VILJO HÄKKINEN: Asuinpaikkani oli vuodet 1929 -1950 Kangasniemen Ruokomäen Haukiselän kylän Etelätalossa eli Orasessa. Aloitin ns. 'supistetun alakoulun' Koittilassa syyslukukaudella 1937.
'Supistettu alakoulu' tarkoitti sitä, että sama opettaja piti syyslukukauden jollain tietyllä koululla ja siirtyi sitten muualle pitämään kevätlukukauden jollakin toisella koululla. Kevätlukukaudeksi siirryin saman opettajan oppilaaksi Ruokomäen koululle. Kasvatuskodistani oli samanpituinen matka kumpaankin kouluun eli noin 5 kilometriä. Tästä seurasi se hyöty, että sain alakoulun käytyä yhtenä talvena kun taas toiset saman ikäiset oppilaat käyttivät siihen kaksi talvikautta.

Aamulla oli Koittilan kouluun lähdettäessä herätys jo varhain. Muistan koulun alkaneen jo kahdeksalta ja matkaan oli varattava vähintään tunti. Ensimmäisenä koulupäivänä (syksyllä 1937) minut saattoi kouluun noin rippikouluikäinen kasvatuskotini tytär Tyyne Oranen. Taisi olla mukana koko koulupäivän ja näin tulimme yhdessä myös takaisin kotiin.
Alakoulun opettajana oli Helmi Romo - opettaja, jota pikku-Viljo ihaili. Ystävällinen ja oikeudenmukainen sekä ennen kaikkea luotettava.
Yläkoulun opettajana oli Anton B. Isotalo - opettaja, jota pikku-Viljo pelkäsi. Hänestä ei jäänyt hyviä muistikuvia. Huutolaispoikaa ei arvostettu. Siksi yritin olla huomaamaton, jotten joutuisi liian usein opettajan silmätikuksi. Isotalo oli suojeluskuntalaisia ja Isänmaallisen Kansan Liikkeen (=IKL) edustaja.

Koittilan koulussa ylä- ja alaluokilla oli eri luokkahuoneet, mutta sama eteinen, josta vasemmalle mentiin yläluokkaan ja oikealle alaluokkaan ja muistaakseni samalla myös veistoluokkaan, jossa oli mm. puusorvi ja se oli vain yläluokkien tarpeisiin. Eteisessä oli myös höyläpenkki sekä katosta riippuvat kiipeilyköydet. Puolapuut sekä rekkitanko löytyivät yläluokan puolelta.

Käsitöissä me alaluokkalaiset vain kudoimme pannulappuja tai ompelimme itsellemme koulureppua. Minun reppukankaaksi oli ostettu tyhjentynyt ja valkoinen vehnäjauhosäkki Tahkomäen kaupasta. Sen sai ilmeisesti halvalla. Siinä oli vielä joitain kirjaimia ja taisi olla vielä jokin myllyn mainos. Näin oli ainakin minun pussissani.

Koulumatkakavereita oli ns. Huilankankaalta alkaen Tahkomäen Tyrväisen tytöt, joista toisen nimi oli Liisa ja poika nimeltään Touko. Myös matkalta ja jo ennen Tyrväisen lapsia matkaan saattoi tulla Aati Laitisen nuorin poika Veikko. Hän oli jo yläkoulussa kun minä tulin alakouluun.
Alakouluun tullessani syksyllä 1937 meillä oli kahden oppilaan pulpetit ja vieruskaveriksi tuli Viljakaisen Eeva. Oli temperamenttinen tyttö. Ei uskaltanut sormella koskea. Jos niin teki, niin siinä säkenet sinkoili. Kuulin myöhemmin, että hän meni naimisiin sukulaismiehen Veli Häkkisen kanssa ja hänestä tuli pientilan, sekä suurperheen emäntä.

Kouluun mennessäni osasin jo lukea suoraan ja kertotaulunkin aina neljään saakka eli '4X10'.
Jouduin vielä tavaamaan toisten lailla ja se oli mielestäni turhaa . Motivaatio oppimiseen koki kolauksen ja se myös näkyi todistuksessa.

Kertojan koulukaveri Veikko Laitinen kuvattuna Tahkomäen Hartosen talon pihassa 1940-luvun lopussa (kuva: V.Häkkinen).

Koulukavereista on pari jäänyt mieleen. Veikko Laitinen, kutsumanimeltään 'Aatin poika'. Veikko asui jo iäkkään leski-isänsä kanssa pienessä mökissä Ylemmäisen järven pohjoispäässä ja hyvin puutteellisissa olosuhteissa. Lieneekö Veikko tullut isäänsä, mutta hän oli aika arvaamaton ja tottelematon. Oli paljon poissa koulusta ja omilla teillään. Oli myös epäluotettava ja kiusasi pienempiään eli mm. minua ja joskus aika rajulla tavalla.
Silloin ei ollut kouluruokailua, vaan kullakin oli eväät mukana. Veikolla niitä oli harvoin. Usein minä annoin hänelle osan omista eväistäni. Ainakin kerran kävi niin, että Veikko oli välitunnilla jo ennen ruokatuntia käynyt minun koulupussillani ja söi minun evääni. En uskaltanut puhua siitä opettajalle, sillä olisin silloin takuulla saanut Veikolta sellaisen selkäsaunan, että siitä olisi ollut leikki kaukana.
Oli lukukausi 1938 - 39 ja minä oli jo yläkoulun ensimmäisellä luokalla. Ainakin yläkoululaiset saivat opettajan välityksellä maksettuna tilata erään aikakausilehden. Olisiko se ollut nimeltään 'Koululainen'. Minulle ei lehteä ollut tilattu. Ei ollut sellaiseen rahaa.
Kerrankin Anton B. Isotalo jakoi lehdet. Veikko oli taaskin pois koulusta ja hänen lehtensä jäi jakamatta. Isä Aati kun näki minut Orasessa, niin hän kysyi minulta, että onko lehti tullut. Vastasin, että kyllä, mutta kun Veikko ei ollut paikalla niin se on voitu antaa jollekin toiselle. Tästäkös Aati oli nostanut myrskyn ja sen silmään joutui opettaja Anton B. Isotalo.
Seuraavana aamuna myrskyn silmään puolestani juoduin minä. Anton B. puhisi vihasta ja huusi minulle silmät punaisena, kun olin valehdellut Aatille, että Veikon lehti oli annettu jollekin toiselle.
Lehti nyrkissä opettaja hakkasi taas karttakepillään työpöytänsä reunaa ja syytti minua valehtelijaksi. Ja milläpäs minä puolustelin, sillä valehtelijahan minusta oli tehty ja pelkäsin myös kepillä lyöntiä.
Kuitenkin meillä oli myöhemmin Veikon kanssa paljon yhteistä mm. urheilukentillä. Hän lähti veljensä ja siskonsa turvin Helsinkiin kohta sotavuosien jälkeen. Oli työssä Kaapelitehtaalla ja kehua retosti ansioillaan.
1950 syksyllä, kun olin jo Tampereella, niin Veikko tuli käymään luokseni eräänä lauantaina. Kävimme illalla tansseissakin ja illan isäntänä minä maksoin kulut. Hän yöpyi minun poikamieskämpässäni. Aamulla ruokailimme kai jossain ennen Helsingin junan lähtöä.
Junaan tuli ostaa piletti ja Veikolle niin tuttuun tapaan hän pyysi minua ostamaan matkalipun. Kyllä hän varmasti maksaa velkansa myöhemmin, hän vakuutti. Kun ei päivämäärää tullut sovittua, niin ei myöskään ole maksua kuulunut.
Kävin kyllä vuosia myöhemmin Veikkoa ja hänen perhettään tapaamassa Helsingissä. He asuivat silloin lähellä Arabian tehtaita ja asunnot lienevät aikanaan rakennettu ehkä väliaikaisiksi parakkiasunnoiksi heti sotien jälkeiseen asuntopulaan. Aluetta muistaakseni nimitettiin Intiaanikyläksi tai jotain sen tapaista.
Nyt oli Veikko jo päässyt Helsingin kaupungin puhtaanapitolaitoksen palvelukseen jäteauton kuljettajaksi. Ja taas Veikon mukaan tästäkin työstä maksettiin erinomaisen hyvin. Hänen työalueeseensa kuului mm. Presidentin linnan jätteiden pois kuljettaminen. Sanoi sitä hyväksi lisäansioksi tyhjien pullojen osalta, sillä niitä kertyi paljon ja ne sai viedä palautuksena Alkoon.
Olin yötä heidän luonaan ja Veikko halusi yöllä näyttää, että millaista on kuuluisa Sörkän yöelämä.
Kiertelimme monessa paikassa ja Veikko sanoi, että kenenkään juttusille ei saa jäädä ja tuo ja tuo nakkikioski on syytä kiertää kaukaa. Nyt on myös syytä mainita, että emme olleet n.s. pienessä ja lisäksi en nähnyt Veikkoa koskaan enkä missään hoipertelemassa., en sitä ennen enkä sen jälkeen.
Vuosikymmeniä myöhemmin joku kertoi Veikon kuolemasta. Sain jostain tietää hautauspaikan ja ajan. Ajelin Honkanummen hautausmaalle ja kappelin ilmoitustaululta huomasin, että Veikon siunaustapahtuma on silloin ja silloin. Kappeliin alkoi kerääntyä minulle aivan tuntemattomia ihmisiä, mutta kuitenkin ilmeisesti Veikon läheisiä. Taisivat hieman hämmästellä laskiessani arkulle kukkaseni. Sanoin kuitenkin muutaman muistosanan Veikon muistolle, joissa selvisi, että kuka minä olen.
Eräässä seurakuntakeskuksessa oli pienimuotoinen muistotilaisuus ja siellä totesin, että olin ainoa ulkopuolinen henkilö paikalla. Sain myös kuulla, että kun Veikko oli ankara tupakkamies, niin keuhkot oli tehneet tenän.

Veikko Heinolainen oli toinen huutolaispoika Koittilan koulussa minun lisäkseni, mutta hänen lähtökohtansa olivat hieman toiset. Hänen äitinsä oli kai sentään piikana jossakin talossa ja isä oli tunnustanut tekonsa ja maksoi kai äidille ns. ruokkoja. Minun äitinihän oli loinen ja toiselta paikkakunnalta, eli Ruokomäestä. Lisäksi Veikko oli hyväksytty tähän ympäristöön ja oli luonteeltaankin ns. rehvakas, jonka pikkunyrkki heilahti äkkiä jos oli tarpeen.
Emme kouluaikaan emmekä sen jälkeenkään mitään ylimpiä ystäviä olleet. Hän nimitteli minua aika rumilla nimillä ja oikeastaan kartoin hänen seuraansa. Veikko Heinolainen lähti kohta sotien jälkeen merille ja se työ oli varmaan hänen luonteelleen mitä sopivin.
Olin perheeni kanssa jo sopeutumassa Tampereelle kun eräänä kesänä, taisi olla 1953, tapahtui yllätys. Kotimme ovesta porhalsi sisälle Veikko Heinolainen. Hän oli kotiutunut meriltä ja avioitunut sekä saanut työpaikan Tampereelta. Asui Ylöjärvellä erään kyläkaupan yläkerrassa vuokralaisena.
Muistan, kun eräänä Vappuna olimme kaupungilla vaimoinemme kävelemässä ja päätimme mennä Teatteritalon alaravintolaan, eli Tillikkaan kahville ja jäätelöille. Me pojat otettiin jopa konjakit kahvin kanssa. Kun laskutuli, niin kauhistuimme sen suuruutta, sillä ei meillä ollut yhteensäkään niin paljon rahaa. Onneksi Veikon asunto ei ollut kaukana ja hän lähti hakemaan kotoaan lisää rahaa ja näin pääsimme pälkähästä.
Tampereelta Veikko perheineen muutti Lahden kaupungin palvelukseen Launeen vedenpumppaamon yhdeksi hoitajaksi. Hän oli merillä ollessaan hankkinut konemestarin pätevyyden ja se auttoi paikan vaihdossa. Tapasimme vuosien mittaan edelleen usein. Tuli taas yllätys. Tuli naiselta puhelu. Soittaja kertoi olevansa Veikon tytär ja ilmoitti isänsä äkillisestä kuolemasta.
Veikko oli kokenut avioeron ja sen jälkeinen tuttavuussuhde oli myös päättynyt onnettomasti. Hän oli asumassa tyttärensä luona Lahdessa ja jonain aamuna tapansa mukaan lähti koiransa kera aamulenkille. Yks kaks ja yllättäen Veikko oli suistunut suulleen jalkakäytävälle. Joku soitti Ambulanssin paikalle. Tytär oli saanut tiedon ja kiirehti sairaalaan. Veikko oli kerran vielä avannut silmänsä ja kysyi. Sattuiko koiraan pahasti? Ne oli olleet hänen viimeiset sanansa.
Menimme vaimon kanssa Veikon hautajaisiin. Siunauksen suoritti ihan oikea merimiespappi ja Koittilan aikaisia koulukavereita oli monia myös paikalla. Oli koskettava tilaisuus.

Koulumatkoiltakin on jäänyt asioita mieleen. Kiroileminen oli ankarasti kielletty - totta kai. Taisin yrittää sitä kiertää, sillä olin allakasta lukenut ompelulankamainoksesta sanan PERSIL ja toistelin sitä koulumatkalla useasti. Tyrväisen Touko tulkitsi sen kiroilemiseksi ja kanteli opettajalle ja siitä seurasi jälki-istuntoa, eli arestia.
Muistan myös kun maantietä lanattiin. Kerrankin koulusta kotiin tullessa tämä lana-auto oli matkalla kohti Hankasalmea. Iso kuorma-auto oli merkiltään International ja se kulki kävelyvauhtia. Auton perässä oli rautainen lana jossa oli useita poikittaisia teriä ja useita isoja rautaisia vipuja joilla terien asentoja käsin säädeltiin. Ainakin sillä kertaa oli säätelijänä vanha ja laiha mies pitkäliepeinen takki päällään. Mies siis liikkui tämän kulkevan lanan päällä ja muutteli tarpeen mukaan terien asentoja. Yhtäkkiä mies kaatui sinne lanan päälle ja huusi apua. Ei kuljettaja sitä moottorin melun vuoksi kuullut, mutta onneksi me koululaiset saimme nopeasti tiedon tapahtumasta kuskille ja vanha mies selvisi kai mustelmilla. Kuinkahan miehelle olisi käynyt ellei uteliaat koululaiset olisi olleet paikalla.

Oli eräs talvinen aamu ja minä yksin taapersin kouluun. Edelläni oli juuri ajanut joku kuorma-auto ja jänis oli harhautunut auton valokeilaan ja jäänyt auton alle. Paikka oli lähellä Vilskan tienhaaraa. Olin iki-ihastunut, että nyt minä saan jäniksen, mutta kuinka toimia sen kanssa? Reppuuni en voinut sitä ottaa, sillä kaikki kirjani olisivat ryvettyneet vereen. Ei muuta kuin jänis kainaloon ja kahlasin hankeen lähimmän kuusen juurelle ja peittelin jäniksen raadon sinne. Tarkoitukseni oli ottaa se sieltä kotiin tullessani mukaani.
Koulusta palatessani en jänistäni enää löytänyt, sille sen oli joku toinen jo vienyt. Myöhemmin kuulin, että joku mies oli kaivanut jäniksen hangesta ja kun oli menossa Tahkomäelle kauppaan, niin vei sinne. Siellä oli sen myynyt tupakka-askista jollekin.

Oli myös talvi ja kirpakka pakkanen ja jostain syystä olin yksin tulosta koulusta kotiin. Oli jano ja kun Varpasen lammista tuleva puro alitti maantien ja oli vielä sen verran sulaa, että yritin sieltä saada maitopullooni vettä, juotavakseni. Jää kuitenkin petti ja putosin sulaan, joka oli onnekseni niin matala, että pääsin omin avuin sieltä pois. Kengät oli kuitenkin vettä täynnä ja tajusin. että nyt jalat voi paleltua ja pahasti. Ei muuta kun juoksemaan minkä kintuista lähti, Taipaleen talon kohdalla ajattelin mennä pyytämään apua, mutta en uskaltanut. Matkaa oli vielä yli kolme kilometriä, mutta ei muuta kun edelleen juoksuksi. Jalat alkoivat tuntua loppumatkasta jo kovin raskailta.
Kotiin tultua kenkiä ei enää saatukaan jaloista pois, olivat niin pahasti jäässä. Ei muuta kun kasvatusisäni Valtteri leikkasi kengänvarret puukolla halki ja sitten hieroivat lumella jalkojani ja tekivät kai jotain muutakin. Kyllä siinä itkua väännettiin aivan varmasti. En sentään selkääni saanut, mutta suru oli suuri kenkien osalta. Jollakin tavoin ne kengät kuitenkin korjattiin ja jalatkin toipuivat entiselleen. Että taas oli kerran päästy pälkähästä.

Ei silloin sellaista käsitettä ollut kuin 'koulukiusaaminen', mutta ainakin minun kohdallani ja tässä koulussa se oli melkein päivittäistä. En muista, että minua olisi edes nimeltä kutsuttu. Milloin olin huutolainen, tai huoranpoika. Kunnan elätti tai junttanpulla j.n.e.
Olen myöhemmin ja monesti miettinyt, että miksi se ainakin minun kohdallani näin oli? En ole keksinyt vastausta. Arvelen, että koulun hengen luomiseen oli opettajalla suuri vaikutus.
Mahdollinen lukija voi saada kirjoituksestani kuvan, että olen katkera. Sekin olisi mahdollista , mutta onneksi näin ei ole, vaan olen päässyt nämä kielteiset kokemukset siirtämään muistojeni joukkoon. Ilmeisesti onneksi jatkoin koulun käyntiä jo seuraavan syksynä Ruokomäen koulussa ja se olin mielestäni aivan toisenlainen eli parempi.

Epilässä joulukuussa 2009, Viljo Häkkinen.