|
|
Porin Kuudennenosan historiaa:
C)
Tämä kuva esittää Esivallankadun ja Ratakadun risteysaluetta nykyisen ratakuopan suunnalta - vasemmalla siis jo aiemmin edellä esitelty, tämän kirjoittajalle tuttu 'Nummi-yhtiön' korttelinkokoinen puuasuinrakennus. Pori-Tampereen rata valmistui v.1895 ja tämä kuva lienee ajalta ennen sitä. Kuvan tarkemmat tiedot puuttuvat.
Samainen Esivallankadun ja Ratakadun risteysalue - kuvattuna ilmeisesti samaan suojasään aikaan kuin edellinenkin. 'Ratamonttu' siis kuvaushetkellä vielä tulvaveden peittämänä. Rata Mäntyluotoon valmistui v.1895. Tämän kuvan lähetti 'Santeri' 1.11.2011. Upea kuva Nummi-yhtiön historiasta.
Jarmo Pyytövaara kuvasi (13.10.2011) edellämainitun kohteen 'nykykunnossa' - Ratakadun ja Esivallankadun risteysalue.
Google-Mapsin kuva samaisesta kohteesta vuoden 2009 syyspuolelta. Minulle ei ole jäänyt minkäänlaista muistikuvaa tämän silloisen naapuritalomme asukkaista asuinajaltamme 1959-67. Edessä kulkee siis Ratakatu ja Esivallankatu risteää oikealle talon taakse.
(Teollisuustyön jäljillä -Satakunnan museo): Päärnäinen eli VI osa:
Päärnäisten pelloista ja niityistä löytyy mainintoja 1700-luvulta lähtien. Laaja nummialue kuului maistraatin käyttövallan alaisuuteen ns. kunnallismaana. Aluetta halkoi Turuntie, joka kulki Luvian ja Vähärauman kautta ja ylitti kaupungin rajan suunnilleen nykyisen Länsipuiston kohdalla. Tielinja kulki suurin piirtein nykyistä Maantiekatua pitkin, mutta kaartui hieman etelään. Tien eteläpuolella tiedetään olleen 1850-luvulla venäläisten tykistötallit. Alueella oli myös teollisuutta, muun muassa 1820-luvulla perustettu tiilitehdas sekä vuonna 1849 perustettu fajanssitehdas.
Kuoppakaupunki syntyy:
Porin kaupunki tuhoutui lähes täysin vuoden 1852 palossa. Kaikkiaan 4672 asukasta eli 74 % kaupungin asukkaista jäi kodittomaksi. Varakas väki alkoi nopeasti rakentaa uusia talojaan uudelleen kaavoitetulle kaupunkialueelle, mutta varattomat hakivat turvaa mm. sukulaistensa luota naapuripitäjistä. He asuttivat myös kaupungin ladot ja riihet sekä viidennen osan talot, niin että yhdessä huoneessa saattoi asua useita perhekuntia. Köyhin väestönosa – jolla ei ollut varaa vuokrata huonetta halvimmastakaan hökkelistä – suuntasi matkansa kaupungin kaavoittamattomalle alueelle länteen ja kaivoi itselleen hiekkamaahan kuopan asunnoksi. Tästä sai alkunsa kaupungin kuudes osa.
Kuoppa-asuntojen tarkkaa sijaintia ei tunneta. Suurin osa niistä kaivettiin Vähäraumalle johtavan tien (nyk. Maantienkatu) eteläpuoleiselle hiekkakankaalle. Asuntoja oli myös Malmiriihillä eli nykyisten 3.-4. ja 9. kaupunginosien välisellä alueella sekä maantien pohjoispuolella, Hirsipuumäen tienoilla. Kuopissa oli useimmiten laudanpätkistä ja oljista rakennetut seinät ja katto, maalattia, yhdessä nurkassa liesi ja katon rajassa pieni ikkuna. Näitä alkeellisia asuntoja oli runsaasti, v. 1861 kuoppakaupungin alueella asui 500 henkeä.
Palon jälkeen kaupunki kaavoitettiin uudelleen, mutta varsinaisella kaupunkialueella tonttien hinnat olivat niin korkeita, että vain harvalla kuoppakaupunkilaisella oli varaa niihin. Väliaikaisiksi tarkoitetut kuoppa-asunnot muuttuivat pysyviksi ja niitä ryhdyttiin parantelemaan. Katon rajaan tehtiin pieniä ikkunoita ja lattiaa ja tulisijoja paranneltiin. Kuoppien kerrottiin olevan ”kuiwat ja lämpymät”. Kaikista parannuksista huolimatta taudit pääsivät leviämään alueella. Asukkaiden laiminlyömä puhtaus edisti leviämistä.
VI osa kaavoitetaan:
Kuoppakaupungin asuinoloista kirjoitettiin sanomalehdissä jo muutama vuosi palon jälkeen, mutta asutukseen puututtiin vasta vuonna 1861, jolloin ehdotettiin erityisen työväenkaupunginosan perustamista. Kuoppakaupungin alueen lisäksi uuden kaupunginosan paikaksi ehdotettiin joen pohjoispuolta, läheltä teollisuutta, mutta lopulta uusi kaupunginosa päätettiin perustaa Päärnäisiin eli juuri kuoppa-asuntojen alueelle. Alueen valintaan vaikutti luultavasti se, että häpeällisestä kuoppakaupungista haluttiin päästä eroon.
Kuudennen kaupunginosan (nykyisen Maantiekadun ja Esivallankadun sekä Käpylänkadun ja Tiilitehtaanpuistokadun välinen alue) tontit saatiin mitatuksi vuonna 1865, mutta vähävaraisilla työläisillä ei ollut näihin edelleenkään varaa. Tontit maksoivat 75 - 100 markkaa. Lopulta tonttien hintaa alennettiin niin tuntuvasti, 10 - 15 markkaan, niin että rakennustyöt pääsivät käyntiin.
Tontit olivat pieniä, joten alueelle saatiin sijoitettua paljon taloja ja asukkaita. Osa kuoppa-asumuksista säilyi silti edelleen käytössä, vaikka kaupunginvaltuusto päätti vuonna 1877, että kuopat on hävitettävä. Viimeiset kuoppa-asumukset jäivät pois käytöstä vasta 1890-luvulla, 40 vuotta palon jälkeen.
1870 - 1880 -luvulla VI kaupunginosan eteläosaan (eli nykyisen Esivallankadun eteläpuolelle) kaavoitettiin uusia kortteleita ja alueesta muodostui nopeasti täydellinen vastakohta kuoppakaupungille uusine puutaloineen ja toreineen. 1890-luvulla kaavoitettiin alue nykyisestä Tiilitehtaanpuistokadusta itään. Rakentaminen vilkastui 1800 - 1900 -lukujen vaihteessa, jolloin myös rakennusten ja asuntojen koko kasvoi. Samalle alueelle ryhdyttiin rakentamaan vuokra-asuntoja. Varhaisempi rakennuskanta on vieläkin nähtävissä alueen länsiosassa, jossa asuinrakennukset ovat kooltaan pienempiä kuin lähempänä kaupunkia.
Tehtaita, käsityöläisiä ja kauppiaita:
Tampereen ja Porin välinen rautatie valmistui vuonna 1895 ja se kulki kaupungin ja VI osan välistä. Oman värinsä työväenkaupunginosalle toivat sen jälkeen rautatieläiset, jotka muuttivat alueelle, lähelle työpaikkaansa.
1900-luvun alussa alueella toimi useita pieniä tehtaita. Rautatien lähellä oli Tuomiston nahkatavaratehdas, jonka yhteydessä oli myös myymälä. Sundholmin makkaratehdas aloitti toimintansa Malmintorin varrella vuosisadan vaihteessa, mutta ajan kuluessa Hjalmar Grönlundin tehdas samoilla nurkilla hallitsi alueen makkaroiden tuotantoa. Viimeinen kuudennen osan toiminnassa ollut teollisuusrakennus oli ”Reinin papan” makkaratehdas Tuomarinkadulla 1960-luvun alkuun asti. Sen yhteydessä oli myös konttorirakennus ja makkaramyymälä.
Kuudes kaupunginosa kehittyi hyvin nopeasti todelliseksi käsityöläisten kaupunginosaksi, viidennen kaupunginosan rinnalle. Katujen ja teiden varret täyttyivät käsityöläisten pajoista ja verstaista. Vuonna 1906 alueella harjoittivat ammattiaan mm. useat puusepät, räätälit, suutarit, levysepät, teurastajat ja kivenhakkaajat.
Uuden kaupunginosan kasvavaa väkimäärää palvelivat monet kaupat ja pikkuliikkeet. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä kuudennen osan tunnettuja kauppoja olivat Sundholmin makkaraliike ja Grönholmin leipomo, jotka ilmoittelivat tuotteistaan sanomalehtiä myöten. Lisäksi kuudennessa osassa oli useita sekatavarakauppoja, joista sai ”halvoilla ja vakavilla hinnoilla” monenlaisia tuotteita. 1930-luvulla kuudennessa osassa oli kauppoja toistakymmentä. Melkein joka korttelissa oli pikkukauppa, jonka pitäjä myös toimi leipurina. Makkara- ja oluttehtaat toimivat melkein kulman takana ja maitoa saattoi ostaa lehmän omistajilta. Kuudennessa osassa lehmiä oli vielä 1980-luvun alussa.
Pienoismalli Porin kuudennen osan kuoppakaupunkiasumuksesta (kuva: YLE / Pertti Pitkonen, 9.4.2010).
Kuoppakaupunki (Wikipedia, 2011):
Kuoppakaupunki rakennettiin Porin nykyisen 6. kaupunginosan (Päärnäinen) alueelle viimeisen kaupunkipalon vuonna 1852 jälkeen spontaanisti, nopeasti ja ilman autoritääristä suunnittelua. Ihmiset asuivat maahan kaivetuissa, joko kokonaan tai pääosaltaan maan pinnan alla sijaitsevissa korsumaisissa rakennelmissa. Tällainen asuinmuoto on äärimmäisen harvinainen eikä vastaavaa tunneta samalta aikakaudelta tiettävästi ainakaan muualta Pohjois-Euroopasta, vaikkakin laajat kaupunkipalot olivat vielä varsin yleisiä 1800-luvulla.
Slummimainen asuinmuoto sai osakseen nopeasti huomiota pääkaupungissa asti ja 6. kaupunginosan kaavoitustyö aloitettiin. Tonttien lunastaminen ja rakentamisen aloittaminen kuitenkin viivästyi ja viimeisten kuoppa-asumusten muistellaan hävinneen maisemasta vasta 1900-luvun alussa.
Vuoden 1852 Porin palon jälkeen uusi kaupunki nousi vanhan raunioista entistä parempana. Jälleenrakennus käynnistyi nopeasti ja jo palovuonna valmistui 371 asumusta. Suuri osa köyhempää väestöä, jotka palossa olivat menettäneet kotinsa ja lähes kaiken omaisuutensa, ei pystynyt lunastamaan itselleen tonttia varsinaista kaupungista eikä ollut varoja edes kunnon asunnon rakentamiseen.
Muutamia näitä vähävaraisia siirtyi kaivamaan kodeikseen maakuoppia hiekkakankaalle Vähä-Rauman tien viereen. Muuttoliike lisääntyi ja alueelle muodostui todellinen maanalaisten asuntojen yhdyskunta.
Kuopat eivät olleet mitään pikkukuoppia, vaan vaikkapa neljäkin metriä pitkiä ja vähintään metrin syvyisiä. Ei ole tarkkaa tietoa, millaisia kuoppa-asunnot tarkalleen olivat. Ne olivat ilmeisesti korsumaisia, joissa oli joko maa- tai lautalattia. Kuoppa varustettiin lautaseinillä ja peitettiin olki- tai lautakatolla. Liesi nurkassa ja pieni ikkuna katonrajassa tekivät kuopasta yksinkertaisen asunnon. Tämä esikaupunkialue sai nimen "Kuoppakaupunki". Kuoppakaupungissa arvioitiin vuonna 1861 asuvan 500 henkeä. Joidenkin mielestä siellä majaili epäsosiaalista väkeä, mutta todellisuudessa suurin osa oli tavallista työväkeä, paljolti tehtaantyöläisiä.
Uutta kaupunginosaa kuoppa-asukkaille ajateltiin ensin joen pohjoisrannalle lähellä sijaitsevien tehtaiden vuoksi, mutta se ajatus ei toteutunut. Senaatti hyväksyi lopulta 25.10.1864 uuden asemakaavan, tonttien mittaustyö valmistui vuonna 1865 ja rakennustyö voitiin alkaa Vähä-Rauman tien viereen niille paikoin, missä Kuoppakaupunki sijaitsi. Huutokaupalla myytävien 164 pienikokoisen tontin vähimmäishinnat oli maistraatti määrännyt, mutta hinnat eivät olleet kuitenkaan kuoppa-asukkaille tarpeeksi alhaiset ja niitä jouduttiin pari kertaa alentamaan.
Kuoppa-asukkaat oli häädetty ja asumukset määrätty hajoitettaviksi vuoden 1866 loppuun mennessä. Uuden 6. kaupunginosan (Päärnäinen) valmistuessa kuoppa-asunnot eivät kuitenkaan kokonaan hävinneet, vaan annettiin uusi häätökäsky toukokuussa 1866. Viimeiset asumukset jouduttiin hävittämään ilmeisesti 1890-luvun alussa. Muistitiedon mukaan olisi junaradan lähettyvillä vielä vuonna 1916 ollut näkyvissä jäänteet kolmesta kuopasta.
Omalta osaltaan "Kuoppakaupunki" oli antanut merkittävän panoksen ensimmäisen työväenkaupunginosan saamiseksi Poriin.
(Pelastustieto 5/2002): Porin palo synnytti kuoppakaupungin:
Porin kaupungin palo 22.5.1852 synnytti nykyiseen Päärnäisten kaupunginosaan Suomen oloissa poikkeuksellisen asuinyhteisön, kun sadat kotinsa menettäneet kaivoivat asunnoikseen maakuoppia. Syntyi ”Kuoppakaupunki”.
Tulen pyyhkäistessä yli kaupungin sen 6377 asukkaasta yli 4600 jäi kodittomiksi. Palo keskeytti voimakkaan kehityksen, jota Pori oli elänyt vuosisadan alkupuoliskolla merenkulun, kaupan ja sahateollisuuden alalla.
Pori paloi jo toisen kerran:
Vaikka suurpalo kesti vain yhden toukokuisen vuorokauden, se ehti hävittää silloisen Porin kaupungin melkein kokonaan. Kaupungin 392 asutusta tontista lähes 300:sta oli jäljellä vain kytevät rauniot. Yhteensä tuhoutui 991 puutaloa ja 24 kivitaloa. Viimemainituista palamatta jäi vain muutama.
Sen sijaan viidennessä kaupunginosassa säästyi 83 rakennusta, kun palo saatiin rajoitettua nykyisen Vähälinnankadun seutuville. Puutalovaltainen kaupunginosa tunnettiin “Uuden kaupungin” nimellä. Se oli perustettu vuonna 1811, kymmenen vuotta kaupungin edellisen kerran tuhonneen tulipalon jälkeen.
Ns. Vanha kaupunki rajoittui nykyisen Itäpuisto-Länsipuisto -akselin ja jokirannan väliselle hyvin tiheään rakennetulle alueelle, joka päättyi Karjarantaan.
Hätäasunto oli monelle ainoa mahdollisuus:
Kun 74 % kaupungin asukkaista menetti kotinsa, kaaos asunnottomien keskuudessa oli suuri. Vain ani harvalla oli katto päänsä päällä, ja turvaa haettiin sukulaisista ja naapuripitäjistä. Lähiseudun ladot ja riihet asutettiin. Ihmiset sulloutuivat jäljelle jääneisiin, pieniin viidennen kaupunginosan taloihin. Samaan huonetilaan ahtautui jopa useita perhekuntia. Näissä oloissa ei viranomaisilla eikä muillakaan ollut mahdollisuutta tai edes kiinnostusta puuttua muuttoon, joka suuntautui kaupungista länteen kohti ainoaa autiota aluetta. Se sopi maarakenteensa puolesta hätäasuntojen kaivamiseen toisin kuin esim. jokiranta Karjarannasta alaspäin, missä maasto oli alavaa ja tulville altista.
Kuoppa-asutuksen laajuutta ei ole helppo määritellä. Vaikka painopiste oli Maantiekadun eteläpuolella, hätäasuntoja oli myös Hirsipuumäen suunnassa sekä kolmella riihialueilla, jotka sijaitsivat neljän kaupunginosan alueella.
Julkinen polemiikki velloi:
Ensimmäisen kerran kaupungin maistraatti otti kuoppakaupunkiin virallisesti kantaa vuonna 1860 kuuluttamalla luvattomista asunnoista ja määräämällä kuoppa-asunnot Riihien alueilla purettaviksi. Kun samaan aikaan kuoppakaupunki ja sen olosuhteet saivat huomiota Helsinkiä myöten, oli julkinen polemiikki syntynyt. Lehtikirjoituksissa vertailtiin varakkaiden väljiä ja mukavia asuntoja kuoppakaupungin luolaihmisten surkeisiin oloihin. Vaadittiin perustettaviksi erityisiä työväenasuntoja, järjestämään riittävästi ansiomahdollisuuksia, sekä varaamaan myös varattomille koulunkäyntimahdollisuuksia.
”Kuudesosa” perustettiin:
Asiantilan saama julkisuus ja eräitten kuoppa-asukkaiden sinnikkyys pakottivat kaupungin miettimään sopivaa kaupunginosaa. Ehdolla oli kaksi paikkaa. Toinen oli nykyisen Itsenäisyydenkadun takainen peltoalue ja toinen kaupungin porvariston suosima hietakangas Vähärauman tien varrelta, eli nykyinen kuudes kaupunginosa.
Asian ristiriitaisuuksien vuoksi kaupunki viivytteli, kunnes senaatti kehotti läänin kuvernööriä sovittelemaan näkökantoja.
Viimein ratkaisu saatiin aikaan, ja uusi kaupunginosa perustettiin. Maanmittari J. H. Wahlroosin suunnittelema asemakaava hyväksyttiin senaatissa lokakuun 25. päivänä 1864. Palosta oli kulunut 12 vuotta!
Vaikka kaavanmukainen rakentaminen lopulta pääsi alkuun, uusi rakentaminen ei niin vain hävittänyt Kuoppakaupunkia. Häädöt seurasivat toistaan, mutta viimeiset kuopat tyhjenivät vasta 1890-luvulla. Palosta oli kulunut yli 40 vuotta.
(Teksti perustuu porilaisen Toivo H. Laineen toukokuun 22. päivän luentoon ”Porin palosta tänään 150 vuotta”).
Porin kaupungin kartta vuodelta 1902 kertoo 'Kuudennenosan' pitkittäiset kadut vanhoilla nimillään (suluissa nykyinen nimi): 'Maantien katu' (Maantiekatu), 'Pohjoinen Pitkä katu' (Tuomarinkatu), 'Eteläinen Pitkä katu' (Neuvosmiehenkatu), 'Järnefeltin katu' (Esivallankatu). 'Eekin katu' (Laamanninkatu), 'Anderssonin katu' (Raatimiehenkatu) ja 'Eteläinen linjakatu' (Kalevanpuisto).
Valittavasti poikkikatujen nimet tuossa vuoden 1902 kartassa on präntätty niin pienellä (ja pääosin ruotsiksi), ettei katujen nimistä tuon kartan perusteella kunnolla saa selvää. Maantienkadun nykyisen 'Valtionsillan' edeltäjä on vuonna 1902 sijainnut kyseisen kartan mukaan 'korttelin verran' pohjoisempana.
Kartan alareunassa erottuu tiilitehdas.
Porilainen sanomalehti 'Uusi Aika' kirjoitti 29.8.2008 (Mikko I.Elo) kesäkuussa 2008 käynnistyneestä Porin 6. kaupunginosan rakennushistorian kartoitusprojektista seuraavasti:
Kartoitusprojekti etenee suunnitelmien mukaan. Kenttätyöntekijät ovat käyneet läpi Kuudesosan läntisestä, 1860-luvulla kaavoitetusta päästä Käpylänkadun ja Ignatiuksenkadun väliset korttelit. Tällä viikolla olivat vuorossa Käpylänkadun ja Rauhanpuiston välissä sijaitsevat rakennukset, joista useimmat ovat peräisin 1920-luvulta.
Rakennusten piirustukset eivät ole aina pitäneet paikkaansa, mutta suuria yllätyksiä työryhmä ei ole kokenut. Asukkaiden kertomukset ja työryhmän havainnot juontavat juurensa aina kaupunginosan synkkään Kuoppakaupunki-historiaan asti.
- Erään asukkaan isoisä oli asunut maakuopassa. Olemme myös pohtineet, mikä on eräiden todella syvien kellaritilojen tausta. Onko ne mahdollisesti rakennettu maakuoppien paikalle? Olli Joukio miettii.
Yllätys on ollut myös se, että 1950-luvun asuun naamioituneen rakennuksen pinnan alta onkin saattanut löytyä lähes sata vuotta vanhempi alkuperäinen runko. - Kuudesosassa on monia taloja, jotka näyttävät 40-50 -luvuilla rakennetuilta, mutta ovatkin peräisin 1860-luvulta, Joukio kertoo.
6. osan eli Kuukkarin rakennuskannassa ja sen kehityksessä on lukuisia kiinnostavia yksityiskohtia. Tontilla on usein ollut alun perin yksi rakennus, joka on sittemmin jaettu kahtia purkamalla osa kokonaan pois. Puretun osan tilalle on pystytetty pihaportti.
- Monen asunnon talot ovat tyypillisiä 6. osassa. Useat ovat myös säilyneet sellaisina, Sanna Kuusikari mainitsee. - Toisaalta asuntoja on usein myös yhdistetty suuremmiksi asunnoiksi, Olli Joukio lisää.
Kuudesosassa asui ennen paljon sahatyöläisiä, mikä on johtanut muutamiin erikoisiin rakennusratkaisuihin. - Sahatyöläiset saivat käyttöönsä puutavaraa, ja joidenkin rakennusten runko on muurattu kasaan lankunpätkistä, Joukio päivittelee.
Kuudesosa on ollut työläiskaupunginosa, mistä kertoo myös palovakuutusdokumenttien ammattitiedot. Enin osa on työmiehiä ja koneenkäyttäjiä, mutta löytyypä joukosta maanviljelijöitä ja muutama kauppiaskin.
Osa rakennuksista on ollut venäläisomistuksessa, ja nykyiset asukkaat ovat kaivaneet ullakoilta venäjänkielisiä katukylttejä. - Erään rakennuksen palovakuutuksesta selvisi, että sinne oli majoitettuna venäläisiä sotilaita, ja he polttivat koko talon sileäksi, Joukio nauraa.
Tärkeä asukkaita koskeva havainto on ollut se, että kuukkarilaiset pysyvät kuukkarilaisina, jopa monessa sukupolvessa. - Aika moni on muuttanut kaupunginosan sisällä talosta toiseen, ja paljon on myös paluumuuttajia. Monien vanhojen kuukkarilaisten jälkeläiset, jotka ovat viettäneet täällä lapsuutensa, muuttavat takaisin oman perheensä kanssa, Joukio ja Kuusikari kertovat.
Helsingin Sanomat uutisoi 10.1.2012 (Juha Salonen) Porin kuudennenosan noin 400 puurakennuksen pääsemisestä suojelupäätöksen alle. Kohteista 245 on asuinrakennuksia ja talousrakennuksia 160. Suojeluun päässeet rakennukset edustavat noin 30-40 prosenttia koko kaupunginosan rakennuskannasta. Projektin tietojen keräysvaihe kesti yli kolme vuotta, jolloin kaupunginosan rakennukset käytiin yksitellen läpi. Talot kuvattiin sisältä ja ulkoa ja niiden historia ja tarina kirjoitettiin ylös. Toivottavasti Porin kaupunki julkaisee tutkimustensa tulokset mittavana asuinaluedokumenttina lähitulevaisuudessa. Se olisi kuin piste i:n päälle muutenkin hienossa saavutuksessa.
|
