KIVENNAPA (Pervomaiskoje)
(Svala & Joutsi * viimeisimmät lisäykset: 2.5.2020)

Kivennapa ~ taustatietoja:

A) (Wikipedia, 2013): Kivennapa (ruots. Kivinebb) on entinen Suomen kunta Karjalankannaksella Neuvostoliitolle 1944 luovutetulla alueella. Kivennapa sijaitsi vain 60 km:n päässä Pietarista Venäjän vastaisella rajalla. Se oli suurin Kannaksen rajakunnista, ja sillä oli myös pisin yhtenäinen raja Neuvostoliiton kanssa, 54 km. Kivennavan naapureina olivat etelässä Terijoki ja Uusikirkko, lännessä Kanneljärvi, pohjoisessa Muolaa ja Valkjärvi sekä koillisessa Rautu.
Kivennavan pinta-ala oli 633 km², asukkaita 10 000. Viipuri–Pietari-maantie kulki pitäjän halki. Nykyisin Kivennavan kirkonkylän nimi on venäjäksi Pervomaiskoje, ja se on Leningradin alueen Viipurin piirin Pervomaiskojen eli Kivennavan maalaiskunnan keskus, jonka rajat kuitenkin poikkeavat suuresti Suomen aikaisen Kivennavan kunnan rajoista. Entisen Kivennavan Raivolan kylä puolestaan on nykyisen Roštšinon eli Raivolan kaupunkikunnan keskustaajama.

Itsenäiseksi seurakunnaksi Kivennapa muodostui vuonna 1352 Hanttula-nimisenä. Ensimmäisen kerran Kivennapa mainitaan asiakirjoissa vuonna 1445 ja merkinnee etuvarustusta (saks. Kivenibbe). Kivennavalla siirryttiin kunnallishallintoon vuonna 1871. Vuonna 1911 Kivennavan Suomenlahteen rajoittuvasta eteläosasta muodostettiin Terijoen kunta. Valtio pidätti metsistä huomattavan osan ns. kruununpuistoiksi. Kivennavan metsistä erotettiin valtion metsiksi 10 000 hehtaaria eli 21 % koko pitäjän metsävaroista.
Maataloudesta sai toimeentulonsa 85 % väestöstä. Viimeisinä vuosina erikoistuttiin perunan ja sokerijuurikkaan sopimusviljelyyn. Pitäjässä oli mylly ja sahalaitoksia monissa kylissä, samoin pienteollisuutta ja monipuolista palvelutoimintaa. Raivolan kotelotehtaissa tehtiin lähes kaikki Suomen savukerasiat. Raivolassa oli myös oma sähkölaitos.
Kivennavan kylistä on heraldikko Martti Mikkolainen tehnyt maailmanhistorian ainoan kylävaakunasarjan.

Kivennavan väestöä sijoitettiin jatkosodan jälkeen seuraaville paikkakunnille: Eräjärvi, Hauho, Jämsä, Kangasala, Kuhmalahti, Lammi, Luopioinen, Längelmäki, Padasjoki, Pälkäne, Sahalahti ja Tuulos.

Kivennavan kylät: Ahjärvi, Hartonen, Hiirelä, Holttila, Ikola, Jalkala, Joutselkä, Jäppinen, Kanala, Karvala, Kaukolempiälä, Kauksamo, Kekrola, Kirkonkylä, Kontu, Korpikylä, Kotselkä, Lavola, Liikola, Lintula, Lipola, Miettilä, Multala, Mustapohja, Pamppala, Patrikki, Pihlainen, Polviselkä, Raivola, Rantakylä, Rasala, Riihisyrjä, Riihiö, Rontu, Räikylä, Saarenmaa, Seppälä, Siiranmäki, Soppikylä, Suurselkälä (Suurselkä), Tammiselkä, Tirttula, Tonteri, Uupune, Vaittila, Vanhakylä, Vehmainen, Voipiela, Vuottaa, Ylentelä.

Kivennavan kartta.

Kivennavan kirkko:

B) Lammin kivikirkon sisääntuloaulassa (Hämeenlinna) on lasivitriinissä kuvan pienoismalli kirkosta, jonka alkuperä jäi vierailuni aikana oikealla näkyvästä infolapusta lukematta (kuvattu 3.7.2016 * S&J). Tiedustelin myöhemmin pienoismallista Lammin seurakunnalta - sain vastauksen: "Pienoismalli on Kivennavan kirkosta. Lammilla on paljon sieltä kotoisin olevia - terv. Seija Suokunnas, srk-sihteeri". Kiitos hyvästä palvelusta.

Vanhoja kuvia Kivennavan luterilaisesta kirkosta.

Raivola:

B)(Wikipedia, 2013): Raivola eli Roštšino on kaupunkikunta ja sen keskuksena toimiva kaupunkityyppinen taajama Venäjällä, aiemmin Suomeen kuuluneella Karjalankannaksella. Raivola kuuluu Leningradin alueen Viipurin piiriin. Se sijaitsee Leningradin alueen ja Pietarin kaupungin rajalla, Viipurin rautatien varrella 60 km Pietarin keskustasta ja 10 km Terijoelta luoteeseen. Kunnassa on noin 8500 asukasta (2010).
Suomeen kuuluessaan Raivola oli Kivennavan kuntaan kuulunut kylä ja rautatieasema. Nykyiseen Raivolan kuntaan kuuluu osia entisistä Suomen Kivennavan, Muolaan, Kanneljärven ja Uudenkirkon kunnista.
Taajamat : Raivola - Roštšino (kaupunkimainen taajama, hallintokeskus), Alakylä - Ganino, Ilola - Ovsjanoje, Kanneljärvi - Pobeda, Kanneljärven asema - Kanneljarvi, Karhula - Volotšajevka, Kaukolempiälä - Tsvelodubovo, Kuuterselkä - Lebjažje, Sahakylä - Muhino.

Raivola on tunnettu Lintulan lehtikuusimetsästä, joka aikanaan oli Suomen suurin lehtikuusikko. Metsä istutettiin 1700-luvulla Pietari Suuren aloitteesta laivanrakennuspuun tuottamiseksi. Puusto on siperianlehtikuusta (Larix sibirica), joka oli lähtöisin Uralin ja Arkangelin alueilta. Nykyään metsä on säilynyt suojelutoimien ansiosta. Pisimmät puut ovat yli 50 m pitkiä, ja parhaimmillaan puuta on yli 1000 kuutiometriä hehtaarilla.
Raivolan nykyinen, vuonna 1948 annettu venäläinen nimi Roštšino viittaa tähän metsään (Lindulovskaja roštša). Suomeen kuuluessaan metsä oli Uudenkirkon kunnassa, Lintulan kylä taas Kivennavalla.
Raivolassa toimi järvimalmia käyttänyt rautaruukki vuosina 1800–1874. Rautaruukin työntekijöiksi tuotiin venäläisiä maaorjia. Heistä kehittyi Raivolan huomattava venäläisvähemmistö, joka asutti omaa kylänosaansa. Raivolaan rakennettiin Raivolan ortodoksinen kirkko, ja se oli ortodoksisen Raivolan seurakunnan keskus vuoteen 1931.

Raivola on tunnettu siellä varttuneesta ja kuolleesta modernistirunoilija Edith Södergranista (1892-1923), jolle on pystytetty muistokivi (W. ja M. Aaltonen, 1960).

Raivola kartan vasemmassa ylänurkassa (kuului siis Kivennavan kuntaan).


Raivolan ortodoksinen kirkko, jonka katveessa oli Edith Södergranin kotitalo. Kuva kirjasta 'Karjalan teillä', Katri Veltheim, 1987.

Katri Veltheim muistelee kirjassaan 'Karjalan teillä' mm. vuotta 1960, jolloin hän oli bussimatkalla Leningradista Raivolaan paljastamaan Edith Södergranin muistopatsasta. Ensimmäistä kertaa sotien jälkeen Katri Veltheim pääsi lähelle omia synnyinseutujaan - hän oli syntynyt Kanneljärvellä:
Raivola 1960: On kuin istuisi selkä menosuuntaan, täysin lähdön ja tulon paikat kadottaneina, lievä huimaus päässä. Mistä oikein olen tulossa, miten näin päin? Kuitenkin jännitys ja kiihdyttävä odotus mielen pohjalla niin kuin ennenkin, kun ajoin kasvot menosuuntaan silloisen maailman rajalle, Rajajoen sillan sinivalkoiselle puomille. Nyt vain tulin väärältä puolelta, siltä kielletyltä.
Ja nyt ylitän tuon sillan, ajan Leningradista Raivolaan paljastamaan Edith Södergranin muistopatsasta. Bussi on täynnä leningradilaisia, suomalaisia, suomenruotsalaisia kirjailijoita ja lehti-ihmisiä, jokunen on tullut Ruotsista asti näkemään omin silmin miten merkitään kirjalliseen muistiin sairauden, kärsimyksen ja runon kotipiiri Raivolan joen rantatörmällä, missä runoilija kuoli v. 1923. Ja me taitamme tätä epätodellista taivaltamme raskaankosteana marraskuun lopun päivänä, sunnuntaina vuonna 1960. Kaikki on kuitenkin järkevää ja järjestettyä, virallisuuden ja protokollan leima koko matkueen yllä.
Ajetaan edelleen, pitkään. Sitten äkkiä tajuan, että tuo kaksikerroksinen talo onkin Raivolan Pekan talo ja entinen kauppa - isän vanhapoikaserkun, joka joskus minun lapsuudessani järjesti niin hienoja illallisia että tarjolla oli hummerista lähtien kaikkea. Lapset eivät tietenkään olleet mukana. Ja juuri tällä paikalla äitini näki isän ensimmäisen kerran. Äiti oli tullut ylioppilaaksi ja oli kotiopettajana Paavolaisen talossa, jonka kaunis tytär Toini, koulutoveri oli saanut ehtoja. Kivennavan suunnalta oli tullut pari nuorta miestä kuumissaan pyörällä ajaen ja he olivat pysähtyneet, kun näkivät Toinin. Siinä isä esiteltiin äidille.
- Mutta ei hän siltä kerralta jäänyt mieleeni, hyvin ruskettunut hän kyllä oli ja ylioppilaslakki oli takaraivolla, oli äiti kertonut.
Me olimme matkamme määränpäässä Raivolassa ja purkauduimme ulos bussista paikalle, missä kerran oli liehunut Edith Södergranin lapsuuden lumottu lippu ja missä hänen liekehtivät runonsa olivat syntyneet sairauden ja kärsimyksen kuristavassa otteessa.
Taaskaan ei ollut rakennuksia, ei tuota koristeellista, melkein pagodimaista, melkein keimailevalta tuntuvaa kirkkoa, ei matalaa, harmaahirsistä asuinrakennusta. Entisen hautausmaan paikoilla tungeksi nyt Rodzinon asukkaita ja suuri lauma lapsia. Oliko heidät kuljetettu jostakin lastenkodista huopikkaissaan ja huiveissaan.
Vain se on varmaa, että korkean rantatörmän alla, valkoista lunta vasten kuvastuen virtaa vuolas, tumma Raivolan joki hyvin samanlaisena kuin Edithin kerran ottamassa valokuvassa. Ja puut, joista tihkuu vesipisaroita peitetyn patsaan ympärille sulloutuneisiin ihmisiin, ovat Edithin pihapuita. Juhlallinen kotikuusi ja hento-oksaiset koivut, "lapsuuteni puut", ovat ainoita silminnäkijöitä ja todistajia, jotka ovat nähneet Edithin liikkuvan pihalla ja kurkistaneet ikkunasta hänen sairasvuoteelleen. Ilman niitä olisi kaikki liian uskomatonta, kuin toiselta tähdeltä temmattua.
Sitten alkavat puheet ja niitä riittää. Silloin tällöin tipahtaa pisara puun oksilta kasvoille ja lumisohjo tallutuu jalkoihin. Vaate patsaan ympäriltä repäistään. Kirjoitan muistiin patsaaseen kaiverretut rivit: Tämä ikuisuuden ranta on, ohi virran vierivän nään, ja kuolema soittelee pensaissa, samaa yksitoikkoitsa säveltään.
Ajamme takaisin Leningradiin samaa tietä, läpi muuttuneen kannaksen maiseman. Hämärtää.

Edith Södergran ja kissa. Aivan kuin toisesta kuvasta olisi myöhemmin retusoitu Edithin hattu pois.

(Wikipedia, 2014): Edith Irene Södergran (s. 4. huhtikuuta 1892 Pietari, Venäjä – 24. kesäkuuta 1923 Raivola, Kivennapa) oli suomenruotsalainen runoilija. Hän on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia runoilijoita. Hänen runojaan on käännetty ainakin kuudelletoista kielelle. Södergran tunnetaan erityisesti tärkeänä suomenruotsalaisen modernismin edustajana.
Elämä ja ura: Edith Södergranin vanhemmat Matts Södergran ja Helena o.s. Holmroos olivat kotoisin Närpiöstä ja Perniöstä. Perhe muutti Karjalankannakselle Raivolaan. Tytär Edith kävi koulunsa Pietarin saksalaisessa koulussa Petrischulessa. Siellä hän aloitti runojen kirjoittamisen saksaksi mallinaan Heine ja Goethe.
Isä kuoli keuhkotautiin 1907, ja tytär sairastui samaan tautiin seuraavana vuonna. Tästä alkoi Södergranin parantolakierre: ensin Kirkkonummella Nummelan parantolassa ja sitten Sveitsin Davosissa. Vuodesta 1914 lähtien hän äitinsä kannustamana ja avustamana omistautui vain runoilijantyölleen. Södergran kirjoitti koko tuotantonsa varsin lyhyessä ajassa. Esikoiskokoelma Dikter ilmestyi 1916. Hänen runojaan pidettiin epäsovinnaisina ja vaikeatajuisina. Esikoiskokoelma Dikter sai runsaasti huomiota mutta sekalaisen vastaanoton, jopa pilkkaa, mutta esimerkiksi R. R. Eklund nosti hänet vasta vuosituhannen vaihteen tienoilla löytyneessä Vasabladetin arviossaan aivan omaan luokkaansa.
Södergranin "naismuusaksi" ja pitkäksi aikaa luottoystäväksi nousi Hagar Olsson. Olsson veti hänet mukaan Ultra-lehden toimintaan vuonna 1922. Toinen suomenruotsalainen runoilija, joka lyhyen ajan valoi Södergraniin elämänuskoa, oli Elmer Diktonius. Södergran tapasi hänet yhden kerran, kun Hagar Olsson lähetti hänet Raivolaan joitakin aikoja ennen Södergranin kuolemaa, maaliskuussa 1922. Tapaaminen antoi tuolloin jo sairauden uuvuttamalle runoilijalle hyvin paljon. Diktonius lauloi hänelle säveltämiään lauluja. He olivat jonkin aikaa tiiviissä kirjeenvaihdossa, kun Södergranin välit Olssoniin olivat viilenneet.
Södergran oli ensimmäisiä suomalaisia moderneja runoilijoita, suomenruotsalaisen modernismin tärkein edustaja. Hänen tuotannolleen oli tyypillistä näynomaisuus ja aikakauden futuristiset ja symboliset virtaukset. Hän oli jo Pietarissa asuessaan tutustunut ranskalaiseen symbolismiin, venäläiseen futurismiin ja saksalaiseen ekspressionismiin.
Ohjaaja Tuija-Maija Niskanen teki ruotsinkieliselle TV-teatterille Edith Södergranin elämästä vuonna 1977 elokuvan Maa jota ei ole. Sairaalakohtaukset kuvattiin lähes aidossa ympäristössä Röykän sairaalassa.

Teoksia: Dikter (1916) (suom. Runoja, 1942), Septemberlyran (1918) (suom. Syyskuun lyyra), Brokiga iaktagelser (1919), Rosenaltaret(1919) (suom. Ruusualttari), Framtidens skugga (1920) (suom. Tulevaisuuden varjo), Tankar om naturen (1920), Landet som icke är (1925, postuumi, toim. Elmer Diktonius) (suom. Maa jota ei ole), Södergran, Edith, Edith Södergranin kirjeet / Hagar Olsson ; suom. Pentti Saaritsa [Hki] : Otava, 1990.

Edith Södergranin patsaan paljastamistilaisuudesta v. 1960 Raivolassa, jo Neuvostoliitossa.

Elmer Diktonius Edith Södergranin haudalla - ilmeisesti 1930-luvulla. Edithin Totti-kissa sai oman hautamuistomerkkinsä.

Runoilijat Elmer Diktonius ja Gunnar Ekelöf Edith Södergranin äidin seurassa tämän kotitalon edustalla. Talo hävitettiin pari vuotta kuvan ottamisen jälkeen.

(Sirpa Kähkönen, 2009): Edith Södergran onnistuu yhdessä pienessä kirjeessä muutamalla sanalla kuvaamaan niin kohtalonsa syvät syyt kuin myös intohimonsa aiheet. Hän on Raivolassa vuonna 1919; asustaa vetoisessa huvilassa maantien ja järven välissä, naapurinaan ortodoksinen kirkko. Hän on käynyt saksalaisen koulun Pietarissa ja on joutunut elämään lukuisien kielien, kulttuurien ja uskontojen vaikutusalueella. Hän on oleskellut sanatorioissa, koska kärsii 1800-luvun muotisairaudesta, tuberkuloosista.
Hänen perheensä on menettänyt koko omaisuutensa, joka on ollut sidottuna venäläisiin ja ukrainalaisiin osakkeisiin. Isä on kuollut tuberkuloosiin. Äiti ja tytär elävät myymällä huonekalujaan ja muuta taloustavaraa; "räddning beroende av bolschevismens fall", kuten Södergran lakonisesti toteaa kirjeessään Hagar Olssonille.
Kumpiko pelastuksen toive on riipaisevampi nykylukijan näkökulmasta: tuberkuloosilääkkeen keksimisen vai bolshevismin kukistumisen odotus?
Kontrafaktuaalista historiankirjoitusta soveltaen tekee mieli kysyä, miltä maailma näyttäisi, jos Södergranin toiveista molemmat, tai edes toinen, olisi toteutunut vuonna 1919. Jos antibiootti olisi keksitty ja Södergranin tauti parannettu. Ja jos bolshevismi olisi nujertunut nuppuunsa.
Ihmeellinen Raivolan laboratorio, jossa Södergran luki Nietzscheä ja makasi vaapukkamäellä suuruudesta unelmoiden, olisi suljettu, ja tervehtynyt nuori nainen olisi matkustanut suureen maailmaan. Södergranin povea vasten olisi ehkä painunut se raskas miehenpää, josta hän haaveili, ja runotytöstä olisi tullut äiti. Ehkä penisilliini olisi pelastanut lähinnä varakkaita ja kuuluisia; se olisi luultavasti alkuun ollut niin kallista, että ensimmäisen maailmansodan silpoman, espanjantaudin runteleman Euroopan pelastajaksi siitä ei olisi ollut. Mutta ajankohdan aatteet - terveen kansan kasvattaminen ja valtiomahdin oikeuttaminen kansan elinvoimalla ja lisääntymiskyvyllä - olisivat pian tuoneet ihmelääkkeen muidenkin kuin rikkaiden ulottuville.


Raivolan varuskunnan päävartio 1930-luvun puolivälissä tai loppupuolella.

Raivolan rautatieasema:

Raivolan rautatieasema kuvattuna 1900-luvun alussa. Huomaa kapearaiteinen pakaasivaunurata välilaiturilla. Lähin vaunu oikealla näyttää postivaunulta. Vanhoissa vaunuissa oli aika yksilölliset poikkiprofiilit korien helmapyöristyksineen (lähde: V.Malk, J.Rauhala, T.Keränen).

1920-luvulla valmistunut Raivolan asema. Mielenkiintoinen kapearaiteinen pakaasirata välilaiturilla - varsinaisten ratojen #1 ja #2 välissä.

Takaisin etusivulle.