(Jukka Joutsi * October 2000 ~ latest up-datings: 24.10.2013)

Merle Haggard recovering from lung cancer surgery (2008).

A) (By Liz Szabo, USA TODAY ~ 11/5/2008):
Country singer Merle Haggard is recovering from lung cancer surgery, his family announced Wednesday.
"Merle has undergone the removal of a cancerous growth in his right lung," the 71-year-old singer's wife, Theresa Haggard, said on his website, "Merle is recuperating from the surgery and doing better and better each day."

Haggard, who has had more than three dozen No. 1 songs since 1966, learned of the spot on his lung in May, 2008. Haggard, a former smoker, told The Bakersfield Californian in August that he wasn't going to seek treatment, but friends and family members persuaded him to agree to surgery.

Doctors say they can't speculate on Haggard's chances for a cure without knowing the details of his case.
But the fact that Haggard had surgery may be an encouraging sign, experts say, because doctors generally only operate on patients who are healthy enough to withstand a difficult procedure like lung surgery. Many patients aren't eligible for surgery because their lungs are too damaged from years of smoking, says David Johnson, director of hematology and oncology at the Vanderbilt-Ingram Cancer Center in Nashville, who is not involved in treating Haggard.

(Posted by Merle Haggard on 19, September 2011) ~ "Let Me Testify" ~ Hag Editorial:

So there is NO misunderstanding, let me testify, the power of the healing our Heavenly Father has bestowed upon me.
In 2008 I was diagnosed with lung cancer. Most everyone knows that’s a death sentence! Not in my case!

More recently I was diagnosed with a heart problem in two hospitals, in Ft. Worth and in Bakersfield. Either they both malfunctioned exactly the same way, or once again, the Lord stepped in and altered the condition. An angiogram proved it all wrong. My heart is perfect! It’s almost embarrassing to know that the Lord cares that much for me. But, I am gonna shout it to the entire world. He healed me either at my request or someone else’s. There were a lot of prayers involved.

He also guided the hands of other special doctors and was able to properly relocate my Atlas. But never for a moment do I give credit or claim any myself. The Man upstairs is still in charge. I am gonna be 75 this coming April and I am a walking miracle. I might add a Healthy miracle. I give all the thanks to my Heavenly Father and to my wonderful family, Theresa, Jenessa and Bennie.

Merle Haggard ~ lyhyesti (2006):

B) (J.Joutsi, huhtikuu / April 2006): Merle Haggard syntyi 6. huhtikuuta 1937 Kalifornian Bakersfieldin kaupungissa. Hän vietti lähes kolme vuotta pahamaineisessa "San Quentinin" vankilassa tekemistään murroista ennenkuin sai asiansa musiikin avulla järjestykseen.
Kuvernööri Ronald Reagan antoi hänelle "täydellisen armahduksen" 14.3.1972, mutta sitä ennen hän oli jo ehtinyt nousta kantrimusiikin supertähdeksi.
Haggard perusti "The Strangers"-yhtyeensä v.1965 saatuaan ensimmäiset kantrilistahittinsä jo vuosina 1963-65 pienessä "Tally"-levy-yhtiössä Bakersfieldissä.
Suuressa "Capitol"-yhtiössä Haggardin ura riehahti huippuunsa vuoden 1966 aikana, jolloin hänen levytyksensä "Swinging Doors" ja "The Bottle Let Me Down" nousivat kantrilistojen TOP-10-levytysten joukkoon. "(I`m A Lonesome) Fugitive"-levytyksestä tuli Haggardin uran ensimmäinen listaykkönen alkuvuodesta 1967.

Haggardin melkein kaikki julkaistut "Capitol"-singlet vuosina 1966-76 nousivat TOP-10-sijoituksille ja listaykkösiä löytyi peräti 24 kappaleista, joista Haggard-klassikkoja olivat erityisesti "Sing Me Back Home" (1967), "Working Man Blues" (1969), "Okie From Muskogee" (1969), "The Fightin` Side Of Me" (1970) ja "Daddy Frank (The Guitar Man)" (1971).

Merlen ura notkahti ensimmäisen kerran v.1977, jolloin hän siirtyi "MCA"-yhtiöön. Yhä hänen singlensä myivät TOP-10-tahtiin, mutta "MCA"-yhtiön onnistui vuosina 1977-1981 kirjata vain yksi listaykkönen: "I Think I`ll Stay Here And Drink" (1981).
Uudessa "EPIC"-yhtiössä levytykset "My Favourite Memory" (1981) ja "Big City" (1982) palauttivat miehen heti listaykköskantaan ja useat duettolevytykset eri artistikaveriensa kanssa pitivät miehen kultakannassa (Willie Nelson, George Jones ), mutta myös soololevytykset toivat vuosina 1983-85 viiden singlen listaykkösputken.

Vuonna 1990 Haggard siirtyi "Curb"-yhtiöön ja miehen levytysura lopahti täydellisesti. Vain kaksi levytystä näyttäytyi enää kantrilistojen alimmilla sijoituksilla: "When It Rains It Pours" (1990) ja "In My Next Life" (1994).
Jewelin kanssa v.1999 levytetty "That`s The Way Love Goes" näyttää jääneen Haggardin uran viimeiseksi listaesiintymiseksi.

Merle Haggard jatkoi 2000-luvun alkupuolella mielenkiintoisia levytyksiään lähinnä omassa "Hag"-yhtiössään, mutta teki myös muutamia albumeja "ANTI"- ja "Audium/KOCH"-levymerkeille.
Vuonna 2004 Haggard kohautti fanejaan palaamalla vanhaan ja menestyksekkääseen yhteistyöhönsä "Capitol"-yhtiön kanssa ja tuloksena oli kaksi uutta mielenkiintoista albumia.

C) (Wikipedia, 26.10.2008):
Merle Ronald Haggard (born April 6, 1937) is an American country music singer, guitarist and songwriter.
Despite serving a prison term in the early 1960s, Merle Haggard has become one of the true giants of country music, as a singer, songwriter, and instrumentalist. Along with Buck Owens, Haggard and his band "The Strangers" helped create the Bakersfield Sound, which is characterized by the unique twang of Fender Telecaster guitars, vocal harmonies, and a rough edge not heard on the more polished Nashville Sound recordings of the same era. By the 1970s, Haggard was aligned with the growing outlaw country movement, and has continued to release successful albums through the 1990s and into the 2000s. His songs display unflinching personal honesty about such universal themes as love, loss, patriotism, regret and redemption.

Merle Haggard was born in Bakersfield, California in 1937. His parents, Flossie Mae Harp and James Francis Haggard,[1] moved from Oklahoma to California during the Great Depression. At that time, much of the population of Bakersfield consisted of economic refugees from Oklahoma and surrounding states.
Haggard's father died when Merle was nine years old, and Merle soon began to rebel by committing petty crimes and truancy. As a result of being caught shoplifting in 1950 (at age 13), he was sent to a juvenile detention center (In Haggard's 40 #1 Hits CD song book).

In 1951, Haggard ran away to Texas with a friend, but returned that same year and was again arrested, this time for truancy and petty larceny. He ran away from that juvenile detention center to which he was sent and went to Modesto, California. He worked odd jobs - legal and not - and began performing in a bar.
Once he was found again, he was sent to the Preston School of Industry, a high-security installation. Shortly after he was released, 15 months later, Haggard was sent back after beating a local boy during a burglary attempt.

After his third release, Haggard saw Lefty Frizzell in concert with his friend, Bob Teague and sang a couple of songs for him. Lefty was so impressed that he allowed Haggard to sing at the concert. The audience loved Haggard and he began working on a full-time music career. After earning a local reputation, Haggard's money problems caught up with him.
He was arrested for robbing a Bakersfield tavern in 1957 and was sent to prison in San Quentin for 10 years.

Even while in prison, Haggard was wild, running a gambling and brewing racket from his cell. Merle attended three of Johnny Cash's concerts at San Quentin. Seeing Cash perform inspired Haggard to straighten up and pursue his singing.
Several years later, at another Cash concert, Haggard came up to Johnny and told him "I certainly enjoyed your show at San Quentin." Cash said "Merle, I don't remember you bein' in that show." Merle Haggard said, "Johnny, I wasn't in that show, I was in the audience." While put in solitary confinement, Haggard encountered author and death row inmate Caryl Chessman. Haggard had the opportunity to escape with a fellow inmate nicknamed "Rabbit" but passed on it. The inmate successfully escaped, only to shoot a police officer and return to San Quentin for execution. Chessman's predicament along with Rabbit's inspired Haggard to turn his life around.
He soon earned a high school equivalence diploma, kept a steady job in the prison's textile plant and played in the prison's band.

Upon his release in 1960, Haggard said it took about four months to get used to being out of the penitentiary and that, at times, he actually wanted to go back in. He said it was the loneliest feeling he'd ever had. Haggard was later pardoned by Governor Ronald Reagan.

Upon his release, Haggard started digging ditches and wiring houses for his brother. Soon he was performing again, and later began recording with Tally Records. The Bakersfield Sound was developing in the area as a reaction against the over-produced honky tonk of the Nashville Sound. Haggard's first song was "Skid Row."
In 1962, Haggard wound up performing at a Wynn Stewart show in Las Vegas and heard Wynn's "Sing a Sad Song". He asked for permission to record it, and the resulting single was a national hit in 1964.

In 1968, Haggard's first tribute LP Same Train, Different Time: A Tribute to Jimmie Rodgers, was released to great acclaim.

"Okie From Muskogee", 1969's apparent political statement, was actually written as an abjectly humorous character portrait. Haggard called the song a "documentation of the uneducated that lived in America at the time." (Phipps 2001).
He said later on the Bob Edwards Show that "I wrote it when I recently got out of the joint. I knew what it was like to lose my freedom, and I was getting really mad at these protestors. They didn't know anything more about the war in Vietnam than I did. I thought how my dad, who was from Oklahoma, would have felt. I felt I knew how those boys fighting in Vietnam felt." Later, Alabama Gov. George Wallace asked Haggard for an endorsement, which Haggard declined. However, Haggard does express sympathy with the "parochial" way of life expressed in "Okie" and songs such as "The Fightin' Side of Me" (ibid).
It should be noted, however, that after "Okie" was released, Haggard wanted to release a self-penned song titled "Irma Jackson" about an interracial couple; the single was quashed by his record company, although Tony Booth went on to record it in 1970. It should also be noted that Haggard has spoken publicly, most recently on a January 2008 episode of Real Time with Bill Maher, about a song he wrote for Hillary Clinton called "Hillary."

Regardless of exactly how they were intended, "Okie From Muskogee", "The Fightin' Side of Me", and "I Wonder If They Think Of Me" were hailed as anthems of the so-called "Silent Majority" and presaged a trend in patriotic songs that would reappear years later with Charlie Daniels' "In America", Lee Greenwood's "God Bless the USA", and others.
But other Haggard songs were appreciated regardless of politics: in the late 1960s and early '70s the Grateful Dead began performing Haggard's tunes "Mama Tried" and "Sing Me Back Home" and they stayed in their regular repertoire thereafter; singer-activist Joan Baez, whose political leanings couldn't be more different from those expressed in Haggard's above-referenced songs, nonetheless covered "Sing Me Back Home" and "Mama Tried" in 1969. The Everly Brothers also used both songs in their 1968 country-rock album Roots.

Haggard's next LP was A Tribute to the Best Damn Fiddle Player in the World (Or My Salute to Bob Wills), which helped spark a revival of western swing.

In 1972, then-Gov. Ronald Reagan gave Haggard a full pardon for his past crimes. Haggard often quips that few figures in history can become public enemy No. 1 and man of the year in the same 10-year period.

During the early to mid 1970s, Haggard's chart domination continued with songs like "Someday We'll Look Back", "Carolyn", "Grandma Harp", "Always Wanting You" and "The Roots of My Raising". He also wrote and performed the theme song to the TV series Movin' On, which in 1975 gave him another #1 country hit.
The 1973 recession anthem "If We Make It Through December" furthered Haggard's status as a champion of the working class.

Haggard was inducted into the Nashville Songwriters Hall of Fame in 1977. His deep, grumbling voice and his guitar work gives his country a blues like quality in many cuts.

"If We Make It Through December" turned out to be Haggard's last pop hit. He published an autobiography called Sing Me Back Home. Although he won a Grammy Award for Best Male Country Vocal Performance for 1984's a new kind of honky tonk had begun to overtake country music, and singers like George Strait and Randy Travis had taken over the charts. Haggard's last No. 1 hit was "Twinkle Twinkle Lucky Star" from his smash album Chill Factor in 1988.

Although he has been outspoken in his dislike for modern country music, he has praised newer stars such as George Strait and Randy Travis. The Dixie Chicks paid him tribute by recording Darrell Scott's song "Long Time Gone", which criticizes Nashville trends: "We listen to the radio to hear what’s cookin’ / But the music ain’t got no soul / Now they sound tired but they don’t sound Haggard," with the following lines mentioning Johnny Cash and Hank Williams in the same vein.
Collin Raye paid him tribute with the song "My Kind Of Girl", where he said "How 'bout some music / She said have you got any Merle / That's when I knew she was my kind of girl. Country music artists Alan Jackson and George Strait sang "Murder On Music Row" in 2000. The song gained attention for It's criticism of mainstream country trends. They mentioned him in the song by saying "The Hag wouldn't have a chance on today's radio / Because they committed murder down on music row."
In 2005, the country rock duo Brooks and Dunn sang a number called "Just Another Neon Night" off their Hillbilly Deluxe album. In the song Ronnie Dunn said "He's got an Eastwood grin and a too early swagger / Hollerin' turn off that rap / And play me some Haggard." Even George Jones praised him in the song "Who's Gonna Fill Their Shoes" in 1985.He sang the "Fightin Side Of Me."

Haggard has been married five times and divorced four times. His former wives are: Leona Hobbs, married 1956 and divorced 1964 with four children; Bonnie Owens, married 1968 and divorced 1978; Leona Williams, married 1978 and divorced 1983; Debbie Parret, married 1985 and divorced 1991; He is currently married to Theresa Ann Lane, who he married in 1993 and they have 2 children. Haggard still resides in Bakersfield, CA.

In 2000, Haggard made a comeback of sorts, signing with the independent record label Anti and releasing the spare If I Could Only Fly to critical acclaim. He followed it in 2001 with Roots, Vol. 1, a collection of Lefty Frizzell, Hank Williams and Hank Thompson covers, along with three Haggard originals. The album, recorded in Haggard's living room with no overdubs, featured Haggard's longtime bandmates The Strangers as well as Frizzell's original lead guitarist, Norman Stephens.

In December 2004, Haggard spoke at length on Larry King Live about his incarceration as a young man and said it was "hell" and "the scariest experience of my life."

In October 2005, Haggard released his album, "Chicago Wind", to mostly positive reviews. The album contained an anti-Iraq war song titled "America First," in which he laments the nation's economy and faltering infrastructure, applauds its soldiers, and sings, "Let's get out of Iraq, and get back on track."
This follows from his 2003 release "Haggard Like Never Before" in which he includes a song, "That's The News" questioning the strength and validity of President Bush's proclamation that the war in Iraq was over.

In 2006, Haggard was back on the radio, in a duet with Gretchen Wilson, "Politically Uncorrect". He also featured on "Pledge Allegiance to the Hag" on Eric Church's debut album.

On April 24, 2006 Haggard's former wife Bonnie Owens died in Bakersfield, CA due to Alzheimer's disease. She was 76.

On December 19, 2006, the Kern County Board of Supervisors approved a citizen led resolution to re-name a portion of 7th Standard Road in Oildale "Merle Haggard Drive." Merle Haggard Drive will stretch from North Chester Avenue west to Highway 99. The first street travelers will turn onto when they leave the new airport terminal will be Merle Haggard Drive.

Haggard released a bluegrass album, The Bluegrass Sessions, on October 2, 2007.

Haggard's Oildale home, made from a converted box car, is still lived in just south of Norris Road.

In 2008, Haggard was going to perform at Riverfest in Little Rock, Arkansas, but the concert was canceled because he was experiencing some sickness and 3 other concerts were canceled as well, however he was back on the road in June and successfully completed a tour going through to August.

Merle Haggard endorses Fender guitars and has a Custom Artist signature model Telecaster. The guitar is a modified Telecaster Thinline with laminated top of figured maple, set neck with deep carved heel, birdseye maple fingerboard with 22 jumbo frets, ivoroid pickguard and binding, gold hardware, abalone Tuff Dog Tele peghead inlay, 2-Colour Sunburst finish and a pair of Fender Texas Special Tele single-coil pickups with custom-wired 4-way pickup switching. He also plays six string acoustic models.

Chester Smith Missed! ('Haggard'-website, 12.8.2008):

D) ('Haggard'-website, 12.8.2008): Chester Smith ~ a dear and life long friend of Merle's, past away on August 8, 2008. He was known for his hit song "Wait a little longer please Jesus" and "Holiday For Tears".
"Wait a little longer, Please, Jesus " became an international hit in the pop field. He went on to start his own radio station "Kloc" in Ceres, California.
Merle's awareness of Chester goes back to 1947, in the years he spent with KTRB Modesto as a disc jockey who called himself "Chester String Bean Smith". He was once nearly fired for playing an Ernest Tubb record. The owner specifically told him not to play that, because it was too "hillbilly". Some months there after, the owner came to work and found there was no place to park within walking distance of his own station, because of the crowd. He came in to see "String Bean" was on the microphone doin' his thing. The owner walked in and said "what's all the commotion about?" Chester replied "a celebrity friend of mine is gonna stop by"! "Please tell me, who do you know so famous?" With a slight grin Chester replied "oh, just an old "hillbilly" singer named Ernest Tubb". Needless to say from that day on Chester had the last word on what to program on the air. From that day on he became the holy grail of country and gospel music.
He was like an ambassador to the city of Modesto, California. He was a mentor and always full of wisdom and inspiration. My wife Theresa , myself and my family will miss him dearly. We are sure that Chester is in charge of programming a much bigger deal!

MERLE HAGGARD & Albert E. BRUMLEY Jr: Two Old Friends (Hag Records * 1999)
(Jukka Joutsi 2000/8)

(J.Joutsi, 2000): Curb-kausi on nyt Merleltä ohi. Tämä uusi albumi "Two Old Friends" on julkaistu Merlen omalla Hag-merkillä. Julkaisuaikana on joulukuu 1999.
Albumin kansiteksteissä Merle kertoo, miten hän aikoinaan tutustui ystäväänsä:
50-luvun lopulla istuin San Quentinin vankilassa. Äitini tuli katsomaan minua ja kertoi uudesta laulajasta Cousin Herb Hensonin radio-ohjelmassa. Äitini oli hänestä innoissaan, kehui hänen lauluääntään ja kertoi hänen olevan tunnetun gospel-säveltäjän Arthur Brumleyn pojan. Perheessämme oli aina laulettu isä-Brumleyn lauluja. Tutustuin poikaan myöhemmin ja meistä tuli ystävät. Tämä on ensimmäinen yhteinen levytysprojektimme. Äiti oli taas oikeassa, hän tosiaan laulaa hyvin...

Isä Arthur Brumley tunnetaan parhaiten gospel-klassikostaan I`ll Fly Away, mikä lienee kantriartistienkin toimesta levytetty satoja kertoja. Ja tietysti Merlen ja Juniorin yhteisversiokin löytyy tältä albumilta.
Albumin yhdestätoista gospel-sävelmästä kolme on Merlen omia luomuksia, muita ovat olleet tekemässä joko isä tai poika Brumley - yhdessä ja erikseen.

Albert Brumley Jr. laulaa todella hyvin. Hänen ei tarvitse lainkaan hävetä vanhan maestron rinnalla. Upein esitys on Victory In Jesus, muita mainioita yhteistyön tuloksia ovat mm. I Dreamed I Met Mother And Daddy, Old Rugged Shoes ja There`s A Road Down The Road.

Samoihin aikoihin tämän levytyksen kanssa Merlellä oli tekeillä myös oma soolo-gospel-albuminsa (J.Joutsi, 2000).

MERLE HAGGARD: If I Could Only Fly (ANTI * 2000)
(Jukka Joutsi * joulukuu 2001)

(J.Joutsi, 2001): Merlen ensimmäinen albumi uudelle Epitaphin alaiselle ANTI-merkille. Curb-yhteistyö ei jostakin mystisestä syystä Merlen kohdalla tuottanut juurikaan hänen vannoutuneimpien ihailijoidensakaan toivomia tuloksia.
Albumeja "riivasi" jonkinlainen melankolia - ikääntyvän miehen ahdistus. Varsinkin omat sävellykset tahtoivat mennä apaattisiin siunailuihin kaiken hyvän taaksejäämisestä.

Aivan kokonaan Merle ei vieläkään ole "taakastaan" selvinnyt.
Uuden albumin avaa kuvaavasti Wishing All These Old Things Were New-laulu, jonka ensimmäiset sanat jo antavat suunnan: Watching while some old friends do a line, holding back the want to end own addicted mind....
Merle laulaa edelleen upeasti ja eivät laulutkaan missään tapauksessa kehnoja ole, mutta silti jää odottamaan sitä "jotain", joka Merlestä aikoinaan teki ainutkertaisen.
En odota mitään patrioottisia juttuja uudestaan , haluaisin vain kuulla vielä uusiakin tarinoita ratapihojen junakulkureista ja vaikka baarien tarjoamista "iloistakin" (niitäkin sentään piisaa?).
Merle on ollut säveltämässä albumin lauluista kymmentä. Lähimmäksi Merle pääsee "haaveitani" laulullaan Thanks To Uncle John ja myös traditionaalinen Honky Tonk Mama liikauttaa.
Säväyttävä on Merlen kasvokuva albumin kansikuvassa. 60-luku on tosiaan kaukana (J.Joutsi, 2001).

MERLE HAGGARD: Roots Vol.1 (ANTI * 2001):
(Jukka Joutsi * tammikuu 2002)

E) (J.Joutsi, 2002): Tähän uusimpaan Merle Haggard-albumiin liittyy monta seikkaa, jotka yhdessä muodostavat kauan kaivatun mestariteoksen - Merlen paluun huipulle.
Merle ei itsekään ole ollut tyytyväinen viimeisimpiin levytyksiinsä. Niissä on ollut pakonomaisen puurtamisen tunne ja jonkinlainen negatiivinen vire , kuin Merle olisi jo antanut periksi.
Kantrilistoille ei Merlellä ole ollut asiaa vuosiin ja USA:n kantriradioasematkaan eivät häntä enää ole soittolistoilleen hyväksyneet. Väistämätön ikääntyminen tuntui Merleä myös masentavan aina vain enemmän ohikuluneiden vuosien myötä.

Uusimmalla albumilla ovat monet asiat muuttuneet. Paluu juurille on koko homman nimi, samalla on irtaannuttu monista Merleä ilmeisesti paljonkin kiusanneista rasitteista. Merle Haggard on löytänyt uuden pikkupoikamaisen innon tekemiseensä.

Albumin lopputulokseen ovat vaikuttaneet erityisesti mm. seuraavat seikat:

* Merle on vaihtanut levy-yhtiötä 2000-luvulle tultaessa. Nykyinen levymerkki on ANTI Inc. (kuuluu Epitaph-yhtiöön).
* ANTI-merkki ei sisällä mitään "ennakkorasitteita" kantripuolen mahtimiehelle, onhan Epitaph aiemmin tunnettu lähinnä eräänlaisena USA-punkkarien musiikkilähteenä.
* Merle on omistanut albuminsa kolmelle kantrin 50-luvun legendalle: Lefty Frizzell, Hank Williams ja Hank Thompson.
* Albumin 12 laulua jakaantuvat seuraavasti: kolme uutta Merlen omaa sävellystä, Frizzell-lauluja viisi, Williamsilta ja Thompsonilta kaksi kumpaiseltakin.
* Merlen omat uudet sävellykset ovat tällä kertaa kaikki "häntä itseään" 50-luvun huumassa.
* Kolmen esikuvan ohjelmistoista Merle ei onneksi ole valinnut niitä ensimmäisenä mieleen tulevia. Esimerkiksi Leftyn laulut Look What Thought Will Do ja My Baby`s Just Like Money eivät todellakaan ole loppuunkaluttuja.
* Merle on etsinyt kitaristikseen yli 70-vuotiaan Norm Stephensin, joka aikoinaan oli mukana aidoilla Lefty Frizzell-levytyksillä 50-luvulla ja on sittemmin ollut kokonaan musiikinteosta syrjässä muutamia vuosikymmeniä.
* Äänitykset tehtiin Merlen olohuoneessa ilman minkäänlaisia jälkidubbauksia käyttäen myös vanhaa 50-luvun mikrofonikalustoa.
* Sohvasoittajiksi kutsuttiin (em. Stephensin lisäksi) : Norm Hamlet (steel-kitara), Abe Manuel Jr. (viulu, mandoliini), Redd Volkaert-BillMcGill-Chester Smith (rytmikitarat), Doug Colosio (piano), Eddie Curtis (basso), Brooks Liggatt-Johnnie Barber (rummut) ja Theresa Haggard (percussion).
* Merlen oma jälkikommentti kertoo lopputuloksesta paljon: Nautin tämän albumin kuuntelemisesta enemmän kuin mistään mitä olen tehnyt pitkään aikaan. Erilainen soundi tekee sen. Kukaan meistä ei yrittänyt olla toistaan parempi. Stephensille kuuluu suuri kunnia.

F) MERLE HAGGARD: "Hag * Let Me Tell You About A Song":
(BGO / Capitol * re-issue 2002 = orig. 1971-72)
(Jukka Joutsi * huhtikuu / April 2004)

1. Soldier`s Last Letter
2. Shelly`s Winter Love
3. Jesus Take A Hold
4. I Can`t Be Myself
5. I`m A Good Loser
6. Sidewalks Of Chicago
7. No Reason To Quit
8. If Youve Got Time
9. The Farmers Daughter
10. Ive Done It All
11. Daddy Frank (The Guitar Man)
12. They`re Tearin` The Labor Camps Down
13. The Man Who Picked The Wildwood Flower
14. Recitation: The Proudest Fiddle In The World (A Maidens Prayer)
15. Bill Woods From Bakersfield
16. Old Doc Brown
17. Grandma Harp
18. Turnin Off A Memory
19. Irma Jackson
20. The Funeral
21. Bring It On Down To My House Honey

Pidän tällaisista CD-levyistä! Kaksi klassista ja "loppuunsoitettua" Merle Haggardin LP-albumia hänen 70-luvun alun huippuvuosiltaan laitettu samalle CD-levylle tyylikkäästi pakattuna.
Englantilaisten työtä, "Beat Goes On Records" kätkeytyy tuon kirjainyhdistelmän "BGO" taakse.

Haggardilla oli näiden kahden albumin levytysaikoina menossa hurja putki listahittien merkeissä. Melkein kaikki hänen singlensä vuosina 1965-77 kapusivat listoilla kolmen parhaan joukkoon.
Hag-albumilta listoilla komeilivat Jesus Take A Hold, I Can`t Be Myself, Sidewalks Of Chicago ja Soldier`s Last Letter.

Kun Let Me Tell You About A Song-albumi aikoinaan ilmestyi ja kuulin sen ensi kerran melko tuoreeltaan, pidin sitä heti yhtenä merkittävimmistä albumeista. Haggardin itsensä puhumat juonnot olivat jotain uutta ja musiikki oli juuri sellaista kantria, josta tuolloin (jo) eniten pidin.
Merlen lauluääni ja -tapa oli tuolloin lähes täydellistä, eikä albumille mahtunut ainoatakaan vaisumpaa laulua. Daddy Frank ja Irma Jackson olivat heti supersuosikkeja ja heti perässä tulivat huikeat Bill Woods From Bakersfield, The Man Who Picked The Wildwood Flower ja They`re Tearin` The Labor Camps Down.
Yhä tänäänkin kuunneltuna tuo "herttareeti" on yhtä vaikuttavaa kuunneltavaa, vain Daddy Frank on hiukan kärsinyt myöhemmistä kymmenistä kurjista cover-versioista.
Kantrilistoille albumilta nousi yllättäen vain Daddy Frank - ykköseksi.

Huomasin juuri äskettäin, että Haggardin kultaisista vinyylialbumeista 70-luvulta on julkaistu samalla tavalla yhdelle CD-levylle yhdistettynä myös albumit "Someday We'll Look Back" ja "I Love Dixie Blues". Tilaus oli viidessä minuutissa tehty - nykyaikaa, toisin kun ennen, jolloin tuossa ajassa ei ollut edes kirjepaperia löytynyt (J.Joutsi - huhtikuu 2004).

MERLE HAGGARD: "Someday We`ll Look Back / I Love Dixie Blues":
(BGO / Capitol * re-issue 2004 = orig. 1971-73)

(Jukka Joutsi * heinäkuu / July 2004)

1. Someday We'll Look Back
2. Train of Life
3. One Sweet Hello
4. One Row at a Time
5. Big Time Annie's Square
6. I'd Rather Be Gone
7. California Cottonfields
8. Carolyn
9. Tulare Dust
10. Huntsville
11. Only Trouble With Me
12. Hammin' It Up
13. Everybody's Had the Blues
14. Big Bad Bill (Is Sweet William Now)
15. I Forget You Every Day
16. I Ain't Got Nobody (And Nobody Cares for Me)
17. Carolyn
18. Champagne
19. Lovesick Blues
20. Emptiest Arms in the World
21. Nobody Knows I'm Hurtin'
22. Way Down Yonder in New Orleans (Intro)
23. Way Down Yonder in New Orleans
24. Okie from Muskogee
25. I Wonder If They Ever Think of Me
26. Finale

En voi kun toistaa, mitä jo aiemmin olen kirjoittanut vastaavista Hag-koosteista.

Someday We`ll Look Back-albumilta listoilla komeilivat albumin nimikkolaulu (#2) ja Tommy Collins-sävellys Carolyn (#1).
I Love Dixie Blues-albumilta listoille nousivat I Wonder If They Ever Think Of Me (#1) , The Emptiest Arms In The World (#3) ja Everybody`s Had The Blues (#1).

Someday We`ll Look Back-albumi on varsinainen klassikko Hag-fanien keskuudessa - löytyyhän siltä sellaiset ikihelmet kuin Tulare Dust, Huntsville ja California Cottonfields.
Loistava esimerkki Haggardin kulta-aikojen albumista, jossa ei ollut yhtään heikkoa lenkkiä materiaalin suhteen ja soundi parasta Merleä mitä kuvitella saattaa.

"I Love Dixie Blue...So I Recorded LIVE In New Orleans" herätti ilmestyessään v.1973 hiukan soraääniäkin, olihan Merle valinnut live-albuminsa teemaksi "valkoisen bluesin" ja sitä hän oli mennyt paikan päälle New Orleansiin levyttämään lisäten "The Strangers"-yhtyeensä taakse "dixieland brass"-puhaltajia.
Merle on kertonut myöhemmin, että alunperin oli tarkoitus tehdä studio-albumina "dixieland-tribute" Emmett Miller-nimiselle alan legendalle, mutta ajan kuluessa projekti muuttuikin New Orleansissa tehdyksi dixieland-ilotteluksi.
Ainahan Merle oli ollut lähellä näitä soundeja kuitenkin - olihan hän uransa alusta asti tunnustautunut täydelliseksi Jimmie Rodgers-faniksi. "Laulavan jarrumiehen" tyylihän oli aina kulkenut käsi kädessä tämän albumin soundien kanssa.

Jälleen loistava kahden Merlen kultakauden huippualbumien yhteisjulkaisu CD-muodossa! En voi kuin suositella - taas (J.Joutsi , 2004).

Same Train - A Different Time * A Tribute To Jimmie Rodgers
(Capitol 1968-72 / Bear Family re-issue 1993)
(Jukka Joutsi * lokakuu / October 2003)

(J.Joutsi, 2003): Lienee useimpien kantriharrastajien tiedossa, että The Singing Brakeman - Jimmie Rodgers oli yksi voimakkaimmista Merle Haggardin varhaisvaikuttajista kantrimusiikin alalla Lefty Frizzellin ohella.
Merle levytti vuosien 1968-69 aikana Capitol-yhtiössä tupla-albumin Rodgersin kunniaksi. Idean takana oli mies nimeltään Hugh Cherry, joka myös kirjoitti kaikille lauluille esittelypuheet, mutta lopulta noita Merlen "juontoja" kuultiin vain viiden laulun edellä. Cherry oli itse aikoinaan saanut nähdä Jimmie Rodgersin esiintymässä ja oli kertomansa sen jälkeen pysyvästi Jimmien "koukussa".
Ken Nelson toimi albumin tuottajana ja muusikot koottin alan parhaista Merlen oman yhtyeen rungon ympärille.
Norman Hamlet (steel guitar) ja Roy Nichols (guitar) olivat Strangers-yhtyeen kantavat voimat, joita studioon tulivat tukemaan mm. sellaiset legendaariset sessiomuusikoot kuin James Burton (guitar-dobro), Roy Huskey Jr (bass) , Lewis Talley (guitar), Roy "Eddie" Burris (drums), Billy Mize (guitar), Leon Copeland (guitar), George French Jr. (piano) ja Jerry Ward (bass).

Alkuperäiselle tupla-albumille mahdutettiin 20 laulua Jimmie Rodgers-tuotannosta ja vain yksi otos (Jimmie The Kid) jäi varsinaisista sessioista käyttämättä.
Kun saksalainen Bear Family-yhtiö julkaisi oman re-issue-CD:n vuonna 1993 lauluja oli mukana kaikkiaan 24 - edellä mainittu Jimmie The Kid ja lisäksi maaliskuussa 1972 jo aivan eri projekteja varten äänitetyt laulut Missisippi Delta Blues ja Gambling Polka Dot Blues laitettiin mukaan, sopivathan ne "teemaan" täydellisesti.
Samoin albumille mahtui vielä yksi varhaisempikin otos, vuonna 1966 nauhoitettu My Rough And Rowdy Ways, jolla kitaristina ja harmony-laulajana toimi Glen Campbell.

Kerran Haggardilta kysyttiin, millaisena hän halusi itsensä tulevan muistetuksi kantrihistoriassa. Merlen vastaus oli mielenkiintoinen:
Laulujentekijänä, luulisin. Sellaisena joka eli täysillä ja teki kokemuksistaan lauluja. Juuri kuten Jimmie Rodgers ja Hank Williams tekivät.
Merlen syntyessä v.1937 Jimmie Rodgers oli ollut jo neljä vuotta kuolleena, miten hän sitten löysi Jimmien musiikin?
Isäni oli "old time"-viulusti ja hän soitti jatkuvasti Jimmien sävelmiä. Lefty Frizzell, toinen varhaisista vaikuttajistani oli löytänyt Jimmien laulut myös ja hänen laulaminaan kuulin ne kuin uudestisyntyneinä, Merle on analysoinut Rodgers-taustojaan.

Kun Haggard päätti levyttää tämän kyseisen Jimmie Rodgers-tributen, pidettiin sitä yhtiössä kaupallisena riskinä. Projekti osui nimittäin juuri hänen ykköshittiensä sarjaan ja jo etukäteen arveltiin, etteivät Rodgers-laulut kuitenkaan ole silloisten markkinoiden hittimateriaalia.
Hag pysyi jääräpäisesti kannassaan, yhtään listasingleä tupla-albumilta ei saatu, mutta alan kriitikot suoltivat toinen toistaan ylistävimpiä arvioita hänen saavutuksestaan - monet pitivät lopputulosta merkkipaaluna kantrimusiikin historiassa.
Capitol-yhtiö oli vasta toipunut tämän Rodgers-julkaisun aiheuttamista taloudellisista murheista, kun Merle jo taas ilmoitti tekevänsä seuraavaksi kunnianiosoitus-albumin Bob Willsille!

Nyt lähes 35 vuotta myöhemmin kuunneltuna tämä Haggardin Rodgers-albumi on yhä vaikuttavaa kuunneltavaa. Haggardin omien kultaisten vuosien tyyli on huipussaan, hänen lauluäänensä on tähän projektiin yksinkertaisesti sanottuna täydellisessä trimmissä.
Taustat ovat kuin "peruskantrin aapiskirjasta"... esimerkiksi James Burtonin dobro soi kuin eräänlaisena "aikakoneena" 30-luvulta nykyaikaisiin 60-luvun lopun studioihin.
Haggard tulkitsee hartaudella Rodgers-klassikoita, suorastaan ylittämättömästi. Kuultavien laulujen "laadusta ja arvosta" ei tarvitse edes keskustella. Yli 20 Rodgers-peruskiveä tarjoiltuna suurella rakkaudella, "Laulavan Jarrumiehen" on täytynyt omilla tarkkailupaikoillaan olla enemmän kuin tyytyväinen näihin esityksiin.

Tämä on fantastinen kantrialbumi, jota nyt uudessa CD-muodossaan siivittää hienot hobo-aiheiset Merle-valokuvat ja tarkat sessiolistaukset.
Bear Family ansaitsee jälleen tästäkin julkaisusta - näin kymmenen vuoden jälkeenkin - suuret kiitokset! (J.Joutsi, 2003).

MERLE HAGGARD: The Peer Sessions
(Audium / KOCH * 2002)

(Jukka Joutsi * maaliskuu 2003)

G) (J.Joutsi, 2003): Merle Haggard-levytyksiä ilmestyy nykyisin ilahduttavan runsaasti. Olemme esitelleet hänen uusista albumeistaan sivustollamme jo muutamia aiemminkin.
Tämä "The Peer Sessions" ilmestyi Audium/KOCH-merkillä vuonna 2002, mutta äänitykset on tehty jo vuosina 1996-1999.

Albumin nimi - "The Peer Sessions" - viittaa Ralph S.Peer-nimisen pioneerilevyttäjän v. 1927 Bristolin kaupungissa tekemiin historiallisiin äänityksiin, jolloin hänen "löytöinään" ensi kerran lauloivat levylle mm. sellaiset legendaariset kantrinimet kuin Jimmie Rodgers ja The Carter Family.

Ralph S. Peer kasvoi kirjaimellisesti äänilevyteollisuuteen, hänen isänsä piti musiikkiliikettä, jossa myytiin varhaisia "äänilevyjä" ja "levysoittimia" Columbia-yhtiön piikkiin. 20-luvun alun myötä yleinen elintaso oli maailmansodan jäljiltä kohentunut. Teollinen vallankumous oli tuonut autot ja sähkön peräkyliinkin, radiosta oli nopeasti noussut kansakunnan viihderakkine numero yksi.
Radiosta kuultu musiikki loi mahdollisuudet äänilevyteollisuuden kasvulle ja suurimmat levy-yhtiöt lähettivät kykyjenetsijöitään kenttätöihin etsimään mahdollisia levytettäviä paikallisia kykyjä. Kaikille musiikinlajeille oli oma kysyntänsä ja kohdeyleisönsä riippuen siitä, missä suunnalla Yhdysvaltoja liikuttiin.
Peer pääsi "isänsä suhteilla" Columbian alaisen Okeh-yhtiön "kykyjenetsijäksi" ja hän levytti v.1923 vanhaa viulistia nimeltä Fiddling Joe Carson, jonka julkaistua kahden sävelmän levytystä Little Old Log Cabin / The Old Hen Cackled And The Rooster`s Going To Crow pidetään yleisesti ensimmäisenä kaupallista menestystä saaneena kantrilevytyksenä. Termi hillbilly oli tuolloin tosin käytössä.
Ralph S. Peer siirtyi v.1925 Victor Talking Machine Company-yhtiön palkkalistoille (myöhemmin RCA ja nykyisin BGM). Victor-yhtiö oli teknisesti muita edellä, heillä oli käytettävissään modernein laitteisto, ei tarvittu enää megafoneja, joilla laulajan ääni johdettiin yhteen ainoaan mikrofoniin.

Vuoden 1927 helmi- ja maaliskuussa Peer levytti bluesia ja gospelia eri puolilla maata ja kesälle oli suunnitteilla kantrimusiikin äänitysprojekti. Ideana oli äänittää kolmessa eri kaupungissa, joista valmiiksi valittuina olivat jo Savannah ja Charlotte, kolmannen kaupungin nimeäminen oli pitkään auki. Victor-yhtiöllä oli kaikissa suurimmissa kaupungeissa jo tuolloin oma edustajansa ja Bristolin kaupungissa toiminut Cecil McLister oli informoinut päämajaa alueella toimivasta yhtyeestä, jolla McLister väitti olevan potentiaalia menestymään äänilevyilläkin. Ralph S. Peer hyväksyi ehdotetun Bristolin kaupungin kolmanneksi äänityspaikaksi lähinnä sen tosiseikan perusteella, että kaupungilla oli ihanteellinen sijainti Tennesseen ja Virginian raja-alueella. Paikallisedustajan kehuman yhtyeen varaan hän ei juurikaan laskenut.

Heinäkuun 21. päivä vuonna 1927 Ralph S. Peer saapui kuormavaunullaan Bristolin kaupunkiin, osoitteeseen "408 State Street", missä lopettaneen huonekaluliikkeen jäljiltä oli tyhjillään toisen ja kolmannen kerroksen liikehuoneistot. Peerillä oli mukana vaimonsa ja kaksi teknikkoa. Neljässä päivässä ryhmä valmisteli tyhjyyttä kumisevan suurimman huoneen "studioksi", seinät oli vuorattu matoilla ja äänityslaitteet oli keskitetty keskelle huonetta kyhätyn "esiintymislavan" ympärille.
Peer piti studionsa auki 25.7.-5.8 ja ehti äänittää 19 eri esiintyjältä yhteensä 76 laulu- tai soittonumeroa.
Ralph S. Peer odotti mielenkiinnolla paikallisedustajan suosittelemaa perheyhtyettä, jonka esiintymisvuorolla saliin marssi kaksi naista ja mies. Kun merkki annettiin ja kolmikko aloitti esiintymisensä, Ralph S. Peer oli kertomansa mukaan lähes pudonnut tuolilta. Hän tiesi heti, että nyt oli hakku osunut kultaan - The Carter Family oli löydetty!

Kun odotushuoneen puolella "yksikseen yskinyt miekkonen" saatiin sisälle laulamaan, saattoivat paikallaolijat heti todeta, että kyseisessä miehessä oli potentiaalia vaikka mihin. Ilmoittautumiskorttiin hän oli merkannut ammatikseen "rautatieläinen", nimisarakkeessa luki Jimmie Rodgers.

Ralph S. Peerin onnistui vajaan kahden viikon äänityskeikallaan Bristolissa löytää samalla kertaa kantrimusiikin alkuhistorian merkittävimmät esiintyjät - The Carter Family ja Jimmie Rodgers. Syyttä suotta ei Bristolin äänityskeikkaa ole kutsuttu "tuntemamme kantriteollisuuden syntymähetkeksi". Käytännössä kantrimusiikki oli siis vuonna 2002 viettämässä 75-vuotisjuhliaan!
Jimmie Rodgersin ja The Carter Familyn levytykset myivät ennätyksellisesti ja pian Victor-yhtiö tarvitsi kantrimusiikkiin erikoistuvan "aluevastaajan". Hommaan kiinnitettiin Allegheny-vuorilta Pennsylvaniasta saapunut mies nimeltä Roy Horton, joka jo 40-luvulta tuli olemaan tekemisissä sellaisten kantrihistorian suurvaikuttajien kanssa kuin Bill Monroe, Flatt & Scruggs, Ted Daffan, Floyd Tillman ja Jimmie Davis.

Roy Horton on saanut olla vaikuttamassa kantrimusiikin kehitykseen pitkään. Vuonna 1995 Roy Horton oli saanut ajatuksen levyttää uudestaan sävelmiä, jotka kaikki tulivat äänitettyä kyseisten "Bristolin sessioiden" aikana v. 1927. Hortonilla oli alusta alkaen mielessään vain yksi esittäjä, jolle projektia saattoi ehdottaa.
"Merle Haggard kuului tähän hankkeeseen itsestään selvänä nimenä mielessäni, hän on ainutlaatuinen laulaja vieläkin, hän pystyy tiedostamattaan eläytymään toisten tunnetuksi tekemiin lauluihin alkuperäisen artistin tyylillä varsinaisesti matkimatta ketään. Hänen Jimmie Rodgers- ja Lefty Frizzell-tulkintansa ovat jo kauan olleet ylittämättömiä, tätä projektia varten häneltä vaadittiin uudenlaista eläytymistä Bristolin ajan henkeen. Kun Jimmie Davis vietti 98-vuotissyntymäpäiviään, tapasin siellä Merlen ja kun kolmisin puhuimme tästä jutusta, syntyi ajatus, että Jimmie Davis tulisi mukaan yhdelle laululle laulamaan duettoa Merlen kanssa. Se äänitettiin lokakuussa 1999, kertoilee Roy Horton albumin taustahistoriasta.

Merle Haggard aloitti Roy Hortonin toimiessa aputuottajana tämän albumin äänitykset syyskuussa 1996. Nauhoitukset Merle teki lähinnä oman yhtyeensä soittajien kanssa omalla maatilallaan ja Owen Bradleyn "Barn"-studioilla Nashvillen lähistöllä. Horton antoi Merlelle täysin vapaat kädet tulkita laulut niin kuin tämä itse ne nyt koki.
Kun mainittu Davis-duetto lokakuussa 1999 oli tehty, materiaali albumille oli valmiina. Kaksitoista laulua valittiin albumille, mutta erilaisista syistä johtuen albumi saatiin markkinoille vasta vuonna 2002 Audium/Koch-yhtiössä. Pelkkää "75-vuotisjuhlan" odottelua projektin viivästyminen ei ollut.

Albumilla Merle Haggard tulkitsee seuraavat alan todelliset klassikot Bristolin "huonekaluliikkeestä":

Peach Pickin` Time In Georgia (Jimmie Rodgers-Clayton McMichen)
If It`s Wrong To Love You (Bonnie Dodd-Charles Mitchell)
Sweethearts Or Strangers (Jimmie Davis-Lou Wayne)
Put Me In Your Pocket (W.Lee O`Daniel)
Anniversary Blue Yodel (Jimmie Rodgers)
Snackles And Chains (Jimmie Davis)
Miss The Missisippi And You (Bill Halley)
It Makes No Difference Now (Jimmie Davis-Floyd Tillman)
Whippin` That Old T.B. (Jimmie Rodgers)
Hang On To The Memories (Jimmie Rodgers) (duet with Jimmie Davis)
I Love You So Much It Hurts (Floyd Tillman)
Time Changes Everything (Tommy Duncan)

Koska Jimmie Davis saa tällä albumilla ansaitsemansa "kunnianosoituksen", lienee syytä vielä lyhyesti kerrata muutamia faktoja hänenkin uraltaan.
Jimmie Davis syntyi 11.9.1899 ja teki ensimmäisen levytyksensä v. 1929 RCA Victor-yhtiölle. Vuonna 1934 hän siirtyi Decca-yhtiöön, missä hän sai uransa suurimmat menestykset: Nobody`s Darling But Mine (1935), It Makes No Difference Now (1936) ja tietenkin se suurin hitti You Are My Sunshine (1940). Hänen menestyksensä levylaulajana oli noussut niin suuriin mittoihin, että hän saattoi mitata suosionsa myös politiikan parissa: vuonna 1944 hänet valittiin Louisianan kuvernööriksi, missä hommassa hän tuli myös uudelleenvalituksi toiselle kaudelle. Jimmie Davis siirtyi sittemmin lauluhommissaan "pienemmälle vaihteelle" keskittyen lähinnä gospel-lauluihin. Vuonna 1972 hänet valittiin arvostettuun "Country Music Hall Of Fame"-kunniagalleriaan. 11.9.1999 hän täytti kunnioitettavat 100 vuotta.
Maaliskuussa 2000 hän oli saanut kotonaan lievän halvauksen, kaatunut ja saanut iskusta vammoja, sairaalasta kerrottiin kuitenkin pian Jimmien "voivan ikäisekseen hyvin". Marraskuun 5. päivänä Jimmie Davis kuitenkin kuoli kotonaan nukkuessaan.

Albuminsa kansikuvassa Merle soittaa aitoa Jimmie Rodgersin kitaraa, mikä virittääkin kuuntelijan oikealle aaltopituudelle.
Merle laulaa Bristol-klassikot upeasti - superlatiiveja taas tarvittaisiin. Taustajoukot soittavat vaadittavalla "hartaudella", itse Owen Bradley intoutuu tulemaan mukaan pianon ääreen (Owen Bradley kuoli tammikuussa 1998) ja Don Markhamin trumpetti ja saksofoni soivat upeasti ajan tyyliin. Muistettakoon, että aidoilla Jimmie Rodgers-äänitteillä kuultiin taustasoittajana mm. sellaista puhaltajaa kuin Louis Armstrong!
Kun kuuntelee Jimmie Davisin osuutta duetossa Hang On To The Memories, on vaikea uskoa miehen täyttäneen runsas kuukausi aikaisemmin 100 vuotta! Liekö alansa ikäennätys?

Tämä esittely on hyvä päättää Roy Hortonin omiin sanoihin: This album has something for every Haggard fan. All of it crafted with the comfortable case of a long time professional. Every selection is another side of a versatile talent. An unusual treat in this age of copy cat artists. Pick a Merle you like or enjoy them all.

Haggard Like Never Before (Hag Records * 2003)

(Jukka Joutsi * lokakuu / October 2003)

(J.Joutsi, 2003): Kun uuden Merle-albumin nimenä jo on "Haggard Like Never Before" eli "Riutuneempi kuin koskaan ennen", alkaa jo ennalta odottaa melankolista ikääntyvän miehen surkuttelua. Sellaisiahan Merlen muutamat viimeisimmästä albumeista ovat olleet, mutta onneksi tämä omassa Hag-firmassa tehty albumi ei jää pelkäksi menneiden haikailuksi.

Ennalta albumin puhutuin laulu on ollut That`s The News, jonka sodanvastaisuudesta näin Irak- ja Afganistan-sotien aikalaisena on paljon kirjoitettu, mutta ei Merlen tekstin viesti kuitenkaan nouse rajummaksi kuin tyyliin "Sodan loputtua poliitikot jatkavat puheitaan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut ja sotilaat saavat maksaa viulut".
Toinenkin laulu koskettelee sotateemaa, Yellow Ribbons-teksti onkin jo isänmaallisempaa, sodassa olevian miesten puolesta pitää rukoilla ja keltaisia nauhoja sitoa sinne sun tänne, jotta maailma saa tietää, että pojista todella välitetään. Tavanomaista patriotismia vain kai monien mielestä, mutta esityksen toteutus (mielenkiintoinen taustakuororatkaisu!) ja vaikuttava melodian kulku nostavat laulun aivan albumin hienoimpien hetkien joukkoon.
Garbage Man-laulu on jo suoranaista ilonpitoa ja kun Willie Nelson liittyy Merlen seuraan laulamaan vanhaa Woody Guthrie-klassikkoa Reno Blues (Philadelphia Lawyer), silloin viimeistään apatia katoaa "seurakunnasta" ja miekkosten esitykseen tempautuu mukaan. Tämän samaisen laulun kanssa Merlen "ikiavovaimo" Bonnie Owens sekoili muuten vuonna 1970 pahasti "Fightin` Side Of Me"-albumin live-taltioinnissa Philadelphiassa. Sanat unohtuivat ja Bonnie puutui totaalisesti.

Merle on itse ollut kirjoittamassa yhdestätoista laulusta yhdeksää, mikä kertoo miehen säilyttäneen luovan laulujentekotaitonsa 66-vuotiaanakin. Uusia kavereita säveltämiseen ovat Doug Colosio ja Jim Upshaw. Colosio hoitelee projektissa myös kosketinsoittimia, vanha kunnon Norm Hamlet istuu yhä steel-kitaran takana ja Frizzell-sessioissakin jo aikojaan soitellut Norm Stephens on mukana kitaristina (lead & rhythm guitar).
Viulua ja akustista kitaraa soittaa Scott Joss, rummuissa Jeff "Big Guy" Ingraham ja bassoa nyplää Kevin "Cab" Williams. Yllättävin löytö sessioon on saxofonisti ja trumpetisti Don Markham, joka muutamissa lauluissa äityy töräyttelemään kuin pelastusarmeijan bändissa pakkasella joulupatojen ympärillä.
Red Lane ja Willie Nelson kuullaan myös kitaroineen taustoilla. Kuoronimien joukosta löytyvät mm. nimet Theresa ja Dana Haggard. Perheenjäseniään Merle yltyykin hymistelemään laulussaan I Hate To See It Go. Kaikille rakastavaisille on omistettu kaunis Return To San Francisco.

Albumin on tuottanut Merle itse Lou Bradley-nimisen miekkosen kanssa. Kiitosta kuuluu Merlen mukaan antaa myös hänen omalle hammaslääkärilleen, joka onnistuneella leikkauksella teki albumin nauhoittamisen aikataulun mukaisesti mahdolliseksi.

Merle itse kirjoittaa: Well, voin kai sanoa, että albumin nimi kertoo kaiken...riutuneempi kuin koskaan olen ollut. Ei elämä ainakaan helpommaksi ole muuttunut, hiukseni ovat harmaantuneet. Tommy Duncan kertoi osuvasti laulussaan `Time Changes Everything`, miten aika muuttaa kaiken, tuttu juttu varmasti kaikille. Olen käynyt monissa paikoissa ja tehnyt kaikenlaisia juttuja. Olen rakastanut paljon ja menettänyt paljon. Läpi hyvien ja huonojen aikojen, elämän onnea ja surua, en juurikaan tekemisiäni kadu, mutta jos saisin tilaisuuden aloittaa alusta uudestaan, harkitsisin kyllä tietyt kohdat tarkkaan.

Haggard levyttää nykyisin faniensa iloksi yllättävänkin usein, jos vertaa aiempiin pitkiinkin hiljaisiin aikoihin. Hänen viimeisin listaesiintymisensä soololevytyksellään oli v. 1994 Curb-yhtiössä tehty In My Next Life . Vuonna 1999 Merle kävi vielä kerran listalla laululla That`s The Way Love Goes, joka oli levytetty duettona Jewel-nimisen rokkimimmin kanssa BNA-yhtiössä.
Kaukana takana ajallisesti ovat Merlen "tilastolliset kulta-ajat", viimeisestä ykköshitistä (Twinkle Twinkle Lucky Star) on kulunut jo yli 15 vuotta.
Vuosina 1966-76 hänellä oli peräti 24 ykköshittiä (Capitol) ja 1981-1985 yksitoista ykkössijan saanutta singleä (MCA + EPIC).

Merle taitaa joskus tuntea itsensä ikävuosiaan huomattavasti vanhemmaksi ja kuva peilissä tuntuu hänestä näyttävän raihnaisemmalta kuin mies todella onkaan. Vanha totuus , olet juuri niin vanha kuin tunnet itsesi olevan, taitaa ainakin Merlen kohdalla lisäävän olemukseen turhaa murehtimista ja vuosien laskemista.

Mies nyt vain sattuu olemaan monien mielestä elossa olevien kantrilaulajien ykkönen, jolla tämänkin albumin perusteella on vielä paljon ihailijoilleen annettavaa. Almanakat ja päivyrit nurkkaan , kitara käteen ja ulsteri niskaan - suunta Bakersfieldin tuulisille kaduille. Siellä miehen mittaa ei oteta syntymävuosista, siellä ilman lämpötilakin ilmoitetaan omalla asteikolla - ei "Fahrenheit" eikä "Celsius", vaan - "Collins".
Haggard on ruostumatonta terästä (J.Joutsi, 2003).

Merle Haggard: Unforgettable (Capitol / 2004):

Jukka Joutsi (maaliskuu * March 2006)

H) (J.Joutsi, 2006): Ilahduttavin uutinen tämän albumin ilmestymisessä on se, että Merle Haggard oli jälleen monen vuoden tauon jälkeen "kelvannut" jonkun suuryhtiönkin palkkalistoille.
Haggard oli uransa huippuvuodet 1965-1977 tahkonnut kultalevyjä toisensa jälkeen juuri samaisessa "Capitol"-yhtiössä, joten tässä projektissa oli mukana myös jonkinlaista "comeback"-meininkiä.

Kun isokin yhtiö vielä katsoo asiakseen satsata 67-vuotiaaseen laulajaan, jonkinlaista potentiaalia miehessä vielä kaupallisessakin merkityksessä katsotaan olevan. Haggardin kohdalla ensimmäisen "Capitol"-projektin tyylilaji lienee muotoutunutkin lähinnä yhtiön talousvastaavien taskulaskimissa kuin Haggardin omissa musiikillisissa pyrkimyksissä.
Merle laitettiin tekemään monien muiden ikääntyvien kantrilaulajien tavoin "willie-nelson-stardustit" eli levyttämään viihteen ikivihreitä taas kerran albumillinen. Mukaan tietenkin ne pakolliset evergreenit kuten juuri "Stardust", "As Times Go By", "Pennies From Heaven" ja "Cry Me A River".
Väkisinkin tulee mieleen erään ikääntyneen tv-viihdetoimittajan lausunto: "Silloin alallani tiedät tulleesi eläkeikään, kun sinulle ehdotetaan omaa kokkausohjelmaa".
Haggardin "kokkailua" tuli johtamaan miehen vanha kantriystävä Bakersfieldistä eli Freddy Powers, joka vuosien varrella on säveltänyt monta Haggardin kantriklassikkoa. Powers on myös levyttänyt viime vuosina muutamia mielenkiintoisia omia albumeja. Powers sai kirjoittaa tällekin albumille yhden sävelmän teeman mukaisesti: "Still Missing You".
Merle kirjoitti Theresansa kanssa albumille laulun "What Love Can Do". Cindy Walker-tuotannosta on mukana "Goin` Away Party".

Merle levytti tämän albumin Willie Nelsonin "Pedernales"-studiolla Texasin Spicewoodissa, Talleyn studioilla Kaliforniassa ja "Bradley`s Barnissa" Nashvillessa.
Muusikot olivat Haggardin omasta lähipiiristä kuten Abe Manuel (accordion, guitar, fiddle), Redd Volkaert (guitar), Freddy Powers (guitar), Biff Adam (drums), Johnny Gimble (fiddle) ja Bobby Wood (piano).
Muusikoiden listasta löytyy yksi kummallisuus, mukana on rumpali Larrie Londinin nimi, joka kuoli jo vuonna 1992 lääkärien hoitovirheen seurauksena oltuaan kuukausia syvässä koomassa. Kyseinen tieto merkinnee sitä, että tälle albumille kerätty materiaali on todellakin nauhoitettu monien vuosien aikana.
Kun muusikoiden soitinlistasta löytyy pitkä rivi soittimia kuten saxophone, trumpet, trombone, cello, viola ja violin, kertoo se jo "kokkimme" olevan kaukana kotoisesta kantrikeittiöstään.

Haggardin nykyinen laulutyyli ja -ääni ei mielestäni ole omiaan tällaiseen materiaaliin. Jos Nat King Cole aikanaan sametisoi "Unforgettable"-laulun tulkinnassaan ylittämättömäksi, en oikein innostu kuuntelemaan Merlen "pakkopullalta" maistuvaa esitystä.
Toivottavasti nyt, kun tämäkin vaihe on läpikäyty, Merle saa yhtiöltään luvan tehdä seuraavasta albumistaan enemmän oman näköisensä, ennakkotiedot ainakin ovat lupaavia: nimikkolaulu "Chicago Wind" kertoo rekkamiehestä Chicagon kylmien tuulien pyörteissä kaipaamassa kotiin Oklahomaan rakkaansa luo ~ haiskahtaa taas näiden viihdeserveerauksien jälkeen kunnon kantrilta!? (J.Joutsi, 2006).

Merle Haggard: Chicago Wind (Capitol * 2005)
Jukka Joutsi (maaliskuu * March 2006)

(J.Joutsi, 2006): Tämä on Merle Haggardin toinen albumi "Capitol-comebackin" jälkeen. Ensimmäinen ikivihreiden iskelmien hyssyttely "Unforgettable" oli vähemmän innostava, mutta nyt "Hag" on mielenkiintoisimmilla suunnilla.
Mies lienee itsekin ottanut tämän albumin tekemisen tosissaan, sillä tiedot kertovat hänen käyneen ennen nauhoituksia läpi pitkän hammaslääkärin hoitosarjan, jolla hänen lauluäänensä muodostumista ja erityisesti artikulaatiota on yritetty parantaa entiseen kulta-aikojensa kuosiin.

Albumin "producer"-hommissa ovat toimineet Jimmy Bowen ja Mike Post.
Sessiomuusikot ovat projektissa olleet kovaa luokkaa - miehistö vaihtelee eri lauluilla, mutta kantaporukkana toimivat mm. seuraavat soittajat:
Reggie Young (electric guitar), Billy Joe Walker Jr. (acoustic guitar), Merle Haggard (guitar), Leland Sklar (bass), John Robinson (drums), Gabe Witcher (fiddle) ja Herb Pedersen (banjo, background vocals). Steel-kitaraa ei soitinluettelosta etsimälläkään löydä.

Ilahduttavaa on havaita, että Merle on itse säveltänyt albumin 11 laulusta seitsemän. Muiden säveltäjien tuotannosta on mukaan valittu mm. Willie Nelsonin "It Always Will Be", Roger Millerin "Leavin`s Not The Only Way To Go" ja Dewayne Blackwellin "Honky Tonk Man".

Ennakkoon albumi on herättänyt USA:ssa kohua sikäli, että Merle on omiin sävellyksiinsä monien vuosien tauon jälkeen ottanut mukaan "poliittisia kannanottojaan" - mies, joka aikoinaan pönkitti läpimurtoaan patrioottisilla lauluillaan "Okie From Muskogee" ja "The Fightin` Side Of Me", sohaisee nyt muurahaispesään erityisesti laulussaan "America First". Merle kehoittaa laittamaan asiat ensin kuntoon kotimaassa: Let`s get out of Iraq and get back on the track, and let`s rebuild America first. Why don`t we liberate these United States.
Mahdollisia kritiikkejä epäisänmaallisista näkemyksistään Merle toki vaimentelee saman laulun riveillä: God bless the Army and God bless our liberty.
Laulussa "Where`s All The Freedom" Merle puntaroi seuraavasti: Where`s all the freedom that we`re prayin` for, are we a nation under God anymore, how long do we cower down, is this really still our ground, our country is like a prisoner of war, where`s all the freedom that we`re fightin` war.
Merle tuntuu olevan erityisen huolissaan bensiinin hinnan jatkuvasta noususta, kansalaisilla ei ole enää varaa ajaa autolla ruokakauppaan ja kaduilla ei liiku kuin poliisiautoja.

Albumin nimikkolaulu avausraitana omaa erikoisen pitkän instrumentaalisen intro-osuuden ja - en tiedä, kuinka paljon kunniaa kuuluu Merlen hammaslääkärille - miehen aloittaessa lauluhommansa kuullaan heti erittäin hyvässä vedossa oleva "Hag".
Vetävä ja vauhdikas melodialtaan on kriittis-patrioottinen "Where`s All The Freedom" - tähän lauluun Merle ja levy-yhtiö ovat selvästikin satsanneet suuren "comeback"-projektinsa.
Valkoisen miehen laulamaa bluesia kuullaan kolmannella laululla ... vanha mustaihoinen mies Joe laulaa miehemme kanssa koetuista vaikeuksista ja Joe vakuuttelee, ettei väri ratkaise, keskeistä on "henkinen sielukkuus hommissa" ... Joe said I was a soul brother.
Roger Millerin "Leavin`s Not The Only Way To Go" on hidasta pohdiskelua, aina pitäisi elämässä ehtiä asioitaan harkita kahdesti.
Merlen oma "What I`ve Been Meaning To Say" jää sisällöltään ja sitä kautta kokonaisuudeltaankin albumin vaisuimmaksi esitykseksi.
Meksiko on aina kiihdyttänyt kantrisäveltäjien mielikuvitusta ja siellä kulkee Merlekin ... you`ll like it better the farther you go, in Mexico, there`s music, there`s parties, tequila and shows, south of the border where anything goes ... ei aivan parasta "kaktuskantria", mutta kiitettävää kuitenkin.
DeWayne Blackwellin "Honky Tonk Man" on surullinen kahden hylätyn kohtaaminen jossakin miljoonista samanlaisista juottoloista. Kauniin katkeroitunutta ... I still got my guitar and I`ve got a plan.
"America First" on Merlen toinen kriittinen "oman pesän siivousyritys", miehemme on tietoisesti patrioottisten vanhojen hittiensä jäljillä ... toiset pitävät tuloksesta - toiset eivät varmaankaan juurikaan riehaannu.
"It Always Will Be" on tekijälleen Willie Nelsonille tyypillinen hidas, "helppomerkityksisten sanojen pyörittely", joista syvämietteisyyttä syntyy jos kuuntelija niin haluaa. Ei Haggardille parhainten sopivaa materiaalia.
James Mooren ja Robert Blinnin kirjoittaman laulun "I Still Can`t Say Goodbye" kuulin aikoinaan ensimmäisen kerran Chet Atkinsin laulamana (!) omassa USA-television show-ohjelmassaan, ja täytyy sanoa, että isän kuolemaa on harvoin lauluissa osattu kuvailla yhtä riipaisevasti kuin tässä nimenomaisessa laulussa. Televisiossa Atkinsin taustayhtyeen kaikilla soittajilla oli laulun loppuessa kyyneleet silmissä. Tekstissä poika löytää pelastusarmeijan myymälästä samanlaisen hatun, mitä hänen isänsäkin aina oli pitänyt. Rahat tiskiin ja lieri taitoksille samalla tavalla kuin mitä isällä oli tapana .. still trying to be like him.
Albumin päättävällä laululla "Some Of Us Fly" (Merlen oma sävellys) on vieraana nykypäivien yksi myyvimmistä kantriartisteista - Toby Keith. Elämänpelin kortteja jaellaan ja toiset suhtautuvat toisin kuin muut. Ei mitään suurempaa "hohtoa" tässä veltohkossa duettoesityksessä (J.Joutsi, 2006).

Merle Haggard: I Am What I Am (Vanguard / 2010):

I) (Amazon, USA ~ Editorial Reviews - Product Description, 11.9.2010):
California country music legend Merle Haggard's debut Vanguard release, I Am What I Am bristles with all the arresting qualities for which this unrivaled artist is prized. Every song is imbued with the near alchemical power of his dazzling vocal performances, and Haggard's interpretive mastery and unmatched phrasing continues to bring on impressive measures of sensitivity, candor and authority. Never conventional, often confrontational, always outspoken, the 72 year old Haggard remains as aggressively bent on revealing unspoken truths as ever.
From the astonishing opener, "I've Seen It Go Away," Haggard throws a flurry of knock-out punches. A stunningly blunt rundown of contemporary America's cultural decay--targeting everything from politics to pop music--it's prescient and pessimistic, but carries an unflinching honesty that trumps mere cynicism. When he sings "I`ve seen it all completely fall apart / and I`ve seen our greatest leaders break their peoples heart" it`s downright chilling, but the album doesn't dwell on woe. It's a typically far-reaching set, but remains centered around a series of contemplations on love, in all of its intoxicating and vexing forms. Examining romance with a poet's beatific vulnerability, Haggard travels from the ardent bloom of romance to the intricate ensemble of family life to the burnt out confusion of fading passion, yet always returns to love`s eternally redemptive power. This is Hag at his best, with his hair down, remarkably intimate and sincere.

Over a distinguished fifty year-plus career that's taken him from a drastically misspent criminal youth to solitary confinement in San Quentin to the Country Music Hall of Fame, Haggard has memorably portrayed, in song, myriad archetypal characters. Whether fugitive, troubadour, misfit or crusader, he's explored each perspective with a critical acuity, a hard-won skill that's allowed him to score no less than 40 number one country hits. With I Am What I Am, Haggard really looks inward, going all the way back to his Oildale childhood on sentimental reminiscence "Oil Tanker Train," which Haggard called "My favorite song on the album--that's a true deal."
Rough-edged numbers like "Stranger in the City" and the rowdy "Mexican Band" carries the set all the way up to the singer's still barely-controlled hell-raising ways--on the latter, he unforgettably declares "Agave makes me dance on my hands." But on tracks like "Pretty When It's New," a study of new love's marvelous voltage, and "How Did You Find Me Here" which convincingly takes him from morbid depression to elated joy, Haggard sounds almost re-born, intensely involved and consumed with a sheer sense of wonder that's enhanced further by those characteristically masterful vocals.
Recorded with his ace band the Strangers, many of whom have been at Hag's side for decades, at his Northern California headquarters, the Shade Tree Manor studio, and co-produced by indispensable, longtime cohort Lou Bradley, the album was largely a family affair. "It was pretty much just the Strangers, but Reggie Young and Rob Ikes played on it, and we had an additional drummer that worked with us, George Receli from the Bob Dylan band." Haggard said. "Sometimes we try to find an inspiring player, to come and inspire us." That quality was clearly not in short supply, and Haggard's musical concepts and execution continue to flabbergast.

Equally at ease with hard country realism and jazz-informed expression, Haggard's songwriting is operating at an entirely new and impressive artistic plateau. "Bad Actor" is a remarkable soliloquy on married life and the vortex of hope, guilt, confusion and doubt it can instill. Delivered in the simplest language yet dealing with some highly intricate and subtle emotional issues, it is an altogether moving and unique achievement. Haggard's often closely guarded innocence is completely exposed, showing an incredible tenderness that, considering the counterpoint of his battle-scarred, hardened exterior, creates a profoundly resonant experience.
Closing with "I Am What I Am," the title track's unflinching self-assessment crystallizes the singer's own personal state of the union. Equally relaxed and ornery, confident, focused and as controversial as ever, Haggard knows exactly who he is--"a seeker and a sinner"--and taken with the fierce opening salvo of "I've Seen It Go Away," he still refuses to downplay or shy away from our common, harsh reality. "Its pretty sad actually, it just seems like its one thing after another that we lose every day." Haggard said. "You get up, turn on the radio and something else went down the drain. I guess people like you and I--people that care--have got to bind together somehow, and maybe doing that through the music is the best way."

Merle Haggard: Working In Tennessee (Vanguard / 2011):

J) Iconic country music legend, Country Hall of Famer and most recently a Kennedy Center Honoree, MERLE HAGGARD, is releasing a new album, Working In Tennessee, on October 4th, 2011. This marks his second disc for Vanguard Records and is a collection of self-penned Haggard riches, plus a couple of classics made famous by Johnny Cash, as well as a new version of Merle’s stalwart “Working Man Blues” featuring Willie Nelson and his son Ben Haggard.

Working in Tennessee is another in a long line of stellar discs filled with Haggard’s honest and candid observations of the world in which we all live, as well as life on the road and at home with backing by his longtime band The Strangers, plus a number of veteran studio cohorts. Produced by Haggard and Lou Bradley at the Hag’s northern California Tally studio, the album is another worthy addition to his tremendous body of decades of radiant work. It’s a loaded mixture that reflects the consistently self-possessed artistry which long ago earned him the moniker “poet of the common man” and displays his masterly phrasing with alternately smooth tones and rough-hued vocals that deliver all the resonant interpretive impact he’s known for.

Working in Tennessee opens with the title track, an ideal Western swing workout, that underscores Haggard’s oft-confrontational relationship with Music City, to the stark vulnerability of “Sometimes I Dream,” co-written with his daughter Jenessa, to the autobiographical tale of “Down on the Houseboat,” co-written with his wife Theresa. Willie Nelson and his son Ben are featured on the kicking re-make of his anthemic “Working Man Blues” and Theresa joins Hag on a duet of the Johnny Cash-June Carter standard “Jackson.”

The album is a strikingly artistic example of the artist’s unflagging creativity which shows no signs of slowing down. According to Haggard, “I’m swinging back in full throttle right now. Music keeps me alive. It makes me breathe better. It’s funny, but I feel better when I come off a tour than when I start out.” What an amazing accomplishment for a man who was diagnosed with lung cancer in 2008 and had part of his lung removed. With no signs of the disease returning, Haggard continues to produce songs and perform live at the age of 74 with more energy and enthusiasm than many a younger man or woman.

1. Working in Tennessee (Merle Haggard),
2. Down on the Houseboat (Merle Haggard, Theresa Haggard, Doug Colosio),
3. Cocaine Blues (TJ Arnall),
4. What I Hate (Merle Haggard),
5. Sometimes I Dream (Merle Haggard, Jenessa Haggard),
6. Under the Bridge (Merle Haggard, Theresa Haggard),
7. Too Much Boogie Woogie (Merle Haggard),
8. Truck Driver’s Blues (Merle Haggard, Tim Howard),
9. Laugh It Off (Merle Haggard, Theresa Haggard, Doug Colosio),
10. Working Man Blues (Merle Haggard),
11. Jackson (Billy Edd Wheeler, Gaby Rodgers).

(Tim Marshall, Nashville, USA - 25.3.2012): I've been playing bass for Little David Wilkins since 1972, and I would always open his show with a Hag song. Anyway ~ there’s three things I love to do: 1) drink two or three beers, 2) listen to a Hag song, and 3) throw darts at a picture of my X-wife.

Merle Haggard Interview (by Marshall Ward - 4.6.2013/Rockcellar Magazine):

K) As part of a vanishing breed that included Waylon Jennings, Johnny Cash and George Jones, Merle Haggard is one of the last true outlaws of American music.
Haggard is a survivor who, at age 20, began serving a three-year sentence in California’s San Quentin maximum security prison, having previously escaped jails and reform schools 17 times.
“They couldn’t really hold me anywhere, so they considered me an escape risk,” says Haggard. “I don’t think I was really all that bad of a guy, and eventually I turned things around.”
Indeed he did, as Haggard would go on to write and record some of the most timeless classics, from Okie From Muskogee to Mama Tried to If We Make It Through December. His body of work easily places him beside Hank Williams, Lefty Frizzell, and Bill Monroe as one of the most influential artists in country music history.
His most recent studio album, 2011's Working in Tennessee (pick up a copy in our Online Store by clicking here), is exemplary of the pedigree and status he has worked so hard to cultivate over the years – and he is showing zero signs of slowing down anytime soon.
In an exclusive interview, Rock Cellar Magazine recently tracked down country icon Merle Haggard for a wide-ranging conversation about prison, freedom, fishing, trains, and the upcoming American leg of his tour that kicks off on June 19 in Texas.

Rock Cellar Magazine: First off, thank you for granting us an interview. You don’t give many.
Merle Haggard: Well, then they mean more, I figure.
RCM: Your 2013 tour included several dates in Eastern Canada. What’s the first thing that comes to mind when you think about traveling up north?
MH: The border (laughs). They don’t recognize my pardon at the Canadian border, so it’s always a hassle, y’know. I’ve got a full unconditional pardon. But we’ve been going up there for many, many years and we’ve done a lot of shows. We’ve also made a lot of friends in Canada, so the hassle at the border is worth it.
RCM: Tell us about your band.
MH: I’ve got one of the best groups together that I’ve had in years. I’ve had a band since 1965, the Strangers have been with me, and now my son Benny is also playing. He’s only 20 years old and he’s been playing since he was 15. I think he appeals to the younger audience, and we got a really good group.
RCM: Ben’s voice sounds a bit like his dad’s, don’t you think?
MH: Yeah, there’s some of me in there, but it’s mostly his own. He’s doing his own thing, but I hear a little bit of me in his guitar playing too. He’s doing really great.
RCM: Do you think your voice has changed much over the years?
MH: It’s probably changed and evolved, I’d say. It’s probably deeper, but other than that I hope it’s the same. We do the songs in the same keys that I did ‘em in when I was in my 20s. Yep.
RCM: Like Bob Dylan, you have an ever-changing set list. Do you plan your sets out beforehand?
MH: I haven’t used a set list since 1969, so we just hit the stage with a hundred songs or so and we call ‘em right there. So when we hit the road again, we might be playing That’s the Way Love Goes, Today I Started Loving You Again or Runaway Mama, and then the next night maybe we’ll do Footlights, Workin’ Man Blues or If I Could Only Fly. Depends on the crowd, the place we’re playing in, how we’re feeling and things like that. We want every night to feel special and bring the audience into the moment. We like to bring them to their feet at the end of the night, enjoying themselves and perhaps for a moment forget about some of the things going on in the world.
RCM: Like the recent Boston Marathon bombings?
MH: Right. That was a terrible thing but it could have been a lot worse. I’m just glad it was isolated there and the police got them when they did. When it first came on the news I was just hoping it was isolated to the city of Boston, and it wasn’t some cartel or some other country involved. Like I said, it’s a terrible thing, but there’s no way around it. These things are going to happen here in America, and all the bad words you can think of aren’t good enough to describe it.
RCM: You’ve certainly faced plenty of adversity in your life, serving time in several prisons. What did the passage of time feel like during your three years behind bars at San Quentin?
MH: Well, it’s just one day at a time. You can’t get in a hurry and you can’t let the confinement get to you or you’d beat your head against the wall. You just have to take it easy and do what you’ve been sentenced to do. At the same time, you have to make sure the other inmates don’t feel in any way that you think you’re any better than them.
RCM: Tell us about some of the characters you met in prison?
MH: There was one crazy guy named Shitty Fred, we called him, that I remember well. He’d pull all sorts of stunts, like taking a raincoat and filling all the pockets with human shit. Then he’d go up on this scaffold when no one was looking and hurl shit at the guards. Sometimes he’d come into the mess hall covered in shit with a great big smile on his face. As you can guess, nobody wanted to be anywhere near Shitty Fred.
RCM: There must have been some pretty dark times in there.
MH: Yeah, horrors too painful to think about, much less talk about, y’know.
RCM: Did you make friends at San Quentin?
MH: I had close friends there. Delbert Smart was a guy who played guitar and he lived about two blocks from me when we were kids. He and I winded up at San Quentin together, both of us just barely 20 years old. I wasn’t yet 20 when I arrived there. He ended up spending his entire life in prison. He did 40-something years. He did 20 years in Quentin and 20 years later in Huntsville in Texas. He died in Huntsville Prison, oh, about a year ago. I always look at that as, that could have been me, had I made the wrong decisions. You never know what saves you. You never know what it was, and you may never know until you get on the other side and somebody says, “Look, this is how it all happened for you.”
RCM: You were in the audience when inmates at San Quentin were treated to a concert by Johnny Cash in 1958, right?
MH: Yeah. And the funny thing is, when we spoke a few years later I told him how much I loved seeing that show and Johnny said, “You know Merle, I don’t remember you playing that day?” He was thinking I was maybe a performer, and I told him, “No man, I was in the audience.”
RCM: What’s the greatest lesson you learned at San Quentin?
MH: I learned to appreciate freedom, because there I didn’t have any.
RCM: How do you like to spend your free time these days?
MH: For years I’ve been interested in bass fishing. I do a lot of boating and bass fishing, and I live in an area where I have a little river that runs right behind me. And then I’ve got several ponds and another creek that runs diagonal in the other direction. So I’m kind of surrounded by water. I can walk out my front door and anywhere within a hundred yards will be a good fish.
RCM: So you’re an outdoorsman?
MH: Well, when it comes to fishing, a lot of it is about being out in the beautiful country with no signs of man and just having a chance to absorb the beauty that’s available in our wonderful world. My kids do a lot of mountain biking, so I like to grab their bike sometimes and get out there. I probably should do more than I do. But bass fishing is one of my favorite things to do.
RCM: What can you tell us about bass?
MH: They’re unpredictable. They’re like women, you could say (laughs). But that’s what makes bass so interesting to fish. They’re intelligent too.
RCM: Do you have a decent amount of privacy where you live in Northern California?
MH: People where I live, they don’t make a big deal about who I am. Once in a while, though, there’ll be somebody who sees me and gets overwhelmed, but most people are just really considerate of my privacy around my home. When I go out, though, I often wear sunglasses and a baseball hat, but it don’t help any, so I just kind of take it all in stride.
RCM: U2's Bono was once asked why he’s always wearing sunglasses and he said, “It’s part vanity, it’s part privacy, and part sensitivity.”
MH: To me, I’m just trying to hide my old wrinkled face. (laughs)
RCM: Do you and your wife Theresa have a favorite vacation spot?
MH: We try to spend every year, a week or so in Mendocino, California which is in the Fort Bragg area. It is absolutely gorgeous and the temperature stays about the same all the time. The property is about $40 an inch (laughs). I don’t know, man, it’s great and we’re talking about the upper edge of the Northern California coast. It’s hard to beat.
RCM: Have you ever considered living elsewhere?
MH: We’re always talking about moving away someplace where we’d be more centrally located, so we can be home more. If we do a 10-day tour, we end up spending two days going to it and two days coming back because of our location in California. And with this tour, we’ll be all over the U.S. playing shows in Texas, Missouri, Kentucky, Ohio, Tennessee, and so on. I think we’ll wrap up the year with a couple shows in Nevada. But I don’t know if we’ll ever move. I was raised in California along with my family, and now my youngest family, so you know our roots run deep.
RCM: In the song Oil Tanker Train, you write about living in a boxcar…
MH: When my father migrated from Oklahoma to California during the Great Depression, he bought this piece of land where there was an old abandoned boxcar and converted it into our family home. I remember how it would shake our home when these big trains loaded with crude oil would be coming. It felt like an earthquake.
RCM: And you grew up in an oil community, right?
MH: Yeah, in fact the town was named Oildale and there were a lot of tank cars and a lot of activity in the oil fields there that had to do with the railroads. We lived just a stone’s throw away from the railroad tracks, and I’d sometimes hop the open freight cars when the trains passed by.
RCM: What would compel you to hop a moving freight train?
MH: I was overpowered, and it was just something I had to do for some reason. I had to get out there and ride a freight train like Jimmie Rodgers did and experience it firsthand. It was dangerous, kind of scary, and it’s uncomfortable. I rode a freight car one time through a snowstorm and got inside the ice compartment, back before they had refrigeration. I froze my ass off.
RCM: You’re also a model railroader, aren’t you?
MH: I’ve got a great collection of model trains, but I haven’t had a train set up in years. I once had an O-gage, 1/4-inch scale that was 750 feet and ran around the circumference of the house. I’ve still got the trains and a few of them sitting around in our house. But there’s not an active model railroad in my life right now. I wish there was. The Super Chief was always my favorite passenger line because my dad worked for Santa Fe for many years.
RCM: Like your dad, you also play the fiddle. What drew you to that instrument?
MH: The fiddle is a weapon. It’s something that, if you decide to play the fiddle, you can set aside seven years and get after it because it’s going to take that long to learn. The violin was the first instrument that I tried to play when I was nine years old. My mother got me nine lessons, and about halfway through the lessons, the lady came and told my mother, “You’re wasting your money on trying to teach this boy to read music. He can already play music,” she said, “He doesn’t need it and he probably never will learn to read music.”
RCM: What do you remember about some of the first songs you wrote?
MH: I don’t remember the substance of them, but I guess they were about love affairs and about leaving on a freight train, probably, or something like that. I’m thinking they would have been some of the songs that I finally did write and record.
RCM: It seems that a common thread in all the songs you’ve written over the years is giving a voice to the voiceless in America, whether you’re writing about prisoners, fugitives, or people just down on their luck.
MH: Well, I sure do appreciate you noticing that, as it’s probably true. I guess I feel like I’m often standing up for those that can’t stand up for themselves, for whatever reason that may be. Maybe they’re afraid, or not in a position to be heard. I’ve been there myself, so if I can do good for those that are angry or sad, then that’s something I should be doing, I figure.
RCM: When will your life story be told on film?
MH: There’s actually a billionaire waiting to do my life story as a movie, so we’ve got that going on.
RCM: Who would play the role of Merle Haggard?
MH: Those questions can’t be answered right now. But it may or may not ever happen, as it’s been on the plate for 30 years now (laughs). It hasn’t happened yet, but it’s there and it’s looming in front of me. RCM: And hopefully, your life story is far from over…
MH: For a man my age, I’m doing fantastic I think. I’m thankful for the life I’ve been given. I’m on the road with family, and I tell ya, my wife Theresa, I don’t know how she’s put up with me this long. She wasn’t involved with the business when I met her, but she’s learned to sing and she’s learned to live my kind of life. And all I can do is love her for it. Marriage takes a lot of effort, so you got to be in love with somebody. You can’t fake it.
RCM: Are there any young artists today that resonate with you?
MH: I’ve been fascinated by this kid named Hunter Hayes. I’ve been knowing him since he was about 12 years old, and I’m a big fan. If you haven’t heard of him, you will soon. He got nine Grammys or something like that this year. He plays drums, he plays guitar, he played everything on his record I think, and he’s a good, honest man.
RCM: Do you find that many artists are relying too heavily on studio technology these days, especially when it comes to singing?
MH: It’s true, we don’t know who can sing and who can’t sing nowadays because of what is available in the studios now. You really don’t know if somebody can sing or not, but maybe it don’t matter. I’ll tell ya, there’s a lot of people — big stars right now that I won’t name — that I understand can’t sing a lick. In fact, I’ve had a couple of them come right up and tell me, “Hey Merle, you know I don’t plan to be a singer,” they’ll say, “I’m just one of these boys who got lucky, and the girls like me, but I can’t sing a note.” Anyways, I think that’s messed up, but I do really appreciate their honesty in telling me that.
RCM: How hands-on are you with studio technology when recording an album?
MH: I’m one that’s been around the studios for 50 years, and I have a job to do every time I step in there. My job is to sing and to arrange the music, but I don’t mess with the electronics. I know what the slider does and sometimes I push the slider up a little bit or something. But for the most part I don’t even touch it. I just know about it, and I know the capability of it.
We just finished a new studio in California and it’s really something. It’s probably overkill, but we have analog and Pro Tools. So we have both of them and we try to use both of them for the betterment of the record. Plus, I released my last two records on vinyl.
RCM: Vinyl has made a big comeback in recent years.
MH: Vinyl is the peak. We didn’t get any better than that, we got worse. I know for a fact that vinyl sounds a lot better than digital.
RCM: Is there an artist that you especially looked up to and aspired to be like?
MH: Les Paul, who died a few years ago, was something almost mystical to me. We went up and visited with him when he played on Monday nights in New York. Then he came out to my show the next night at the Beacon Theatre in New York City. And he was just a regular guy, man, and he was knocked out by my tone that I was getting from my guitar. And the first thing he wanted to know, the first thing he said to me was, “What are you using for your front toggle switch on that tone? That’s the greatest tone.” He was really just a regular guy. I really appreciated meeting him, and it’s something I’ll never forget. He was such an amazing guitarist, inventor, and songwriter.
RCM: Can you share some insight into your songwriting process?
MH: Every song I write has its own way to be born, you might say. You don’t know how it’s going to come about. I don’t sit down with a pen and paper and say, “Okay, I’m going to write a song.” I don’t sweat things out like that. They either come to me or they don’t. But usually when they do come, they come all together, both the song and the melody. I know I’m not getting any younger, but I’m always trying to write something. And I’m always hoping this next song will be the one that I was born to write.

If you've got interesting information to add of MERLE HAGGARD ~ please, contact:

E-MAIL (feedback)

takaisin * back.