiä 522 km². Pyhäjärven kunta sijaitsi Käkisalmen eteläpuolella Kiimajärven, Pyhäjärven ja Yläjärven ympärillä. Kunnan nimen lopussa ollut tunnus Vpl tarkoittaa Viipurin lääniä, sillä Suomessa oli tuolloin kaikkiaan kolme muuta Pyhäjärvi-nimistä kuntaa: Pyhäjärvi Ol eli nykyinen Pyhäjärvi Oulun läänissä sekä nykyään Karkkilaan kuuluva Pyhäjärvi Ul Uudenmaan läänissä. Historia: Pyhäjärvi kuului alkujaan Sakkolan ortodoksiseen seurakuntaan. Pitäjän alue tuli liitetyksi Stolbovan rauhassa Ruotsi-Suomeen. Ruotsin vallan alkuvuosina Pyhäjärvi kuului Sakkolan kanssa yhteiseen luterilaiseen seurakuntaan. Itsenäinen kirkkoherrakunta Pyhäjärvestä tuli vuonna 1632, mutta kuului vuosina 1710-1735 Käkisalmen seurakunnan yhteyteen. 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella pitäjän väestö vaihtui ortodoksisesta luterilaiseksi miltei kokonaan. Uusia luterilaisia asukkaita muutti erityisesti Äyräpään ja Jääsken kihlakunnista. Varhemmat, ortodoksiset asukkaat siirtyivät miltei kokonaan Tverin Karjalaan ja muualle Venäjälle. Muutamia ortodoksisia perheitä ja sukuja jäi kuitenkin Pyhäjärvelle, mm. Riiskan kylään. Pyhäjärven pitäjän maat kuuluivat 1700- ja 1800-luvuilla lahjoitusmaa-alueisiin. Pitäjän merkittävin lahjoitusmaakartano oli Taubilan hovi, joka kuului vuodesta 1774 lahjoitusmaakauden loppuun saakka Freederickszin suvulle. Pyhäjärvi tuli tunnetuksi kauniista hirsirakenteisesta kirkostaan, joka vihittiin käyttöön 1765 (piirtänyt Lorenz Stoffer) ja korjattiin vuonna 1902 (Josef Stenbäck). Kirkko tuhoutui talvisodan päätyttyä, kun 15.3.1940 paikkakunnalta viimeisenä poistuneet suomalaiset sytyttivät sen tuleen. Elinkeinot: Pyhäjärvi oli vakavarainen maatalouspitäjä. Maanviljelys ja karjanhoito kehittyivät voimakkaasti 1800-luvun loppupuolelta lähtien aina toiseen maailmansotaan asti. Maatalouden innovaatioita oli levittämässä pitäjään omalta osaltaan Konnitsan kylässä vuosina 1907-1923 toiminut maamieskoulu. Merkittäviä pellonraivaushankkeita oli mm. vuosina 1924-1933 toteutettu Kiimajärven lasku ja Konnitsanjoen perkaus. Perkaustyön ansiosta peltoala lisääntyi pääasiassa Konnitsanjoen rantamailla kaikkiaan 293 hehtaarilla, josta 218 hehtaaria saatiin raivattavaksi Konnitsan kylään, 78 hehtaaria Räisälän Tiurin kylään. Maatalouden tärkeimpiä sivuelinkeinoja oli kalastus, jota harjoitettiin paitsi Laatokan rantakylissä, mm. Sortanlahdessa ja Rantakylässä, myös Pyhäjärven rantakylissä. Erityisesti talvinuottaus oli näillä järvillä tuottoisaa, ja suuri osa saaliista myytiin. Myös pienemmät järvet olivat kalaisia. Sortanlahden kylä Laatokan rannalla oli kunnan kirkonkylän, Pyhäkylän jälkeen tärkein kauppapaikka. Koska majakkakylä Sortanlahti oli Laatokan parhaita luonnonsatamia, suunniteltiin 1800-1900 -lukujen vaihteessa jopa kylän muuttamista kauppalaksi. Muita suuria, paikallisesti merkittäviä kyliä olivat Konnitsa, Noitermaa ja Salitsanranta. Paikallista merkitystä maatalouden sivuelinkeinona oli mm. puutarhaviljelyksellä. Teollisuutta paikkakunnalla edustivat ainoastaan muutamat sahat ja myllyt. Pyhäjärven pitäjästä harjoitti ennen vuotta 1918 laajamittaista myyntikauppaa Pietarin kaupunkiin. Tärkeimpiä myyntituotteita olivat erityisesti kalat ja kalavalmisteet, mutta myös karjaa, hevosia, maitotaloustuotteita, polttopuuta sekä heinää ja olkia vietiin runsaasti myytäväksi. Tuontitavaroista tärkeimpiä olivat leipävilja, sokeri, tee, kahvi ja suola. Lisätuloja pyhäjärveläiset hankkivat myös rahdinajolla sekä ns. maalitsan ajolla eli ajeluttamalla pietarilaisia reellä laskiaisena. Pyhäjärvellä sijaitsi myös Konevitsan luostarisaari. Pyhäjärvi Vpl:n kylät: Alakylä, Enkkua, Haapaniemi, Hassinmäki, Ivaskansaari, Jaama, Kahvenitsa, Kalamaja, Kelja, Kiimajärvi, Kivipaarina, Konnitsa, Gorkala, Kostermaa, Kunnianiemi, Lahnavalkama, Larjava, Lohijoki, Matiskala, Miisua, Montrua, Musakanlahti, Noitermaa, Orola, Pattoinen, Porsaanmäki, Puikkoinen, Pyhäkylä (kirkonkylä), Pölhölä, Rahkajärvi, Rantakylä, Riiska, Rotjanlahti, Ryhmäkylä, Saapru, Salitsanranta, Sortanlahti, Suhapaarina, Tiitua, Tolsterniemi, Valkeamäki, Vernitsa, Ylläppää ja Yläjärvi. Kotiseutuhenkeä ylläpidetään luovutetun pitäjän väestön sekä heidän jälkeläistensä keskuudessa Vpl. Pyhäjärvi-Säätiössä. Pyhäjärven väestöä asutettiin jatkosodan jälkeen seuraaviin kuntiin: Huittinen, Hämeenkyrö, Ikaalinen, Jämijärvi, Karkku, Kauvatsa, Keikyä, Kiikka, Kiikoinen, Lavia, Mouhijärvi, Nokia, Parkano, Suodenniemi, Suoniemi ja Tyrvää. Nykyaika: Pyhäjärven kirkonkylän Pyhäkylän venäläinen nimi on vuodesta 1948 lähtien ollut Plodovoje, joka kattaa myös entiset naapurikylät Larjavan ja Taubilan. Se on nykyisin Käkisalmen piirin Pyhäjärven eli Plodovojen maalaiskunnan keskus. Nykykunta sijaitsee Suomen Pyhäjärven kunnan keskiosassa. Suomen Pyhäjärven länsi- ja eteläosat kuuluvat nykyiseen Sakkolan eli Gromovon maalaiskuntaan, luoteiskolkka Räisälään (Melnikovo) ja koilliskolkka Norsjokeen (Larionovo). Pyhäjärven asemakylän nimi on nykyisin Otradnoje.

Pyhäjärven (Viipurin lääni) rautatieasema: A) Viipurin läänin Pyhäjärven rautatieasema kuvattuna 2010 (K.Sorko). Kirjassaan "Sillan patteristo Taipaleen taisteluissa 1939-40" Sorko kirjoittaa: Pyhäjärven suomalainen rautatieasema oli talvisodan aikaan tärkeä, sillä Sillan patteristolle voitiin Taipaleenjoen puolustamiseen tuoda tykinammukset näinkin lähelle rautateitse. Kirjan 'Radan varrella' (2009) mukaan Pyhäjärven talvisodan aikainen asemarakennus oli valmistunut jo venäläiseen aikaan eli 1916 ja sen tilalle valmistui uusi (tuhoutuneen tilalle) vuonna 1943. Kyseessä ei siis enää ole sama talvisodan aikainen asemarakennus, kuten kuvistakin näkyy. Kyseessä on Hiitolasta kaakkoon risteytyvä pistoraide (noin 100km) Rautuun. Sakkolan Taipaleen puolustajat taistelivat n. 20km etäisyydellä radan pääteasema Raudusta itään Taipaleenjoen ja Laatokan liittymäkohdilla (vrt. Sakkola- ja Metsäpirtti-sivumme). Pyhäjärveltä Sakkolaan oli matkaa alle 20 kilometriä. Tämä kuva Pyhäjärven rautatieasemasta on suomalaiselta ajalta eli noin vuodelta 1920. Kuva on kirjasta Radan varrella (A.Roivaisen kokoelma). Tämä kuva Pyhäjärven rautatieasemasta on kirjasta "Muistoja vapauden teiltä" (Sotasokeat, 1981). Muistokivi äärioikealla. "Muistoja vapauden teiltä"-kirjassa kuvataan Viipurin läänin Pyhäjärven rautatieasemalla marraskuussa 1917 tapahtunutta kahakkaa, jossa oli jo lähestyvän 1918-sodan asetelmia. Pyhäjärvellä oli niin mieslukuinen valkoisten suojeluskunta, että pitäjässä päätettiin jättäytyä 14.11.1917 Suomessa alkaneen (Leninin suomalaisille aateveljilleen suositteleman) yleislakon ulkopuolelle. Otto Wille Kuusinen oli ilmoittanut sosialistien aikovan ottaa vallan haltuunsa vielä samalla viikolla. Pyhäjärven suojeluskunta ei antanut puhelinkeskuksia suljettavan - kaupat ja koulut pidettiin myös auki. Ensimmäinen viikko sujui rauhallisesti Pyhäjärvellä, mutta aamulla 20.11.1917 Pyhäjärven ratapihan läpi oli pysähtymättä ajanut Raudun punakaartilaisten miehittämä juna kohti Käkisalmea. Punaiset olivat Pyhäjärveä ohittaessaan huudelleet tulevansa pian takaisin näyttämään, kuka on vahvin. Pyhäjärven suojeluskuntalaisia ei tapahtuma huolestuttanut, sillä tiedettiin ettei junassa olleilla huutelijoilla ollut lainkaan aseita. Käkisalmessa majaili kuitenkin pahamaineisen punakaartilaisjohtaja Heikki Kaljusen muutaman sadan aseistetun miehen joukko, joka oli Käkisalmen alueella tehnyt jo omia rankaisutoimenpiteitään paikallisten valkoisten keskuudessa. Kaljunen saatiin joukkonsa kanssa houkutelluksi lähtemään hyökkäykseen "mahtailevia Pyhäjärven suojeluskuntalaisia" vastaan. Innokkaimpia Kaljusen suostuttelijoita olivat olleet Pyhäjärveltä aiemmin suojeluskunnan poisajamat punaiset. Niin juna lähti vyörymään takaisin kohti Pyhäjärven rautatieasemaa täynnä aseistettuja miehiä. Pyhäjärven asemalla oli noin 150 suojeluskuntalaista, joista vain kolmanneksella oli jonkinlainen ase. Illan pimennyttyä Pyhäjärven asemalla kuultiin lähestyvän junan puuskutusta ja samalla läheiseltä pellolta kajahti yllättäen kiivas yhteislaukaus. Juna oli pysäytetty jo hyvissä ajoin ennen asemaa ja joukkoja oli laskettu maastoon kiertämään aseman sivustapellolle. Juoni oli onnistunut täydellisesti. Suojeluskuntalaiset jäivät pahasti alakynteen - aseista loppuivat patruunat ja oli turvauduttava puukkoihin. Toivottamassa tilanteessa ainoa vaihtoehto suojeluskuntalaisille oli ollut pako. Kaikille se ei onnistunut. Suojeluskuntalaisten riveistä oli kaatunut kolme (Heikki Pärssinen, Juho Inkinen ja Kalle Tamminen) ja kuusi haavoittunut vaikeasti. Punaisten tappioista ei ole tietoja saatavilla. Monet suojeluskuntalaiset jäivät ratapihan kahakassa punaisten vangeiksi. Pyhäjärven suojeluskunnan johtaja oli kahakan aikaan Jalmari Pusa, joka jäi yhteenotossa vangiksi. Kaljunen oli taisteluiden tauottua meinannut pistoolillaan ampua Pusan, mutta oli viime hetkellä muuttanutkin mielensä ja tyytynyt japanilaisella pistimellä haavoittamaan Pusaa. Asemarakennuksen viereen pystytettiin v. 1937 kahakassa kaatuneiden suojeluskuntalaisten muistomerkki, jossa luki: "Käy tänne vain vihan valheen mies / on turhat sun tahratut kalpas / on tuttuja meille sun tummat tiesi/ ja portill' on vartio valpas. Pyhäjärvi jäi 40-luvun sotien jälkeen valtakuntamme uusien rajojen ulkopuolelle, joten muistomerkin myöhemmistä vaiheista ei kirjan tekijöillä ollut tietoa. Todennäköisesti muistokivi oli sotien jälkeen tuhottu. Pyhäjärven rautatieaseman viereen v. 1937 paljastettu muistomerkki - kirjasta "Muistoja vapauden teiltä" (Sotasokeat, 1981).

B) Konevitsan luostarisaari: (Wikipedia, 2012): Konevitsa (ven. Konevets) on ortodoksisesta Konevitsan luostarista kuulu saari Laatokan länsirannan tuntumassa Sortanlahden edustalla. Saaren pinta-ala on 8,5 km². Suomelle kuuluessaan ennen toista maailmansotaa Konevitsa oli osa Viipurin läänin Pyhäjärven kuntaa, nykyisin se kuuluu Leningradin alueen Käkisalmen piirin Sakkolan eli Gromovon maalaiskuntaan. Lähin merkittävä kaupunki on Käkisalmi, joka on 40 kilometrin päässä saaresta. Valamon saareen on 60 km ja Pietariin vesitse 170 km. Saarelle pääsee yhteysaluksella Sortanlahdesta (ven. Vladimirovka), josta on 6,5 km:n ja 40-50 minuutin matka. Saarelle tehdään myös kotiseuturetkiä. Luonnonolosuhteet: Saaren pituus etelästä pohjoiseen on noin 6,5 km ja leveys enimmäkseen alle 2 km, enimmillään noin 3 km luostarin kohdalla lähellä eteläpäätä. Saari on kokonaan hiekkamaata. Suuri osa rannoista on hienoja hiekkarantoja. Saari on pinnanmuodostukseltaan enimmäkseen tasainen. Maasto kohoaa rannoilta loivana hiekkakankaana kohti saaren sisäosaa. Siellä on kaksi ympäristöstään poikkeavaa jyrkkäreunaista kukkulaa, Pyhämäki (Svjataja) 34 metriä merenpinnan yläpuolella ja Kyymäki (Zmeinaja) 29 m merenpinnan yläpuolella. Kukkuloiden jyrkät rinteet ovat syntyneet eroosion seurauksena Laatokan veden pinnan ollessa rinteiden tyven tasolla eli hieman alle 20 m merenpinnan yläpuolella, useiden tuhansien vuosien ajan ennen Nevan syntymistä. Suurimmaksi osaksi saari on asumaton ja havumetsän peittämä. Vuoden keskilämpö on 3,5 astetta. Kesä on lyhyehkö, kesäkuun puolivälistä elokuun toiselle puoliskolle. Heinäkuu on lämpimin kuukausi. Talvet saattavat olla hyvinkin ankaria. Talvisin saarelle voi kävellä jäätä pitkin. Historia: Saarella sijaitsevan ortodoksisen Konevitsan Jumalansynnyttäjän syntymän luostarin perusti novgorodilainen Arseni 1393. Ruotsalaiset valtasivat saaren ja tuhosivat luostarin vuosina 1577 ja 1610. Suuren Pohjan sodan päätyttyä Pietari I:n voittoon saari jäi venäläisten haltuun. Nykyiset rakennukset ovat pääosin peräisin 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Venäjän vallankumous ei aiheuttanut vahinkoa saarella, koska se siirtyi itsenäiselle Suomelle 1920. Toisen maailmansodan aikana vuonna 1940 munkit muuttivat Sisä-Suomeen liittyen lopulta Uuden Valamon luostarin veljestöön. Saari luovutettiin Neuvostoliitolle ja luostari joutui rappiolle. Vuosina 1944–1990 saari oli suljettua sotilasaluetta. Pääsy saarelle sallittiin jälleen vuonna 1991 ja luostarin korjaustyöt aloitettiin. Luostarin restaurointityötä rahoitetaan myös Suomesta ja saarella näkee suomalaisia vapaaehtoisia avustustyöntekijöitä. Munkkeja asuu saarella noin 20 henkeä. Saari on nykyään hyvin suosittu pyhiinvaelluskohde. Pakanallinen uhripaikka Hevoskivi: Saaren varhaisemmasta historiasta ei ole varmoja tietoja. Luostarin perustamisesta kertovien lähteiden mukaan siellä oli karjalaisten pakanallinen uhripaikka Hevoskivi (Konj-kamen). Kivi sijaitsee noin kilometrin luostarista pohjoiskoilliseen Pyhävuoren länsirinteen juurella. Se on 9 m pitkä, 6 m leveä ja noin 4 m korkea muodoltaan pyöristynyt graniittilohkare. Lohkare muistuttaa muodoltaan hevosen päätä. Sen päälle on rakennettu tsasouna. Saaren venäjänkielinen ja siten myös nykyinen suomenkielinen nimi johtuvat Hevoskivestä tai ehkä saaren oletetusta alkuperäisestä karjalaisesta nimestä Hevossaari. Kuvan otti Antti Bilund kesällä 2004 (lisenssi, OK). Konevitsan luostari talvella (Wikipedia, CC BY-SA 3.0).

C) (Viipurin läänin) Pyhäjärven urheiluhistoriaa: Jo 1800-luvun puolivälissä tiedetään eri voimailulajeja harjoitetun Pyhäjärvellä juhlatilaisuuksien yhteydessä. Järjestäytyeet muodot pyhäjärveläinen urheilu sai kuitenkin vasta 1900-luvun alussa. Urheilutoiminnan kehittäjinä olivat alkuun lähinnä eri kylien nuorisoseurat. Pyhäjärven Nuorisoseuralla oli oma voimistelujoukkueensa jo vuonna 1902. Vetäjänä oli toiminut kirkonrakennusmies Antti Vanninen. Ensimmäinen urheiluseura Pyhäjärvellä oli ollut Sortanlahden Jyry, joka perustettiin 1906. Seuraa ei kuitenkaan virallisesti rekistetöity, sen jäsenet harrrastivat villisti muutamien vuosien ajan joukkuevoimistelua ja yleisurheilun eri lajeja, tosin melko vähäisessä määrin. Kesällä 1913 oli Moutrualla käyty pitäjien välinen viestinjuoksukilpailu Pyhäjärven ja Sakkolan nuorukaisten välillä. Tunnetuimpia pyhäjärveläisiä juoksijoita tuohon aikaan olivat olleet Nokelaisen veljekset Matti ja Heikki Noitermaasta sekä Jalmari Pusa Pyhäselästä. Vuoden 1914 ajalta on ylöskirjattu menestyksekkäimpinä juoksijoina Heikki Pärssinen Puikkoisista, Aleksi Nolo Enkkuasta, Matti Sipponen ja Juho Matikainen Noitermaasta sekä Topias ja Adam Pärssinen Kahvenitsasta. Järjestäytynyt urheilutoiminta Pyhäjärvellä alkoi vuonna 1915, kun Pyhäjärven Kaiku perustettiin - virallisena nimenä oli "Pyhäjärven Voimistelu- ja Urheiluseura Kaiku". Perustavassa kokouksessa oli ollut mukana yhdeksän innokasta jäsentä: Juho Ijas, Juho Laamanen, Leino Pennanen, Tuomas Pitkänen, Pekka Pulakka, Jalmari Pusa, Juho Päiväläinen, Aati Pärssinen ja Juho Pärssinen. Kaiku-sanan valinnan takana seuran nimeksi oli hieman aiemmin naapurikuntaan perustettu Räisälän Pamaus-seura - "Kun Räisälässä pamahtaa, kaiku siitä kiirii Pyhäjärvelle". Pyhäjärven Kaiun perustajajäseniä - vasemmalta: Juho Pärssinen, Leino Pennanen ja Jarmari Pusa. Uuden seuran ohjelmaan päätettiin sisällyttää kaikki silloiset maaseutuoloissa meillä harrastetut urheilumuodot piilenheittoa ja naulanlyöntkilpailuja myöten - liikkeellelähtö tapahtui siis mahdollisimman laajalla rintamalla. Seuran ensimmäiseksi esimieheksi valittiin yksimielisesti Juho Pärssinen (varamieheksi Leino Pennanen). Edellämainittujen perustajajäsenien lisäksi uuden seuran toimihenkilöihin (johtokunta ja muut) nimettiin mm. Heikki Musakka, Juho Tihveräinen, H. Kaasalainen, Heikki Pärssinen, Juho Rautiainen, Yrjö Savolainen, Matti Viskari ja H.S.Valvio. Ensimmäinen Kaiun virallisesti järjestämä urheilutapahtuma pidettiin 18.4.1915 Pyhäjärven jäällä pappilan rannassa. Kyseessä oli seuran hiihtomestaruuskilpailut. Osallistujia oli lähes kolmekymmentä. Miesten 10 km:n hiihdon voitti Leino Pennanen ajalla 30.28, joka oli samalla piirinennätys ja vain kahdeksan sekuntia huonompi kuin samana päivänä tasamaalla hiihdetty Suomen ennätys. Alku oli siis lupaava. Toukokuun 30. päivänä 1915 järjestettiin Kaiun ensimmäiset yleisurheilukilpailut Kahvenitsan luonnonkankaalla. Kilpailulajeja oli kaikkiaan kolmetoista - omat sarjansa oli miesten lisäksi alokkailla, poikasilla ja naikkosilla. Pallonheitto oli nuorempien suosikkilaji. Viisi mestaruutta kahmi itselleen Kaiun Leino Pennanen, jolle ei vastusta löytynytkään koko itäiseltä Kannakselta Käkisalmen Paavo Saarijärveä lukuunottamatta. Kansalaissota 1918 keskeytti Kaiun toiminnan, kulkihan punaisten ja valkoisten raja vain 29 kilometrin päässä Pyhäjärveltä kaakkoon. Pyhäjärvi oli jäänyt valkoisille, mutta punaisten riveihin oli Kaiusta liittynyt neljä urheilijaa. Kaiun jäsenistä 62 taisteli valkoisten puolella ja kun sotasavut hälvenivät, voitiin laskea Kaiun jäsenistä jääneen rintamille seitsemän kaatunutta ja kahdentoista haavoittuneen vakavasti. Sodan päättymisen jälkeenkin sekavissa oloissa Kaiun toiminta oli pitkään pysähdyksissä, kunnes Pyhäjärven Nuorisoseura järjesti 16.6.1918 Kirkkoaholla jalkapallo-ottelun, jonka myötä Kaiunkin toiminta saatiin taas käyntiin. Kaiku jatkoi myös omassa seurassaan jalkapallonkin pelaamista ja mm. heinäkuussa 1921 Pyhäjärvellä järjestetyissä kesäkilpailuissa Pyhäkylän joukkue voitti Larjavan maalein 3-0. Mukana oli paljon Kaiun edustajia. Pyhäjärven Kaiku lähetti kuukautta myöhemmin virallisesti seuransa jalkapallon edustusjoukkueen Konevitsaan, missä Kaiku kohtasi R.P.3:n ensimmäisen patteriston joukkueen ystävyysottelussa - tuloksena oli Kaiulle kirvelevä tappio 0-2. Jalkapalloilu Kaiun piirissä sai uutta virikettä vuonna 1922, kun paikkakunnalle parisen vuotta aiemmin muuttanut apteekkari Paul Sjöholm (Siirama) lahjoitti Kaiulle arvokkaan kiertopalkinnon jalkapallon edistämiseksi Pyhäjärvellä. Innostuksessa perustettiin Kaikuun oma jalkapallojaosto, jonka nokkamiehiksi valittiin Väinö Pusa ja Leino Pennanen. Vuoden 1928 helmikuussa Pyhäjärven Kaiku koki ikävän takaiskun perinteisissä toiminnoissaan: Pyhäjärven seurakunnan kirkkovaltuusto kielsi kaikulaisten kaikki kilpailutapahtumat Pyhäkylän Kirkkoaholla sunnuntaisin, joka oli ainoa mahdollinen päivä järjestää työssäkäyville urheilutapahtumia. Kielto saatiin purettua vasta heinäkuussa 1930. Painijoiden olot paranivat syksyllä 1932, kun Pyhäjärven Suojeluskunnan talo Kokkolinna valmistui. Kaiun viimeiset rauhanajan yleisurheilumestaruuskilpailut järjestettiin sunnuntaina elokuun 27. päivänä 1939 Kahvenitsan luonnonkentällä. Sen jälkeen hautautuikin pyhäjärveläinen urheiluaate syksyn 1939 tapahtumien ja marraskuun viimeisenä päivänä puhkeavan talvisodan alle. Viimeiseksi toimeliaisuuden osoitukseksi Pyhäjärvellä ennen talvisotaa lienee jäänyt Kaiun Yläjärven piirin talollaan järjestämät tanssiaiset. Kolme päivää myöhemmin käynnistyi YH, ja väestökeskusten vapaaehtoinen evakuointi alkoi. Urheiluaate ei kuitenkaan kuollut evakkotaipaleellakaan. Kun luovutettu alue oli kesällä 1941 vallattu takaisin, järjestettiin sodan keskekllä Pyhäjärvellä vuosina 1942 ja 1943 Kaiun yleisurheilumestaruuskilpailut. Sama oli suunnitelma myös kesän 1944 varalle, mutta Kaiun kisojen edelle ehätti Kannaksen halkijuoksu, Viipurin menetys ja kaikki muut kesän 1944 dramaattiset tapahtumat. Tämän kuvaruudun lähdeteoksena (kuvat ja tekstit) on ollut Mauri Vanhasen ja Kari Uusitalon kirja "Kaiku, joka kiiri kauas... Vpl. Pyhäjärven urheiluhistoria" (Pyhän-säätiö, 1970).