HELSINKI (sivu #3)
(Svala & Joutsi * viimeisimmät lisäykset: 2.2.2016)

Heimolan talo vuoteen 1969 asti (Yliopistonkatu 5).

A) Kuvassa 'Heimolan talo' osoitteessa Yliopistonkatu 5. Talon oli piirtänyt Onni Tarjanne v.1910. Talossa oli erikoinen puinen torni, joka erottuu hyvin tässä v.1966 otetussa valokuvassa.
Suomen eduskunta kokoontui tässä 'Heimolan talossa' vuosina 1911-30, kunnes nykyinen Eduskuntatalo valmistui Mannerheimintien varrelle. Tässä talossa eduskunta hyväksyi äänestyksen jälkeen senaatin antaman Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta 1917. Talon historialliset arvot olivat niin suuret, että sen omistajien (=Suur-Helsingin Osuuskassa) käskystä purkutyöt alkoivat kuin salaa illalla heti, kun elokuvateatteri Alohan viimeinen näytös oli päättynyt.
Talo sijaitsi Porthanian vieressä ja oli Kluuvikadun erikoinen päätepiste.
Suuressa juhlasalissa toimi useita elokuvateattereita - kuvausaikaan 'Alohassa' mainosten mukaan esitettiin 'Viiltäjä-Jack'-elokuvaa. Kulmassa on kuvausaikaan sijainnut kampaamo ja baari (nimi ei valitettavasti erotu).
Paikalle rakennettiin yhdeksänkerroksinen liiketalo (arkkitehti Toivo Korhonen) - 'korkea valaistu rakennelma, joka on täynnä räikeitä mainoksia' (tiedot ja lainaus kirjasta 'Puretut talot' -2005, Antti Manninen).

Samainen Heimolan talo kuvattuna kirjassa 'Tanssiorkesteri Dallapé' (Tikka-Tamminen) - kuvaajan nimeä ei ole mainittu. Heimolasta tuli Dallapén oma kuningaskunta syksyllä 1933. Kun Dallapén aiempi viisivuotinen sopimus Toverien Kerholla oli v. 1933 ollut umpeutumassa, Dallapén johtomies Martti Jäppilä suunnitteli uutta aluevaltausta. Hän oli kiinnittänyt huomionsa Heimolan saliin, Kluuvissa aivan Helsingin keskustassa sijaitsevaan vanhaan eduskuntataloon. Rakennus oli v. 1931 vapautunut lainsäädäntötyöstä uuden eduskuntatalon valmistuttua.
Heimolan salin tanssimahdollisuudet oltiin havaittu saman tien. Kiffen järjesti Heimolassa huhtikuussa 1931 ensimmäisten joukossa tanssit, joita se markkinoi kahdella orkesterilla ja 1500 tanssijaa vetävällä salilla.
Virallisesti Heimola avasi ovensa tanssisalina 11.1.1933 - kyseessä oli Soutuklubin järjestämät tanssiaiset ja orkesteriksi oli hankittu 'Uusi Amarillo'-orkesteri. Kaupungissa oli tuolloin 19 tanssisalia, joten kilpailu oli kovaa. Dallapé koki samoihin aikoihin laulusolistiongelmia. Matti Jurva oli lähtenyt ja häntä seurannut Mauno Jokinen oli mennyt 'rikkaisiin naimisiin' ja lauleskeli sittemmin kuulemma vain vaimolleen.
Jäppilä halusi Georg Malmstenia yhtyeensä laulusolistiksi, mutta 'Molli-Jori' (poliisin poika Helsingin Punavuoresta) halusi keskittyä levytyksien tekoon ja Erkki Karun johdolla elokuvauraan Suomi-Filmissä. Jäppilä kiersi eri tanssipaikoissa katsastelemassa sopivaa uutta ehdokasta ja sellainen löytyi 'Amarillo'-orkesterista - kyseessä oli Aimo Andersson - tuolloin 22-vuotias läkkisepän poika Tuusulan Kellokoskelta, ammatiltaan maalari. Andersson esiintyi Heimolassa 4.11.1933 ensikertaa Dallapén laulusolistina - taiteilijanimellä 'A.Aimo'.
Jäppilä rokotti kilpailevaa 'Amarillo'-orkesteria toisellakin tavalla - Jäppilä vuokrasi 'Dallapé-yhdistyksensä' nimissä koko Heimolan talon syksystä 1933 alkaen ja 'Amarillo'-orkesterilla ei sen jälkeen ollut (Erkki Tarkia ja Teijo Joutsela) asiaa Heimolaan.

Dallapé Heimolan lavalla talvella 1933-34. Soittajat vasemmalta oikealle: (Nils Lindfors - rajautunut pois), Eero Lindroos, Alvar Kosonen, Viljo Vesterinen, Asser Fagerström (pianon ääressä takana), Martti Jäppilä, Aimo Andersson ('A.Aimo'), Mauno Jokinen, Jorma Leino, Helge Pahlman, Pauli Impivaara, Eino Katajavuori, Tommy Tuomikoski ja Paavo Raivonen. Viulisti Mauno Jokisen tie vei toisen maailmansodan jälkeen Venezuelaan, jonne hänen jälkensä katosivat. Kuva ja tiedot kirjasta 'Tanssiorkesteri Dallapé' (Tikka-Tamminen). Kuvaajan nimeä ei kirjasta löydy.

Heimolassa orkesterin takaseinän verhosi koko seinän leveydeltä samettikangas, johon Toivo Alajärvi ja kumppanit olivat asemoineet kuutamon meren aalloilla, tähtiä, sydämiä, onnenapilan ja tyyliteltyjä nuotteja nuottiavaimineen. Keskellä soittolavaa taustalla oli puolen miehen kokoisín kirjaimin orkesterin nimi puolikaaressa, ja orkesterin tyylitelty logo täytti kolmanneksen verhojen oikeasta puoliskosta. Jokaisella soittajalla oli edessään nuottitelineet, joita koristi kangas. Nuottitelineen kangas oli tummansinistä samettia ja kankaassa olevat orkesterin nimi, koristekuviot ja nuottiavain hopeavärisiä. Lisäksi liinan alahelma oli koristeltu kultapunoksilla ja liinan kärjessä roikkui punottu tupsu. Dallapé-tyylistä on aistittavissa modernia funkkismuotoilua ja banaalia gobeliiniestetiikkaa itämaisine vivahteineen (kirjasta 'Tanssiorkesteri Dallapé', Tikka-Tamminen).

Heimolan sali, jonne parhaimmillaan mahtui yli 1500 tanssijaa, muutettiin kesällä 1937 kuvassa näkyväksi 'Ravintola Rioksi'. Kuva ja tiedot kirjasta 'Tanssiorkesteri Dallapé' (Tikka-Tamminen). Heimolan hämärretyssä korkeassa salissa, jota valaisivat taitavasti ohjatut värivalot, soitti mustissa frakeissa hillitysti 14-miehinen orkesteri. Vaikutelma oli mykistävä ja jotakin sellaista, jonka parhaimmillaan kaksi tuhatta henkeä halusi kokea yhden illan aikana. Dallapén suosio, jonka pohja oli luotu Toverien Kerholla, kantoi ja vahvistui Heimolassa.

Kauko Käyhkö muisteli radiossa 1974 (kirjasta 'Tanssiorkesteri Dallapé'): Avaralla lattialla oli tilaa pyörähdellä, ja sen laajalla parvekkeella tuoleja ja penkkirivejä. Pylväiden varjoon parvekkeelle saattoi mennä jäähylle, ja sitä varten oli parvekkeen valot himmennetty sellaiseen pussaamiseen sopivaan hämärään. Se saattoi äkkiä katketa. Orkesteri soitteli vastapäätä tätä parveketta paikassa, missä eduskunnan puhemiehen nuija oli aikanaan paukahdellut. Kun koiranleuka Helge Pahlman oli saanut tähtäimeensä unelmointiin parvekkeella vaipuvan parin, hän näytti merkin parvekkeen valoheitinmiehelle, joka kohdisti heittimensä kiilan Helgen niklattuun kitaraan. Helge taas suuntasi tuon pistävän valonheittäjänsä suoraan suutelevaan pariin. Samassa orkesteri puhkesi vallan pahuksenmoiseen riitasointuun. Tanssi keskeytyi ja pari katsoi parhaaksi häipyä joko nolona tai ylpeänä. Saattoivatpa jotkut rohkeat - hivenen liioitelluin elkein - jopa kiittää yleisöä suosionosoituksista.

Fazerin kahvila ja konditoria - Aleksanterinkatu 38 (purettu v.1928)

B) Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa sijaitsi vain vuodet 1908-1928 kuvassa näkyvä mielenkiintoinen Fazerin kahvila- ja konditoria-rakennus (Selim A.Lindqvist).
Antti Manninen kuvaa kirjassaan 'Puretut talot' tätä Fazerin kahvilaa seuraavasti: Herkullisen kaunis - kuin leivos.
Rakennuksen kohtaloksi muodostui se, että pienuutensa vuoksi se oli aivan liian 'tehoton' liiketaloksi Helsingin ydinkeskustaan - siis jo vuonna 1928. Tätä 'Stella'-nimistä taloa ei voitu korottaakaan, kuten monien muiden 'tehottomien kohteiden' kanssa meneteltiin.
Tämän rakennuksen paikalle nousi v.1930 arkkitehti Gösta Juslénin piirtämä vakuutusyhtiön seitsenkerroksinen, raskaspiirteinen toimistotalo, jonka alakerran kulmaliiketilassa 2000-luvulla toimi 'Aurinkomatkat'.

Yleiskuvia Aleksanterinkadulta:

C) Aleksanterikadun alku länsipäässä kuvattuna v.1918 (G.Lönnqvist). Stockmannin tavaratalo valmistui vasta v. 1930.

Sama kuvauspaikka kuin edellä - Aleksanterinkadun näkymä Mannerheimintien suunnasta vuodelta 1951 (kuva: Fred Runeberg). Stockmannin kulma - julkaistu kirjassa 'Asuuko neiti Töölössä?' (Teos, 2009). Stockmannin talo valmistui v.1930 (Sigurd Frosterus). Paikalle suunniteltiin hurjimmillaan jopa 17-kerroksista 'pilvenpiirtäjää' Amerikan malliin. Vasemmalla koristeellinen Tallbergin talo (S.Mihailoff ja Elia Heikel, 1899). Kolmen sepän patsas etualalla (Felix Nylund, 1932).

Helsingin Sanomat julkaisi 20.11.2011 kuvan Aleksanterinkadun joulukatuavajaisista 49 vuoden takaa.

Stockmannin tavaratalo:

Stockmannin valopiha kuvattuna vuonna 1931 (kuvaaja: Roos). Julkaistu kirjassa 'Asuuko neiti Töölössä?' (Teos, 2009).

Stockmannin Aleksanterinkadun puoleiset pyöröovet olivat käytössä vuoteen 1972 asti. Kuva on elokuvasta Syntipukki (1935) - päähenkilönä ajan suosikkikoomikko Kaarlo Kartio (roolinimenä Frans Koikkalainen). Julkaistu kirjassa Asuuko neiti Töölössä' (Teos, 2009).

Ester Toivonen ('neiti Salo') Stockmannin kosmetiikkaosaston myyjättärenä Erkki Karun ohjaamassa vuoden 1935 menestyselokuvassa Syntipukki. Asiakas haluaa suudelmankestävää huulipunaa, neiti Salo myy hänelle kulmakarvaväriä - haukkumisia tiedossa syntipukille.


Brummerin talo (Aleksanterinkatu 14) :

Nimimerkki "Hyperboreios" kuvasi Brummerin talon kesällä 2007 (public domain ~ kiitos).

(Wikipedia, 2014): Brummerin talo on Helsingin Kruununhaassa, Elefantin korttelissa osoitteessa Aleksanterinkatu 14 sijaitseva rakennus, joka toimii Helsingin kaupunginjohtajan virka-asuntona. Brummerin talo sijaitsee Remanderin talon ja Balderin talon välissä. Talon rakennutti alun perin merikapteeni Kåhlman vuonna 1823 Jean Wiikin suunnitelmien mukaan. Helsingin kaupunki osti rakennuksen itselleen vuonna 1959, entisöi talon ja remontoi sen virka-asunnoksi vuosina 1961–1962. Brummerin talon tontti on ollut olemassa jo 1600-luvulla, ja talon kellari on osittain tältä ajalta. Kåhlmanin jälkeen talon omisti taiteenharrastaja H. J. Falkman, joka perusti siihen viinatehtaan. Nimensä rakennus on saanut hovineuvos Carl Brummerin mukaan. Hänen omistuskaudellaan Falkmanin poika, taidemaalari Severin Falkman, rakennutti pihan puolelle ateljeen vuonna 1887. Piharakennuksen suunnitteli Theodor Höijer. Talossa on myös kokoontunut aikoinaan muun muassa Lauantaiseura, ja marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim asui siellä lyhyen aikaa valtionhoitajakautensa päätyttyä.

(Eero Waronen, sähköposti 19.3.2014): Brummerin talosta - presidentinlinnan ollessa remontissa siellä on tällä hetkellä presidentin väliaikaiset työtilat.

Helsingin Esplanadilta:

D) Tämä Ståhlbergin kuvaama Pohjoisen Esplanandin raitiovaunukuva ajoittuu aivan 1900-luvun alkuun tai jopa 1800-luvun loppuhetkille.

Mielenosoituskulkue Edlundin kulmalla Suurlakon aikana 1905 (Unioininkadun ja Pohjoisen Esplanandin kulma) - julkaistu kirjassa 'Missä kuljimme kerran' (Kjell Westö, Otava, 2006).

Uschakoffin talo - Pohjoisesplanadi 19 ('HS.fi/kaupunki', 2014):
Kauppias Jegor Uschakoff (1767–1836) rakennutti Esplanadin ja Unioninkadun kulmaan komean talon 1815–1816 ja 1826–1827. Pehr Granstedtin suunnittelemaan taloon tuli makasiineja ja kauppapuoteja alakertaan ja asuntoja yläkertään. Pihalla oli ulkorakennus, jossa oli renkitupa, sauna, talli ja navetta.
Jegor Uschakoff ja hänen veljensä olivat Venäjän korkeimpaan aatelistoon kuuluneen Seremetjeffin suvun maaorjia. He kulkeutuivat Suomeen venäläisten valloitusarmeijan mukana 1808 ja elättivät itsensä kaupustelijoina.
Uschakoffit vaurastuivat Suomessa ja anoivat keisarilta vapauttamista maaorjuudesta. Keisari hyväksyi anomuksen ja julisti 1812 Uschakoffit vapautetuiksi lunastusmaksua vastaan. Jegor Uschakoff menestyi liikemiehenä. Hän perusti Espoon Otaniemeen kaakeli- ja tiilitehtaan sekä toimi rakennusurakoitsijana. Hän sai hoidettavakseen mm. Pyhän Kolminaisuuden kirkon rakentamisen ja toimi pitkään kirkon isännöitsijänä.
Uschakoff oli 1820-luvun lopussa Helsingin kauppiaskunnan rikkain mies. Hänet valittiin samana vuonna yhdessä Feodor Kiseleffin kanssa ensimmäisinä venäläisinä Helsingin kaupunginvanhimpien joukkoon.
Talon osti Jegor Uschakoffin perikunnalta 1885 Gustaf Werner Edlund, joka oli tullut töihin talon kulmassa 1848 avattuun J. C. Frenckellin kirjakauppaan. Kirjakaupan Edlund oli ostanut jo 1864 ja muuttanut sen nimen G. W. Edlundin kirjakaupaksi 1879.
Kansallismielinen Edlund kustansi mm. Runebergin, Topeliuksen ja Cygnaeuksen kootut teokset. Kirjakauppa jatkoi Edlundin kulmassa 1920-luvun vaihteeseen, vaikka kirjakauppias itse luopui talostaan 1900-luvulle tultaessa.
Edlund myi talon Privatbankenille 1896. Talon pihaan rakennettiin uusi Privatbankenin pankkisali 1904.
Uschakoffin talo purettiin 1965 ja vain sen julkisivut ja pankkisali portaikkoineen säilytettiin. Sisäosien purkamisen ja saneerauksen suunnitteli Aarno Ruusuvuori. Uuteen osaan pihan perälle Ruusuvuori suunnitteli Kluuvin gallerian, josta on tullut Helsingin suosituimpia näyttelytiloja. Vuosittain noin 160 taiteilijaa haluaisi työnsä esille valkoista marmoria hohtavaan galleriaan. Helsingin kaupunki harkitsee siirtävänsä suositun gallerian toiminnan vanhan linja-autoaseman tiloihin Kamppiin. Varta vasten näyttelytilaksi rakennettuun galleriaan haluttaisiin sijoittaa Helsingin kaupungin tietokeskuksen kirjasto.

Eteläesplanadi sateessa vuonna 1903, kuvannut Walter Jakobsson - julkaistu kirjassa 'Missä kuljimme kerran' (Kjell Westö, Otava, 2006).

Helsinkiä vuosien 1890-1910 kuvissa:

E) Ilmeisesti Vappuna ilmapallojen myyntiä Yrjönkadun kulmilla (SLS ~ lisenssi, OK).

Perustuslaillisen Työväenhdistyksen rakennus - sijainti ei toistaiseksi tiedossa (SLS ~ lisenssi, OK).

Gammelstadsforsen ~ foto: Gustaf Sandberg (SLS ~ lisenssi, OK).

Gammelstadsforsen ~ foto: Gustaf Sandberg (SLS ~ lisenssi, OK).

Genvägen 2 i Brunnsparken ~ foto: Gustaf Sandberg (SLS ~ lisenssi, OK).

Folksamling vid Nikolaikyrkan (nuv. Domkyrkan) ~ foto: Gustaf Sandberg (SLS ~ lisenssi, OK).

Mikaelsgatan ~ foto: Gustaf Sandberg (SLS ~ lisenssi, OK).

Katutyöt käynnissä 1900-luvun alussa ~ foto: Gustaf Sandberg (SLS ~ lisenssi, OK).

Signe Branderin Helsinki-kuva vuodelta 1907.

Koira poseeraa jossakin Helsingin jalkakäytävällä 1900-luvun alussa. Kirjasta 'Helsingfors i ord och bild'. ~ foto: Gustaf Sandberg (SLS ~ lisenssi, OK).

Skohan talo (1870-luvulta vuoteen 1965) - tilalle Makkaratalo (1967):

F) Jos on valtakunnassa jaksettu surkutella Alvar Aallon Enson pääkonttorin (vrt. ylempänä tässä sivulla) ilmestymistä v.1962 Uspenskin katedraalin viereen, niin melkein yhtä kohuttu muutos nähtiin rautatieasemaa vastapäätä vuoden 1965 aikana, kun kuvassa näkyvä ns. 'Skohan talo' purettiin (Theodor Höijer-F.A.Sjöström) ja tilalle valmistui v. 1967 Viljo Revellin ja Heikki Castrénin suunnittelema ns. 'Makkaratalo', jolla on ollut kyseenalainen kunnia voittaa useissa äänestyksissä titteli 'Helsingin rumin talo'.
Kaivokadun ja Keskuskadun kulmauksessa sijainnut 'Skohan talo' oli nelikerroksinen uusrenessanssityylinen liikerakennus. Uuden talon (viereinen 'Centralin talokin' purettiin uuden kompleksin tieltä) rakennuttivat Suomen valtio ja Julius Tallberg-yhtiö. Uusi ilmestys sai nimen 'City Center', mutta kansa risti sen heti 'Makkarataloksi', koska rakennusta kiersi valtava betoninen pysäköintitalon kaide.
Tästä vanhasta 'Skohan talon' valokuvasta erottuu liike- ja mainostekstejä kuten 'Vademecum', 'Skoha', 'Colombia' ja 'Valitse Kastor'.

'Makkaratalo' kuvattuna vuonna 1975 (kuva: T.Hakli).

'Makkaratalo' pääsi ikuistetuksi keskeisessä roolissa suomalaiseen elokuvahistoriaan v.1980 Tapio Suomisen nuorisoelokuvassa 'Täältä tullaan, elämä', jossa Esa Niemelän ja Kati Outisen näyttelemän nuorenparin tepastelureissut saavat traagisiakin mittoja juuri 'Makkaratalon' pysäköintialuetasolla.

Rautatientorin näkymiä:

G) Tämän valokuvan Rautatientorin itälaidasta ('Mikonkatu 15') otti kuuluisa Helsingin kuvaaja Signe Brander 1930-luvun lopulla. Kaksi oikean reunan rakennusta purettiin v.1938. Talojen suunnittelijat olivat Theodor Höijer (1879) ja Sebastian Gripenberg (1885). Helsinki on kohdellut erityisen tylysti Höijerin tuotantoa, kuten tältäkin sivultamme käy ilmi. Vasemman reunan 'Fennian talo' on säilynyt.
Rautatientorilta alkava Kaisaniemenkatu on ydinkeskustan nuorimpia katuja. Se puhkaistiin Kameelin korttelin läpi vasta v.1914. Aluksi sen nimi oli Murtokatu. Kulmatalosta on kuvassa jo lohkaistu oikeasta kulmasta muutamien metrien 'siivu' pois (vrt. alempi kuva - kattoikkunasta näkee). 11 ikkunan rivistä (2+7+2) enää 2+7 jäljellä.
Vasemman reunan 'Fennian' rakennuksen suunnittelivat Grahn-Hedman-Wasastjerna vuonna 1898. Kahden puretun talon tilalle nousi v.1939 Nokian pääkonttori (aluksi 'Suomen Kumiteollisuus'-yhtiö).
1930-luvun lopun vanhasta kuvasta erottuvat vielä seuraavat liike- ja mainostekstit: 'Grand' , 'Kankaita - Tyger', 'Möbelaffär - Huonekaluja', 'Taloustarpeita' ja 'Paulig'.

Rautatieaseman kellotornista tuntemattoman kuvaajan otos - ajoitus hankalampi. Ateneumin kulma oikealla. Kaisaniemenkatu on kuvassa jo puhkaistu näkyvän korttelialueen läpi, mutta vaalean kolmikerroksisen kulmatalon (vasemmassa alanurkassa) kattoikkunakohta (kerroksissa kaksoisikkunoin) on kuvassa vielä 'sahaamatta' poikki

Puolustusvoimien vuosipäivän paraatiin osallistuvia joukkoja kokoontuneina Rautatientorille vuoden 1920 tietämillä. Kulmatalossa vielä jäljellä eteläinen nurkka ehjänä 'sahaamatta' (kattoikkuna näkyvissä). Kuvaaja Ivan Timiriasew.

Ateneumin taidemuseo Rautatientorin etelälaidalla - kuvattu 9.3.2006 ('S&J').

(Wikipedia, 2011): Ateneum on Theodor Höijerin piirustusten mukaan rakennettu, Helsingissä Rautatientorin laidalla oleva kuvataiteille pyhitetty rakennus. Se valmistui vuonna 1887.
Aikaisemmin Ateneum-rakennuksessa sijaitsivat Ateneumin taidemuseon lisäksi myös Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulu (1848–1939), jonka nimi muuttui 1939 Suomen Taideakatemian kouluksi (vuodesta 1985 Kuvataideakatemia), sekä Taideteollinen korkeakoulu vuoteen 1982 asti.
Ateneumin peruskorjaus käynnistyi vuodenvaihteessa 1984–1985, jolloin myös Ateneumin taidemuseo joutui muuttamaan väliaikaisiin tiloihin Kansakoulukadulle. Valtion taidemuseoksi muuttuneen organisaation päärakennus Ateneum avattiin yleisölle toukokuussa 1991 yli kuusi vuotta kestäneen peruskorjauksen valmistuttua. Keväällä 1998 Nykytaiteen museo muutti Kiasmaan.
Nykyisin rakennuksessa toimii Ateneumin taidemuseo ja Kuvataiteen keskusarkisto sekä Taidemuseoalan Kehittämisyksikkö Kehys, jotka ovat Valtion taidemuseon toimintayksiköitä.
Talossa sijaitsee myös Ateneum-sali, joka on ollut vuosikausia esittävän taiteen tärkeä esiintymisfoorumi Helsingissä.
Ateneumin historian suosituin näyttely on Picasso-näyttely, joka pidettiin vuosien 2009 ja 2010 taitteessa. Neljän ja puolen kuukauden aikana näyttelyssä vieraili lähes 315 000 kävijää. Toiseksi eniten kävijöitä, noin 305 000, on Edelfelt-näyttelyllä, joka kesti viisi kuukautta vuodenvaihteessa 2004–2005.


Kansallisteatteri:

Kansallisteatteri Rautatientorin pohjoislaidalla - kuvattu 9.3.2006 ('S&J'). Edessä Aleksis Kiven patsas.

Kuvasin samaisen Kansallisteatterin jo lähes 40 vuotta aikaisemminkin - keväällä 1967. Näytelmänä valomainoksessa 'Suuri maantie'.

(Wikipedia, 2011): Kansallisteatteri perustettiin vuonna 1872 Suomalaisena teatterina, mikä tekee siitä Suomen vanhimman suomenkielisen ammattiteatterin. Ensimmäinen esitys esitettiin Porissa 13. lokakuuta 1872. Alkuajat teatteri toimi vanhassa Arkadia-teatterissa nykyisen eduskuntatalon läheisyydessä Helsingissä. Teatterin johtajana toimi Kaarlo Bergbom, ja teatteri oli jakautunut ooppera- ja puhenäyttämöosastoihin, joista jälkimmäinen kiersi ahkerasti maaseutunäytöksillä. Oopperaosasto lakkautettiin vuonna 1879.
Uusi teatterirakennus kohosi vuonna 1902 Rautatientorin varrelle. Arkkitehti Onni Törnqvist-Tarjanteen suunnitteleman talon vihkiäisissä teatterin nimi vaihtui virallisesti Suomen Kansallisteatteriksi. Rakennusta on sittemmin jatkettu 30-luvulla, ja 1954 valmistui rakennuksen takaosaan Pieni Näyttämö, jonka sisäänkäynti on Kaisaniemen puiston puolella. Uudisrakennuksen arkkitehteina toimivat Kaija ja Heikki Siren.
Kaarlo Bergbomin kaudella esitettiin kotimaisista kirjailijoista Aleksis Kiven ja Minna Canthin sekä maailmankirjallisuuden klassikoista Goethen, Molièren, Schillerin ja Shakespearen näytelmiä sekä oman aikansa teoksista muun muassa Henrik Ibsenin Nukkekoti. Teatterin johtajina ovat toimineet lisäksi muun muassa Eino Kalima (1917-1950), Arvi Kivimaa (1950-1974) ja Kai Savola ja apulaisjohtajina muun muassa Pekka Alpo, Wilho Ilmari, Jack Witikka, Eugen Terttula ja Lars Svedberg. Vuosina 1992-2010 pääjohtajana oli Maria-Liisa Nevala.

Juhlavuonnaan 1972 Kansallisteatteri pääsi 50 pennin postimerkin kuva-aiheeksi.

Kaisaniemenkadulla:

H) Postikorttikuva Kaisaniemenkatu 5:ssa sijainneesta 'Pukeva Kappa-Keskus'-vaateliikkeestä. Kortti on kulkenut Poriin 19.9.1965. Erikoisleimana 'Helsingin Suurmessut'.
Kortissa mainosteksti: 6 kerrosta - 24 osastoa täynnä hyviä pukimia koko perheelle (printed in Finland).. Pukevan paikalla toimi ainakin kesällä 2009 'K-Market Kodin Ykkönen'.

Piti turvautua Google Mapsin kuvaan kesältä 2009 ~ kiinnosti nähdä miltä Pukevan paikka näytti pari kesää sitten. Kovasti oli julkisivuremonteilla image-puolta koetettu kohentaa. 'K-Market Kodin Ykkönen' siis toiminnassa kesällä 2009.


Helsingin Sanomat julkaisi 17.2.2013 nämä verrokkikuvat samaisesta entisesta Pukeva-kauppakeskuksesta Kaisaniemessä (Vuorikatu). Nykyisin siis 'Kaisa-kirjasto' ~ Helsingin yliopiston keskustakampusta.


Kuvan oikeassa reunassa näkyy Kaisaniemenkatu 1 (G.W.Palmqvist, 1925), sen naapuritalo Kaisaniemenkatu 3 (Elias Paananen, 1924) ja mäen päällä näkyvä Kaisaniemenlatu 5 (Martti Välikangas, 1928) muodostivat yhtenäisen punatiilirakennusten sarjan, joka reunusti vilkkaasti liikennöidyn kadun kaartumista pohjoiseen. Vasemmalla Kaisaniemenkatu 2a (Valter ja Bertel Jung, 1939), jossa sijaitsi pitkään Suomen Filmiteollisuuden pääkonttori. Valokuva on 1950-luvun alusta, julkaistu kirjassa 'Asuuko neiti Töölössä?'. Kuvaaja: 'Foto Roos'. Kadunvarren liikemainoskylteistä erottuvat sanat 'Parturi', 'Lyyli Siren' ja 'Pukimovarasto'.

Elokuvassa 'Juurakon Hulda' (1937) tuomari Soratie (=Tauno Palo) asui osoitteessa Kaisaniemenkatu 5 ja sisäkkönä palveleva Hulda (=Irma Seikkula) joutui käyttämään erillistä palvelusväen sisäänkäyntiä (Kuvaaja: Kosti Lehtinen, Suomi-Filmi Oy, Saara Rautemaa). Kuvasta erottuu liiketekstejä (ja osia): 'Kahvila Cafe Kaisa', Hedelmäkauppa - Fructus, hedelmäntuontiliike ('Syökää enemmän hedelmiä'), 'Niemelä ja Relander', 'Goodyear - Valtameri O/y', 'SOMA--OVE FILMI' (?), '-ETRO' ja mystisiä kirjainyhdistelmiä ja sananpätkiä: '-- ERTRIX', '--ARTA', 'TUD---' ja '---DOR' (kahdesta viimeisestä palasesta tulisi 'TUDOR' = kellomerkki ainakin).


Joel Orma (=Teodor Tugai) seuraa johtaja Tuulon viehättävää Raila-tytärtä (=Bigi Nuotio) tämän kotiovelle (Vuorikatu 16; Yrjö A.Waskinen, 1928) Valentin Vaalan ohjaamassa elokuvassa 'Sininen Varjo' (1933). Taustalla Vilhonkadun kulmassa näkyy SOK:n entinen pääkonttori (Kauno ja Oiva Kallio, 1921). Julkisivussa erottuvat Helsingin Osuuskaupan (HOK) nimikirjaimet. Nykyisin Raila-tyttären kotitalon liiketiloissa toimii 'Ravintola Kipinä'. Kuva: Rafael Roos. Kaisaniemenkatu hallitsee maisemaa nykyisin.

Kruununhaka:

I) Ravintola Kairo mainostettuna vuoden 1933 'Jalkapallokirjassa'. Ravintolan osoite on ollut Liisankatu 14 - Kruununhakaa itä-länsisuunnassa halkova katu. Johtajana on tuolloin toiminut Onni Pellinen.

Unioninkadulla:

J) H.Siitari oli laittanut tämän vanhan postikorttikuvan Unioninkadun ja Liisankadun kulmasta junaharrastajien sivuille ihmeteltäväksi seuraavin saatesanoin: Hetkellinen ruuhkatilanne Liisankadun ja Unioninkadun kulmassa 1900-luvun alussa? Ei sentään, sillä Lapinlahti–Liisankatu-linjan Kummer-vaunu seisoo tässä päätepysäkillä eikä tankovirroitin ole ajolangassa kiinni. Virroitinta ollaan kääntämässä paluumatkaa varten ja työn suorittajan jalat näkyvät etummaisen hevosen leuan alta. Postikorttikuva lienee otettu viimeistään syksyllä 1906. Postileimassa on päiväys 2.VI.10. Helsingin ensimmäinen sähköratikka kulki 4.9.1900 linjalla Töölö - Hietalahdentori (ensimmäinen sähköraitiotielinja) - Mannerheimintie /Töölön halli - Mannerheimintie - Bulevardi - Hietalahdenranta / Köydenpunojankadun eteläpuoli.

Verrokkikuva GoogleMapsista kesältä 2009. Liisankatu vasemmalle ja Unioninkatu suoraan etelään.

K) Meritullintoria ja Pohjoisrantaa:

Entinen majakkalaiva Relandersgrund Päävartiontorin / Meritullintorin liepeillä - Pohjoisrantaa - 3.8.2006 ('S&J').

(Wikipedia, 2011): Majakkalaiva Relandersgrund on entinen Rauman edustalle Relanderinmatalalla sijainnut majakkalaiva. Alus on ollut vuonna 2009 ravintolalaivana Helsingissä. Se on tyyppinsä viimeinen ja ainoa säilynyt koko palvelusaikansa ilman omaa kuljetuskoneistoa toiminut alus.
Alus rakennettiin vuonna 1888 Turussa W:m Crichton & co:n telakalla. Alus on teräsrunkoinen, mitoiltaan 27,1 × 6,7 × 2,1 metriä. Uppoama on 168 tonnia. Aluksessa oli kaksi mastoa ja purjeet, öljyllä toimiva valolaite ja paineilmasumusireeni. Vuosisadan vaihteen tienoilla alukseen asennettiin höyrykattila sumusireeniä, ankkuripeliä ja lämmitystä varten; sumusireeniä käyttänyt kuulamoottori siirrettiin käyttämään generaattoria joka syötti sähköä valonheittimelle. Tätä tuolloin harvinaista kaarivalolla toimivaa laitetta käytettiin mm. luotsinannossa. Kaikki muut valaisimet laivassa toimivat öljyvalolla.
Alus oli koneeton, eli se liikkui hinaajan vetämänä. Purjeet nostettiin yleensä vain keventämään ankkuriketjuun kohdistuvaa rasitusta kovalla merenkäynnillä.
Alus korvasi puurunkoisen ja jo pahoin ränsistyneen edeltäjänsä (alkuperäisen Quarkenin). Nimen se sai perinteen mukaan sijaintipaikaltaan eli Relanderinmatalalta. Se kerkisi olla asemapaikallaan miltei kolme vuosikymmentä. Talvehtimaan alus hinattiin yleensä Raumalle tai telakointia varten Turkuun.
Vuonna 1918 alus oli Turussa talvehtimassa ja odotti telakointia. Sota-ajan vuoksi sitä ei parina edellisenäkään kesänä oltu hinattu paikoilleen. Turussa venäläiset vallankumoukselliset matruusit kaappasivat majakkalaivan ja hinasivat aluksen Suomen etelärannikolle. Kun vastaan tuli liian pahoja jääesteitä alus päätettiin hylätä ja upottaa rantaveteen.
Rauhan tultua suomalaiset nostivat aluksen ja se korjattiin Tallinnassa. Alus oli kuitenkin jo niin huonokuntoinen, että siitä päätettiin tehdä varalaiva, koska sotasaaliina oli saatu uusi ja erinomainen höyrykäyttöinen Liepajan majakkalaiva, josta nyt tuli uusi Relandersgrund.
Vanha majakkalaiva sai nyt nimen Reserv I ja se toimi majakkalaivojen lomittajana näiden ollessa telakoilla. Alus toimi myös Storbrottenin ensimmäisen ajomiinaan tuhoutuneen majakkalaivan sijaisena kunnes uusi alus valmistui. Nimi suomennettiin vuonna 1930 muotoon Varamajakka 1.
Vuonna 1937 alus riisuttiin majakkavarustuksesta ja luovutettiin sisävesiä mittaavalle 2. merenmittausretkikunnalle asunto- ja piirustussalilaivaksi. Alus sai ensin merkinnän MKH 3, mutta retkikunta antoi sille nimen Vuolle, josta tehtiinkin pian virallinen. Italianpunaiset kyljet muuttuivat nyt valkeiksi kuten muissakin merenmittausaluksissa. Laiva oli hyvä tukialus: se oli vakaa, helppo hinattava ja sopivan mittainen sekä riittävän matalakulkuinen mahtuakseen Saimaan pohjoisosan vanhoista suluista. Vuolle palveli tasan 40 vuotta merenmittauksen tukialuksena.
Varamajakka 1 -nimen peri nyt uudeksi vara-alukseksi siirretty entinen majakkalaiva Helsingkallan.
Vuonna 1978 alus myytiin romukauppiaalle, joka pilkkomisen sijasta kunnosti aluksesta uivan kesähuvilansa. Kannelle rakennettiin harjakattoisia kansirakenteita.
Vuosikymmenien jälkeen alus myytiin Kotkaan ja kunnostettiin ravintolalaivaksi. Kansirakenteet korjattiin museoidun majakkalaiva Kemin mallin mukaan ja maalattiin alkuperäisiin väreihinsä. Kansirakenteen katolle sijoitettiin vapaasti mukailtu sähkötoiminen majakkatornin kopio. Ruoriratas siirrettiin yläkannen etupäästä keskikohdalle savupiipun eteen; se ei ole nykyisin käyttökunnossa. Aluksen peräsin asennettiin kiinteästi keskelle uudiskorjauksen yhteydessä. Nimeksi tuli vanha Relandersgrund.
Aluksen raskas pääankkuri ketjuineen asetettiin Kotkaan aluksen laituripaikalle, koska ne katsottiin liian painaviksi mukana kuljettaa.
Aluksen uudeksi väriksi tuli kustannussyistä viittapunainen, joka on vakioväri. Aluksessa yhä oleva savupiippu on majakkalaivakautena asennettu ankkurivinssiä, sumusireeniä ja lämmitystä käyttäneen höyrykattilan piippu, joka asuntolaiva- ja mökkikautena toimi keskuslämmityskattilan piippuna.
Kotkasta ravintolalaiva on siirretty Helsinkiin, Pohjoisrannan alkupäähän vastapäätä Päävartiontoria. Lokakuussa 2007 alus hinattiin Suomenlinnan telakalle talvehtimaan ja pohjanmaalaukseen. Keväällä 2008 ravintolalaiva sai uudeksi asemapaikakseen Pohjoisrannan entisen Korkeasaaren lautan lähtöpaikan Meritullintorin rannassa.
Kun Silakkamarkkinat alkoivat lokakuun alussa, laiva palasi Päävartiontorin rantaan, josta se 29. lokakuuta 2008 lähti talveksi telakalle. Helmikuussa 2009 alus oli talvehtimassa Kotkassa lähellä Merikeskus Vellamoa. Toukokuussa 2009 alus hinattiin jälleen Helsinkiin Meritullintorin rantaan.

Päävartiosto ja Borgströmin tupakkatehdas vuoden 1918 taisteluiden jälkeen::

L) G.Lönnqvist kuvasi 'Päävartioston' ja 'Borgströmin tupakkatehtaan' vuoden 1918 taisteluiden jälkeen. Helsinkiläiset herrasväkiperheet olivat taisteluiden tauottua uskaltautuneet kaduille kävelyretkille (hymyssä suin - lapset mukana) ja ensi kertaa tutustumaan paikan päälle pitkään riehuneiden taisteluiden tuhoja. Aiemmin he olivat suojapaikoissaan kuulleet vain taisteluiden armottomia ääniä.

(HS 3.9.2005 - Eeva Järvenpää):
Borgströmin tupakkatehdas oli Helsingin suurin teollisuuslaitos ~ 'Ruskea prima' oli tupakkatehtaan tavaramerkki.
Kauppaneuvos Henrik Borgströmin liiketoimet Kruununhaassa laajenivat 1834 Pohjoisrantaan, jonne hän perusti Venäjän vallan ajan ensimmäisen tupakka- ja nuuskatehtaan. Viisi vuotta myöhemmin yritys sai ajanmukaiset tilat Konstantininkatu yhdestä, nykyiseltä Meritullinkadulta.
Tehtaalla oli vuonna 1835 töissä konttoristi, mestari, kaksi kisälliä, 31 oppipoikaa, kuusi miespuolista ja 14 naispuolista työntekijää sekä kaksi puotiapulaista; yhteensä 57 ihmistä. Tehdas sai pian kilpailijan, sillä 1840 myös konsuli G. O. Wasenius sai erioikeuden tupakkatehtaan perustamiseen. Borgströmin tehdas kuitenkin kasvoi ripeämmin ja oli Helsingin suurin teollisuuslaitos 1850, jolloin tehtaalla oli töissä lähes sata ihmistä.
Toiminnan kasvaessa Borgström rakensi 1857 Meritullinkatu yhteen uuden tehdasrakennuksen, jonka kahdessa kerroksessa olivat työsalit ja kellarissa varastotiloja. Borgströmin tehtaalla valmistettiin piipputupakkaa ja nuuskaa sekä sikareja. Tupakkamerkeistä tunnetuimpia olivat Svarta ankaret (Musta ankkuri), Fem blå bröder (Viisi sinistä veljestä) ja Aina yhtä hyvä. Kaikkialla Suomessa tunnettiin pian Borgströmin sikarimerkki Bruna prima (Ruskea prima).

Krimin sota toi tupakkateollisuuteenkin huonot suhdanteet ja menekki laski. Mutta pian sodan jälkeen tuotanto taas elpyi.
1850-luvun lopussa savukkeiden voittokulku alkoi Suomessa. Raatimies Häggbergin yritys Viipurissa valmisti 1859 yli puoli miljoonaa paperisavuketta. Savukkeita kutsuttiin Suomessa viitisenkymmentä vuotta paperosseiksi, sillä savukkeet olivat alkujaan venäläinen keksintö.
Borgströmin tehdas tarttui tilaisuuteen, ja savukkeet saavuttivat pian suuren suosion. Borgströmin tehtaan varhaisimmat savukemerkit olivat Kasakka ja Kukko. Kauppaneuvos itse suosi nuuskaa. Hänellä oli aina nuuskarasia käsillä, ja tehdas valmisti hänelle omaa erikoismerkkiä.
"Varakkaampi väki kustansi itselleen kalliin ylellisyyden: hopeahelaiset merenvahapiiput, mutta ylioppilas tyytyi enimmäkseen kotimaisiin puupesäisiin tai epäaitoihin sekoituksiin. Ja kun näiden enemmän tai vähemmän solidien päiden joukossa oli oikein kova polttaja, saattoi hän sauhuttaa kartuusin viikossa: Kasakkaa, Kukkoa tai Geflen vaakunaa; se oli arvoasteikko varallisuuden tai luoton mukaan. Sikari alkoi vähitellen näyttäytyä 1830luvun lopussa, ja Borgströmin Ruskea prima oli sen uranuurtaja", Zachris Topelius kirjoitti 1885 kirjoitussarjassaan Muistiinpanoja vanhasta Helsingistä.

Tehtaan työntekijöiden elämä oli karua. Johannes Eriksson kertoo muistelmissaan Varjojen maailmasta isänsä Isak Erikssonin tarinan. Vuonna 1868 isä sai pestin Borgströmin tupakkatehtaalla. Työpäivä oli 16-tuntinen ja päivän palkka markka ja kaksikymmentäviisi penniä. Erikssonin tehtävänä oli tehdä käsin tupakasta neljännesnaulan painoisia tupakkatoppia. Neljä miestä ennen häntä oli sairastunut keuhkotautiin.
Onneksi Isak Eriksson pääsi viiden vuoden kuluttua helpompiin töihin, kuorimaan raakatupakkaa. Palkkakin nousi kolmeen markkaan päivältä, ja työaika lyheni lopulta yhteentoista tuntiin. Perheen toimeentuloon tulot eivät kuitenkaan riittäneet, ja niin isä otti lisätoimen tehtaan yövahtina. Joka toinen yö hän valvoi tehtaalla, joka toinen yö nukkui kotona. Näin kului Erikssonin perheen elämä vuoteen 1914, jolloin Isak Erkissonin työurakka Borgströmin tupakkatehtaalla päättyi.

Borgströmin tehdas menestyi ja laajeni edelleen. 1874 se oli maan toiseksi suurin tupakanvalmistaja, heti turkulaisen Rettigin tehtaan jälkeen. Kruununhaan ainoa suuri teollisuuslaitos täytti vuosisadan vaihteessa koko Saukon korttelin. Arkkitehti Theodor Decker suunnitteli 1800-luvun aikana tehtaalle useita uusia taloja, ja Waldemar Aspelin piirsi Meritullinkatu yhteen viisikerroksisen tehdasrakennuksen. Se valmistui 1905 ja on yhä paikallaan. Sen kauniissa jugendjulkisivussa näkyy vielä Borgströmin tupakkatehtaan tunnus, kolmiapila. Ensimmäisen maailmansodan lopulla Borgströmin tupakkatehdas joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Pietarsaarelainen Strengbergin tupakkatehdas osti sen 1919 ja lopetti Borgströmin tehtaan toiminnan 1928.

"Viisitoista vuotta (1830-luvun lopun) jälkeen piiput olivat vähentyneet aivan pieneen määrään ja myöhemmin melkein muinaismuistoiksi. Savuke tuli vasta vuoden 1860 tienoilla Venäjältä ja tarvitsi samoin 10–15 vuotta päästäkseen valtaan. Mutta samaan aikaan alkoi tupakoitsijain luku vähentyä, samoin kuin sikari oli vähentänyt mällinkäyttäjien ja nuuskaajien lukumäärää. Hermostuneemmat nuoremmat sukupolvet eivät siedä yhtä hyvin nikotiinia kuin heidän edeltäjänsä. Tupakoitsemattomien luku kohoaa pian puoleen tupakoitsijain määrästä", Topelius kirjoitti muistiinpanoissaan 1885.

Helsinki-sivullemme #1 #2 #4

Mahdollisia kysymyksiä, korjauksia tai lisätietoja voi sivuston kokoajille lähettää helposti sähköpostilla:

PALAUTE (e-mail)

Takaisin etusivulle.