(Wikipedia, 2013): Kaivopuisto (ruots. Brunnsparken) on Helsingin vanhimpia ja tunnetuimpia puistoja, joka sijaitsee Ullanlinnan vieressä kantakaupungin eteläosassa, aivan Helsinginniemen kärjessä meren rannalla.
Helsingin arvostetuimpiin asuinseutuihin luettu Kaivopuisto on myös 450 asukkaan kaupunginosa, johon kuuluu puiston lisäksi sen itäpuolella oleva vanha huvila-alue ja joka tunnetaan erityisesti diplomaattien asuinalueena. Kaivopuistosta lähtee maanalainen huoltotunneli Suomenlinnaan.
Kaivopuiston historia alkoi 1830-luvulla, kun Henrik Borgströmin perustama yhtiö perusti ennestään asumattomalle ja karulle Helsinginniemen kärjelle kylpylän puistoineen. Koska venäläiset aateliset eivät saaneet matkustaa ulkomaille huvittelemaan, Kaivopuiston kylpylästä tuli Pietarin seurapiirien suosima lomakohde ja Helsingistä pariksi vuosikymmeneksi kosmopoliittinen kylpyläkaupunki. Kaivopuiston itäosa jaettiin huvilatonteiksi, joiden vuokralaisten oli kesän sesongin aikana majoitettava kylpylävieraita.
Vuonna 1852 matkustuskielto kuitenkin kumottiin, ja pian tämän jälkeen kylpylän toiminta tyrehtyi. Vuonna 1883 alue siirtyi kaupungin haltuun yleiseksi puistoksi. Itäosan huvilatontit kaupunki kuitenkin myi silloisille omistajilleen. Nykyään monet niistä ovat eri maiden suurlähetystöjen hallussa. Myös Länsi-Kaivopuistosta lohkaistiin 1870-luvulta lähtien huvilatontteja, mutta sinne rakennetuista huviloista on nykyisin jäljellä enää kaksi puiston reunassa Puistokadun varressa, muut on purettu ja tontit liitetty takaisin puistoon.
1890-luvulla rakennettiin Helsingin satamarata, joka kulki Kaivopuiston reunaa pitkin Puistokadun vieressä, osittain tunnelissa. Rata purettiin 1980-luvulla.
Vanha kylpylärakennus, joka sijaitsi meren rannalla nykyisen Ison Puistotien ja Ehrenströmintien risteyksen kohdalla, tuhoutui jatkosodan ilmapommituksissa 1944. Alueella on edelleen kylpylän entinen ravintola- ja huvittelurakennus Kaivohuone, jossa toimii suosittu ravintola ja yökerho.
Kaivopuiston korkeimmalla kalliolla on Ursan tähtitorni (1926). Kaivohuoneen vieressä kasvaa Itsenäisyyden kuusi, jonka pääkonsuli Rudolf Ray istutti siemenistä Suomen itsenäistyttyä ja lahjoitti eduskunnalle 1930-luvulla. Puistossa sijaitsevat myös juomakaivo Kalastava karhu (Bertel Nilsson, 1916), runoilija Arvid Mörnen patsas (Viktor Jansson, 1952) ja tutkimusmatkailija A. E. Nordenskiöldin muistomerkki (Johanna ja Heikki Häiväoja, 1985).
Kaivopuisto on varsinkin kesäisin helsinkiläisten suosima ulkoilu- ja ajanviettopaikka. Vappuna kymmenet tuhannet juhlijat suuntaavat Kaivopuistoon seurustelemaan ja nauttimaan ruokaa ja juomaa keväisen piknikin hengessä. Suomenkieliset ylioppilaat juhlivat perinteisesti vappuaamua Kaivopuiston Ullanlinnanmäellä, kun taas suomenruotsalaiset suuntaavat Kaisaniemeen. Aamupäivällä järjestettävässä tilaisuudessa esiintyvät Ylioppilaskunnan laulajat ja Retuperän WBK, ja ylioppilaskuntien edustajat pitävät puheita. Kesäisin puistossa järjestetään suosittuja ulkoilmakonsertteja. Kaivopuistoa nimitetään Stadin slangilla Kaivariksi, minkä vuoksi ulkoilmakonsertteja kutsutaan Kaivarin kesäkonserteiksi.
Kaivopuiston huvilakaupunginosassa, Itäisen puistotien molemmin puolin, on yhä jäljellä muutamia 1800-luvulla rakennettuja huviloita. Fredrik Cygnaeuksen entisessä huvilassa toimii nykyisin Cygnaeuksen galleria joka esittelee hänen taidekokoelmiaan. Sen naapurina on marsalkka Mannerheimin kotimuseo. Suurin osa vanhoista huviloista on kuitenkin purettu ja paikalla on nykyisin kerrostaloja. Aluella on myös useiden maiden suurlähetystöjä. Muun muassa Yhdysvalloilla, Britannialla, Ranskalla, Egyptillä, Virolla, Brasilialla, Italialla, Alankomailla, on lähetystönsä tällä alueella, ja myös Venäjän suurlähetystö on sitä lähellä, tosin naapurikaupunginosan Ullanlinnan puolella Tehtaankadun varrella.
Alueen huomattaviin rakennuksiin kuuluu myös Marmoripalatsi (Eliel Saarinen, 1916), jossa istuu työtuomioistuin ja jossa käytiin jatkosodan jälkeen ns. asekätkentäjutun oikeusistunnot pääsyyllisiksi nimettyjä upseereja vastaan.

Kalevalan ja kansanrunouden ihannoiminen johti siihen, että vanhoja runonlaulajia alettiin pitää suomalaisuuden symboleina. Kuvassa karjalaismummo Matjoi Plattonen esitellään Helsingin Kaivopuistossa Norjan kuningas Haakon VII:lle vuonna 1928. Kuva Matti Klingen kirjasta Lyhyt Suomen historia (Otava - 2011).