MUOLAA
(Svala & Joutsi * marraskuu 2010 ~ viimeisimmät lisäykset: 19.11.2010)

Perkjärvi: Suomeen kuuluessaan kylänä Muolaan kunnassa.

A (Wikipedia 17.11.2010): Perkjärvi (Kirpitšnoje), Valtio: Venäjä, Alue: Leningradin alue, Piiri: Viipurin piiri, Kunta: Kyyrölä, Hallinnon tyyppi: kylä, postinumero 188861.
Perkjärvi (venäjäksi vuodesta 1948 Kirpitšnoje) - kylä Perkjärven eteläpuolella Kyyrölän kunnassa Viipurin piirissä Venäjällä. Perkjärvi kuuluu Suomen Neuvostoliitolle luovuttamiin alueisiin ja se oli Suomelle kuuluessaan osa Muolaan kuntaa.
Suomelle kuuluessaan Perkjärvi sijaitsi Muolaan eteläosassa Kanneljärven kunnan rajalla noin 13 kilometriä Muolaan kirkonkylästä Kirkkorannasta lounaaseen. Punnuksen naapurikyliä Muolaan puolella olivat lännessä Perkjärven asemakylä, pohjoisessa Taaperniemi sekä Keskikylän muodostaneet Orola, Pyykkölä, Norkkola ja Jääskelä, idässä Lavola ja Ilola sekä etelässä Kanneljärven puolella Harju ja Häme. Perkjärven kyläkeskusta sijaitsi noin neljä kilometriä pitkän Perkjärven eteläpuolella. Lisäksi kylän itäosaan ulottuu Suulajärven pohjoispää. Perkjärven laskujoki Perojoki muodostaa osittain kylän pohjoisrajan.
Kyläkeskustan lisäksi Perkjärven itäpuolella oli Savikon kulmakunta ja Suulajärven rannalla Maisniemen kulmakunta. Perkjärven kylän halki kulki maantie Parkkilasta kantatie 63 Perkjärven asemakylään ja edelleen Kuolemajärven puolelle. Tästä maantiestä erkani kylätiet pohjoiseen Savikon kulmakunnan kautta Keskikylään, itään Ilolaan ja etelään Maisniemen kulmakunnan kautta Hämeen kylään. Lisäksi kylän halki kulki kapearaiteinen rautatie Perkjärven asemalta Savikon kulmakunnalla sijainneelle tiilitehtaalle. Perkjärven rannalla sijainnut ruhtinas Soltikoffin kolmikerroksinen tiilirakenteinen huvila purettiin 1930-luvulla ja sen tiileistä rakennettiin Äyräpään kirkko.
Kylä oli käynyt läpi monenlaisia vaiheita. Ennen rautatien rakentamista se oli pieni syrjäkylä. Sittemmin Venäjältä suuntautunut huvila-asutus ja ruhtinas Soltikoffin Savikkoon perustama tehdas nostivat kylän kukoistukseen. Suomen itsenäistyminen lopetti huvila-asutuksen ja johti kylän taloudelliseen ahdinkoon, josta selvittiin kehittämällä kylän maataloutta. Vuonna 1936 Perkjärven kylän pinta-ala oli 51,44 neliökilometriä, josta oli peltoa 446 hehtaaria, niittyä 12 hehtaaria ja metsää 4 371 hehtaaria. Kylän peltopinta-ala lisääntyi vuonna 1929 suoritetun Perkjärven laskun myötä. Maatalouden ohella kylässä oli useita suuria kanaloita, joista Averin kanala oli Pohjoismaiden suurimpia. Savikon kulmakunnalla toimi Savikon saha ja tiilitehdas. Perkjärven länsirannalla sijaitsi Koteja Kodittomille ry:n omistama Karjalan lastenkoti, jonne oli sijoitettu noin 40-50 orpolasta.
Perkjärven koulupiiri perustettiin vuonna 1889 ja koulu aloitti toimintansa syksyllä 1890 omassa koulurakennuksessa kylän keskustassa. Perkjärven koulupiiriin kuului Perkjärven kylä Maisniemen kulmakuntaa lukuun ottamatta, joka kuului Ilolan koulupiiriin. Koulupiirin kuuluivat aluksi myös myöhemmin perustetut Perkjärven asemakylän, Ilolan, Taaperniemen ja Muolajärven koulupiirit. Karjalan lastenkylässä toimi oma yksityinen kansakoulu, jonka omisti Koteja Kodittomille Lapsille ry.
Sota-aika: Perkjärven asukkaat evakuoitiin läntisempään Suomeen heti talvisodan alettua vuonna 1939. Moskovan rauhassa 1940 alue luovutettiin Neuvostoliitolle, mutta Suomi valtasi alueen takaisin jatkosodan alussa 1941 ja kylän asukkaat pääsivät palaamaan raunioituneeseen kotikyläänsä. Jälleenrakennus keskeytyi vuonna 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua ja kylien asukkaat evakuoitiin uudelleen. Rauhanteossa kylä jäi taas Neuvostoliiton puolelle. Sodan jälkeen Muolaan siirtoväki asutettiin Lounais-Hämeeseen ja Etelä-Pirkanmaalle, jossa Perkjärven asukkaat asutettiin pääasiassa Akaaseen ja jonkin verran myös Valkeakoskelle.

GALITSINA (rautatieasema nimellä 'Äyräpää' vuodet 1920-27 - myöhemmin 'LEIPÄSUO'): Muolaan kunnan postitoimipaikan 'Galitsina' nimi muutettiin ensiksi nimeksi Äyräpää ja tämä sittemmin nimeksi Leipäsuo. Galitsinan sijaintikunnaksi on merkitty Muolaa, mutta Äyräpään ja Leipäsuon väitetään olevan Äyräpään kunnassa - nimiyhtäläisyys on johtanut tutkijat harhapäätelmään, joten tässä yhteydessä: Galitsina, Muolaa -> Äyräpää, Muolaa -> Leipäsuo, Muolaa (www.postileimat.com).

Perkjärven rautatieasema:

Perkjärven rautatieasema kuvattuna ikivanhoissa postikorteissa.

Antti Tuuri julkaisi v.2006 tositapahtumiin perustuvan romaaninsa 'Suuri asejuna Pietarista', missä kuvataan pitkää ja vaarallista junamatkaa - Eino Rahja tuo tammikuun lopulla 1918 Pietarista tavarajunallisen aseita punaisille kaartilaisille läpi vallankumouksessa kuohuvan Suomen - ensin Helsinkiin ja myöhemmin Tampereelle asti.
Tuuri oli kirjoittanut kirjansa erikoisesti Eino Rahjan 'minä'-muodossa, jolloin lukijalla tietenkin on vaara menettää tuntuma siihen, mikä on faktadokumenttia ja mikä osa on kirjailijan fiktiivistä kerrontaa. Joka tapauksessa Tuuri on selvästikin perehtynyt tarkasti tuon ajan rautatiekulttuuriin ja sen ajan romanttisiin höyryvetureihin. Eino Rahja ohjailee itsekin tarinassa höyryveturia 'melkein räjäytetyn' Kyminjoen sillan yli.
Asejunan kulkua Perkjärven aseman seutuvilla Tuuri kuvaa seuraavasti:

Hitaasti vapaus kuitenkin Viipuria kohti kulki. Jokaisella asemalla saatiin seisoa ja odottaa tietoja, oliko junia seuraavalla rataosalla tulossa. Mikään aikataulu ei ollut enää varma, junat ajettiin niin kuin parhaaksi nähtiin, ja kaikilla asemilla piti pysähtyä odottamaan, että saatiin ilmoitus seuraavalta asemalta tai päästiin ohittamaan vastaan tulevat junat ratapihojen sivuraiteilla.
Perkjärven asemalla me seisoimme pitkään ja kuuntelimme, kuinka jostain kauempaa Viipurin suunnasta kuului taistelun ääniä, kivääritulen rätinää. Niistä äänistä ymmärsi sotaa kokematonkin, etei siellä ammuttu pikkuluodikolla oravia, vaan isot miesjoukot ampuivat siellä sotilaskivääreillä toisiaan.
Me olimme nyt tiukkoina, että meidän junamme piti päästä ajamaan läpi ja muiden piti odottaa, koska meidän mukanamme se vapaus oli, jota Viipurissa ja Lappeenrannassa ja Kouvolassa, Helsingissä ja Tampereella saakka monet odottivat kädet ojossa.
Kuitenkin vasta iltapäivän lopulla oltiin Galitsinassa, junat pysäytettiin. Sivuraiteella höyrysi veturi, jonka päässä oli muutama henkilövaunu. Menin Jukan (=Eino Rahjan veli) kanssa asemarakennukseen, asemapäällikkö oli siellä kaartilaisten keskellä. Ne olivat Viipurin puolesta tulleita miehiä ja niillä oli kaikilla paljon puhumista ja ne kaikki puhuivat samaan aikaan. Sieppasin asemapäällikön vieressä seisonutta olkapäästä, puristin ja ravistin aika kauan ennen kuin sillä pään sisällä menivät helyt sen verran paikoilleen, että se sai järjestään kiinni.
------ Monet alkoivat selittää., kuinka Viipuriin oli soitetu, että lahtari on hyökännyt Kämärän asemalle ja katkaissut radan ---- Jukka käski asemapäällikön soittamaan Kämärään. Joku Viipurista tulleista sanoi, että ne tunsivat asemapäällikön pitkältä ajalta eivätkä pitäneet sitä meikäläisenä. Jukka käski niiden mennä ulos vahtimaan radanvartta, sitä varten ne tänne oli aseet kädessä komennettu. Viipurilaiset valittivat, että ulkona oli pakkasta kolmattakymmnetä astetta, mutta lähtivät, kun Jukka niille karjaisi käskyn.
Minä soitin Kämärän asemalle, se oli Galitsinasta seuraava Viipuriin päin mentäessä (Kuolemajärvellä). Sain sieltä puhelimeen miehen, joka väitti olevansa asemapäällikkö; se sanoi radan olevan selvä Kämärään saakka.
Sanoin sen Jukalle, lähdettiin. Kun tultiin asemarakennuksesta ulos, Viipurista päin kuului räjähdys; radan varresta jostakin se kuului. Seisottiin hetki sitä kuuntelemassa, mutta muuta ei kuultu.

Galitsinan rautatieasema kuvattuna ikivanhassa postikortissa.

Kirjassa 'Radoilta ja ratojen varsilta' (SKS ~ 1963) Kusti Aalto muisteli aikaansa mm. Viipurin Maaskolan varikolla ylimääräisenä veturinpuhdistajana syksystä 1912 alkaen. Kusti Aaalto (s.1893) toimi myöhemmin urallaan mm. varikonesimiehenä Lappeenrannassa. Hänen muisteluissaan mainitaan myös Galitsinan asema:

(Kusti Aalto, 1963): Konepaja-aikani tuli täyteen 2.9.1912. Välittömästi siirryin ylimääräiseksi veturinpuhdistajaksi Maaskolan varikolle Viipuriin. Tuolloin oli liikenne rautateillä vilkastunut jo niin paljon, että jouduin säännöllisesti toimimaan lämmittäjän tehtävissä. Kun ensimmäinen maailmansota alkoi syksyllä v.1914, oli liikenne niin vilkasta, että junien ruuhkautumisen tähden veturimiesten työpäivät venyivät pitkiksi - usein 20 tuntisiksi. Muutaman tunnin levon jälkeen oli taas lähdettävä uudelle matkalle.
Jouduimme kuljettamaan tavarajunia ja venäläisiä sotilasjunia Pietarin ja Kouvolan välillä. Näissä Venäjältä Kuselevkan yhdysradan kautta tulevissa junissa oli venäläisiä tavaravaunuja, joissa ei ollut ilmajarruja. Osassa vaunuja oli kierrejarrut, jotka oli sijoitettu vaunujen päässä oleviin jarrukoppeihin, joissa jarrumiehet istuivat ja suorittivat jarrutuksen kuljettajan antamien jarrutusmerkkien mukaan. Pietarista Viipuriin oli suomalaisia sekä suomalaisia jarrumiehiä, jotka suorittivat tehtävänsä hyvin ja joihin voi luottaa, että ummikkovenäläisiä jarrumiehiä, jotka eivät välittäneet junien jarruttamisesta. Talvellakin he nukkuivat paksuihin lammasturkkeihin ja huopatossuihin kääriytyneinä kuin karhut talviuntaan, vaikka kuljettaja olisi antanut jarrutusmerkkejä kuinka kiivaasti tahansa. Niinpä kuljettajien täytyikin koettaa hallita junien pysähtyminen yksinomaan veturin jarruilla ja vastahöyryllä tiukan paikan tullen.
Oli asemia kuten Galitsina, joka sijaitsi jyrkän mäen alla, niin että yksinomaan veturinjarruilla ei saanut junaa pysäytetyksi, jos se laskettiin sivuteille, 'vetopussia' kohden, joka päättyi vetelään, Äyräpään kuuluun lakkasuohon.
Kerrankin laskettiin juna mainitulla asemalla sivutielle. Sillä kertaa kuljettaja ei saanut sitä pysähtymään, vaan se painui topparin läpi suohon, niin että savupiippu jäi veturista näkymään. Tämän tapauksen jälkeen ei näitä junia Galitsinan asemalle sivutielle laskettu, vaan ne pääsivät suoraan Kämärän asemalle. Kämärältä Säiniölle oli usean kilometrin laksu ja yksikään näistä 'punaisista' junista ei lähtenyt Kämärältä ennen kuin matkalupa oli selvä Viipuriin asti.
Kun näiltä venäläisiltä jarrumiehiltä kysyttiin, miksi he eivät tee jarrumiehen tehtäviä, kun he kuitenkin saavat palkan, he vastasivat suoraan, että palkka oli heille sivuasia. Päätehtävänä heillä oli näet kuljettaa niinkutsuttua kontrapankkia eli tullitonta tavaraa salaa Pietarista Viipuriin, kuten sormuksia, raintaneuloja ym. koruja ja Viipurista taas Pietariin savukkieta ja erilaisia naisten tavaroita. Näitä salakuljetustavaroita he kuljettivat vaunujen alla alusrautoihin kiinnitettyinä tai kätkettyinä halko- tai heinävaunuihin. Pietarista Viipuriin tultaessa ei tullitarkastuksia pidetty, mutta Viipurista Pietariin menevät junat tarkastettiin Valkeasaaren raja-asemalla, jossa tarkastuksen suorittivat venäläiset tullimiehet santarmien avustuksella.
Kerrankin löydettiin tenderin halkojen seasta 10.000 kpl savukerasiapakkaus. Olimme juuri tulossa Rajajoen sillalle, jonka Valkeasaaren puoleisessa päässä heitimme laatikon veturista ja se osui suoraan vartiossa seisovan venäläissotilaan päähän. Alkuhämmennyksestä selvittyään venäläissotilas ymmärsi saaneensa todellisen joululahjan meiltä. Pietarin asemalla veturiamme kiersi venäläisiä junamiehiä etsimässä 'jotakin' - emme olleet ymmärtävinämme. Sen verran sapetti, että meidän virkamme oli riskeerattu kätkemällä tupakat tenderiimme. Jos tulli olisi tupakat löytänyt ajomme olisi ollut ajettu pitkiksi ajoiksi.

Takaisin etusivulle.