|
|
N)
Kuvassa Vilho Manninen palasi v.1977 kangasniemeläiseen 1920-luvun lapsuusmaisemaansa ja kuvautti itsensä silloisen sijoituskotinsa paikoilla. Henriikka Mannisen punainen mökki oli sijainnut kuvanottohetkellä vielä "KOP"-pankkina toimineen kivitalon sijoilla suunnilleen.
Manninen kuvailee kirjassaan elävästi Riikan mökkiä ja sen lähipiiriä. "Riikan Villen" teksti on kiinnostavan kuvailevaa ja sellaisenaan kuin suora tuulahdus 20-luvun kirkonkylältä. Ilman hänen uurastustaan kirjojensa parissa, hänen kaikki yksityiskohtaiset muistelmansa silloisista elinolosuhteista Kangasniemen kirkonkylällä 1920-luvulla olisivat jääneet myöhemmiltä sukupolvilta kadoksiin. Ne aivan 1920-luvun alussa muisti-iässä eläneet, jotka vielä ovat keskuudessamme, alkavat vuonna 2006 olla kaikki jo yli 90-vuotiaita. Heillä on luonnonvarana arvokasta ja ainutlaatuista perinnetietoa, jota he nuoremmilleen mielellään siirtävät, jos siihen vain tilaisuus halutaan järjestää.
Kiertokoulunopettaja Henriikka Manninen 80-vuotissyntymäpäivänään 15.2.1955.
Hänen käsissään oleva kirja on "Kotihartauskirja ~ Pelastuksen päivä; toimittanut Yrjö Karilas 1952 - (WSOY)".
Henriikka Manninen kuvattuna 11.5.1952 punaisen mökkinsä portailla. Kuvan otti aikanaan Aira Laakso, joka myös asui yhden lukuvuoden ajan kortteerissa kyseisessä mökissä Henriikan kanssa. Aira Laakso antoi kuvan käyttöömme 10.8.2010. Kuvan alkuperäiskoko on ollut vain 3x4 cm.
Vilho Manninen: Punaisessa mökissä: Ei huolinut kauankaan hakea sitä olinpaikkaa, johon olimme äitini kanssa menossa. Pian jouduimme hirsistä rakennetun punaisen mökin lähelle. Isot koivut, sireenipensas, korkea kaksihaarainen petäjä ja pienen pappilan ruishalme piirittivät mökkiä. Tukevaan petäjänhaaraan oli istuimeksi laitettu laudanpätkä. Aikanani ajassa eteenpäin, puun suojassa, sen haarassa istuessani jouduin seuraamaan lähiympäristön elämänmenoa.
Koputettuamme mökin ovelle mieleni oli jännittynyt ja liikuttunut. Astuimme huoneeseen. Pöydän ääressä lähellä ikkunaa istui iäkkäänpuoleinen nainen, hän astui meitä kohti muutaman ontuvan askeleen ja tervehti meitä. Hän oli kiertokoulun opettaja Henriikka Manninen.
Oli armon vuosi 1920, varhaiskevättä - ja minä jäin mökkiin, äitini lähti pois.
Katselin huonetta, jossa näkyi huonekalujen lisäksi olevan käsitöitä, koruommeltuja pöytäliinoja, keinutuolinmatto, virkkaamalla kudottu sängynpeite ja lattiamatot.
Kissan ruokailuvälineet olivat uunin luona lähellä rinkihellaa. Mökin ikkunat olivat toinen länsi- toinen eteläpuolella. Huoneenhaltija Henriikan oli hankalaa kävellä menetettyään toisen jalkansa liikennetapaturmassa 1889 ollessaan 14-vuotias. Elämä oli häntä paljon opettanut kärsimysten kautta.
Opettaja oli säästäväinen. Hänen täytyi nuukailla joskus tärkeästäkin ostoksesta. Vaatimattomana hän eli, tuskin oli kampaajallakaan eläessään käynyt. Hän hoiti joka aamu hiuksensa kuntoon ja kokosi ne päiväksi nutturalle pään taakse. Vaikeat olosuhteet, köyhyys ja raajarikkoisuus olivat hänen jokapäiväisiä tuttaviaan, mutta ne eivät saaneet häntä lannistumaan. Viimeiseen lepoon pääsy tapahtui oman kodin rauhasta 82-vuotiaana 15.3.1957.
Sitten kun radio oli mökkiin saatu ja aamu- ja iltahartaudet radion ohjelmaan, niistä ei monikaan saanut jäädä kuulematta. Hän lauloi siinä ohjelman mukana. Paitsi radiohartauksia pidettiin mökissä lähetysiltoja, joissa mukana olivat seurakunnan papit vuoroin. Seurojen aikana istuin tuvan nurkassa miettien ja seuraten ohjelman suoritusta. Opettaja oli aktiivisesti mukana myös pakana- ja merimieslähetystyössä.
Kaivoa ei ollut, joten vesi noudettiin naapurin kaivosta. Kirvesmies Arkko teki mökkiin saunan. Opettaja oli eläinten ystävä, hänellä oli milloin minkinvärinen kissa, josta hän piti hyvää huolta. Juurikasvimaatakin oli muutaman kymmentä neliömetriä.
Minun oli pyydettävä kaikkiin menemisiini lupa ja jos kylällä viipyi ylettömän kauan, niin sai kintuilleen ja takamuksilleen pitkälliset kihelmöivät muistot.
Jonkin aikaa tuvassa asui toinenkin neiti-ihminen Hilma Pynnönen, hän oli iältään noin neljissäkymmenissä. Hän oli konekutoja, jonka työväline oli kiinnitettynä konetta varten tehdyn pöydän syrjään. Hän valmistutti myöhemmin itselleen oman mökin Kimarin hakaan, johon muutti asumaan. Talo erottui muista taitekattonsa vuoksi. Pitkäaikainen kutomatyö oli taivuttanut hänet alakumaraan.
Kutoja oli olossaan rauhallinen, hiljaa puhuva ihminen, niitä maan hiljaisia, jonka ääni ei korville käynyt. Hän ei ollut elämänsä aikana siihen saakka minkäänmallisen miehen kelkkaan kallistunut ja niin oli säilynyt itsenäisenä ihmisenä.
Meillä tuvassa oli omat oleskelupaikkamme. Opettajalla ja tädillä oli omat alueensa. Minulla oli uuninvierussoppi, tosin siinä oleskeli kissakin.
Kirkonkylän molemmat osuuskaupat olivat mökkiä lähellä ja joskus ymmärtämättömyydestäni ja makeisien mieliteon tähden otin opettajan piirongin päältä lasiruuhesta muutaman pikkukolikon ja kävin makeisostoksilla ja söin ne salaa. Kun jäin kiinni, minun oli käytettävä selkänahkaani taas maksuvälineenä tekosistani.
Naapurimme, työväenosuuskaupan johtaja Antti Tossavainen oli hauska ja huumorintajuinen, säilytti hyväntuulisuutensa kiperissäkin tilanteissa ja tuli kaikkien kanssaeläjien joukossa hyvin toimeen. Hän ahersi työväen sivistystoiminnan hyväksi ja sen ohella muuallakin, kuten nuorisoseuratalolla Pirtissä esiintyen näytelmäosissa, kaskuja kertomassa ja laulamassa.
Pylvänäisen Eetu oli laajalti tunnettu humu, joka ei kaihtanut tuoda esiin omaperäistä käyttäytymisrooliaan. Hän karkaili palvelusaikanaan sotaväestä useita kertoja ja joutui kiinni viranomaisten toimesta, muunmuassa kerran maalari Mannisen saunan ullakolta pappilan karjahaan viereltä.
Kauppias Juho Roponen syntymäpäivänään
Naapurimme Juho Roposen talossa oli renkinä Otto Rutanen. Hän oli sellainen voimanpesä, joka nosti maasta ylös runsaankokoisen hevosen ja taivutteli hevosen kenkiä suoraksi. Otto oli keski-ikäinen, vereväkasvoinen, mieleltään tyyni ja noin 185 senttiä pitkä tyyppi. Paikkakunnan poliiisit, vaikka hekään eivät heikkoja olleet, eivät saaneet Ottoa vietyä putkaan, jos hän ei heidän mukanaan sinne vapaaehtoisesti lähtenyt.
Roposessa ylioppilaat Suune ja Yrjö Kallioinen viihtyivät kesäisin auttamassa kauppias Roposta, joka oli heidän isäpuolensa - Hilda Kallioinen oli mennyt Roposen kanssa naimisiin. Hildan pojat Suune ja Yrjö olivat miellyttäviä nuoria miehiä. Yrjö lahjoitti minulle aikanaan leikkilaivansa, josta minulle riitti vuosiksi iloa. Laiva oli yli metrin mittainen, mastolla ja välikannella varustettu. Laivasta tuli minulle pitkäksi aikaa hyvä kumppani, jota aina uittelin ja toin järven rannasta mökin alle suojaan.
Yrjön kohtaloa en ole voinut unohtaa. Leikkilaivansa tilalle hän otti elämäänsä vaaralliset leikkikapineet, joista ei pystynyt luopumaan, vaan aiheutti ikävyyksiä itselleen ja läheisilleen. Ei ollut kulunut montaakaan vuotta, kun kuultiin sydäntä riipaiseva uutinen. Ei olisi uskonut, että niin kauniina heinäkuun päivänä joku kyllästyy perin juurin omaan elämäänsä ja riistää sen raa`alla monitehoisella tavalla. Järven rannasta Yrjö sitten sattumalta löydettiin itsemurhan tehneenä. Perussyinä olivat olleet alkoholin liikakäyttö, heikko luonne ja monenlaiset masennustilat, osasyyllisiä hänen romuttuneeseen elämäänsä olivat juopot toverit.
Vilho Manninen on muistellut myös kirjassaan Kotipuolen raitit lapsuutensa välillä yksinäistäkin aikaa 1920-luvun alkupuolella Kangasniemen kirkonkylässä sijoituslapsena:
Kotimökin läheisyydessä jouduin muiden naapurien ohella tekemisiin kauppias Juho Roposen, hänen Hilda-rouvansa , joka oli Kallioisvainaan leski, sekä heidän poikiensa Suunen ja Yrjön kanssa. Kauppias Roposella oli hiljaisen hissuttelijan käytös, vanhanajan kauppiaan olemus. Yrjö-poika lahjoitti minulle ison leikkipurjelaivan, lapsuuteni rakkaimman leluni.
Hilda Kallioinen-Roponen ja Yrjö Kallioinen, kun kaikki oli vielä hyvin.
Aira Laakso kertoi (22.7.2010) asuneensa koulutyttönä yhden lukuvuoden ajan kortteerissa Henriikka Mannisen luona tämän mökissä. Vilho Manninen oli silloin ollut jo muualla.
Aira Laakso muisti Henriikan korkean sängynpäädyn luoneen hänelle pieneen huoneeseen oman pienen lukunurkkauksensa, missä hän läksyjään teki. Aira kertoi myös, että mökissä oli elellyt myös kissa, joka oli ollut Henriikan erityisen huolenpidon alaisena.
|
.. 
