(Wikipedia, 2012): Aunus (myös Aunuksenkaupunki ja Aunuksenlinna, karjalaksi Anus eli Anuksenlinnu, ven. Olonets) on kaupunki ja kaupunkikunta Karjalan tasavallassa ja Aunuksen kansallisen piirin keskus. Aunus on yksi Pohjois-Venäjän vanhimmista kaupungeista. Ensimmäiset kirjalliset maininnat ovat jo vuodelta 1137: kaupunginoikeudet Aunus sai puisen linnan rakennuksen jälkeen 1649. Itse kaupunki sijaitsee Olongajoen ja Mägräjoen yhtymäkohdssa lähellä Laatokan rantaa. Aunuksella on Venäjällä "historiallinen kaupunki" -status. Kaupungissa on nykyisin 11 400 asukasta, joista noin 60 % on karjalaisia ja lisäksi kymmenkunta prosenttia suomenkielisiä. Aunus on nykyisin kaupunkikunta, johon itse kaupungin lisäksi kuuluvat kylät Verhovje, Immalitsy, Kapšoila, Putilitsa, Riipuskala, Sudalitsa, Tatšelitsa ja Tahtasovo. Aunuksen kaupunkikunta rajoittuu pohjoisessa Koveran, idässä Kuittisen, etelässä Mäkriän, lännessä Kotsilan ja luoteessa Tuksan maalaiskuntaan. Aunus on maatalousvaltaisen seudun keskus. Itse kaupungissa on muun muassa historiallinen museo, taidemuseo, hotelli ja urheilukoulu. Kaupungin ympäristöön on viime aikoina ilmaantunut runsaasti pietarilaisten uusrikkaiden kesämökkejä. Aunuksella on ystävyystoimintaa Mikkelin seudulle sekä Keski-Kainuuseen, erityisesti Ristijärvelle ja Hyrynsalmelle. Historiaa: Kerrotaan, että tsaari Pietari Suuri matkustaessaan Karjalassa reellä heräsi kolmesti peräjälkeen ja kysyi retkueen sijaintia. Hänelle vastattiin: "Aunuksessa". Tsaari lopulta totesi: "Aunus on varmasti Venäjän suurin kaupunki." Vuonna 1919 suomalainen vapaaehtoisjoukko tunkeutui Suur-Suomi-aatteen siivittämänä Itä-Karjalaan. Tämä vapaaehtoinen sotilasjoukko tunnetaan nimellä Aunuksen retkikunta; retken alussa joukko valtasi lyhytaikaisesti Aunuksenkaupungin. Jatkosodassa Aunuksen Karjala ja Aunus olivat Suomen miehittämänä syyskuusta 1941 kesään 1944 saakka. Itä-Karjala oli sotilashallinnon alaisuudessa ja hallinnon aikana kouluissa aloitettiin uudelleen suomen ja karjalan kielen opetus. Suomalaisten päämaja oli Nurmoilan kylässä hieman kaupungista pohjoiseen. Jatkosodan aikana Aunukseen valmistui rautatie, Aunuksen rata, joka yhdisti kaupungin Suomen rataverkkoon. Neuvostoliitossa vuonna 1970 valmistui yhteys etelään Lotinanpeltoon. Ennen kuntauudistusta 2006 nykyisen kaupunkikunnan kylät muodostivat Aunuksen kaupungista erillisen maalaiskunnan. Venäjän keisarikunnassa, ennen 1920-luvun hallintouudistusta tämä alue kuului Riipuskalan kuntaan. Aunuksen Karjala, lyhyemmin Aunus (karjalaksi Anuksen Karjala, lyh. Anus; ven. Olonetskaja Karelija) on historiallis-maantieteellinen alue (maakunta) Venäjällä nykyisessä Karjalan tasavallassa Laatokan ja Äänisen välillä ja Äänisen pohjoispuolella. Aunuksen Karjala oli nk. Itä-Karjalan eli Suomen entisen itärajan takaisen karjalaisten ja vepsäläisten asuttaman alueen eteläosa. Sen katsottiin käsittävän Venäjän keisarikunnan Aunuksen kuvernementin kolmen läntisen kihlakunnan alueet, so. Aunuksen, Petroskoin ja Poventsan kihlakunnat. Aunuksen Karjalan pohjoispuolella sijaitseva Itä-Karjalan pohjoisosa, Vienan Karjala, kuului puolestaan Arkangelin kuvernementtiiin.

Nurmoila: A) Jatkosodassa Aunuksen Karjala ja Aunus olivat Suomen miehittämänä syyskuusta 1941 kesään 1944 saakka. Suomalaisten päämaja oli Nurmoilan kylässä hieman kaupungista pohjoiseen. (Wikipedia, 2012): Nurmoila (ven. Nurmolitsy) on Koveran maalaiskunnan keskuskylä Karjalan tasavallan Aunuksen kansallisessa piirissä Venäjällä. Se sijaitsee lähellä Pietarin ja Murmanskin välistä M18-valtatietä 15 kilometriä Aunuksesta pohjoiseen. Asukkaita on 114 henkeä (vuonna 2008). Nurmoila on perinteinen aunuksenkarjalainen kylä, joka on syntynyt viimeistään 1500-luvulla.[2] Jatkosodassa Nurmoila oli Suomen miehittämänä vuosina 1941–1944. Kylään majoittunut Olavi Paavolainen kirjoitti siellä teostaan Synkkä yksinpuhelu. Nurmoilan rantaidylliä - kuvasi J.Järvinen 13.8.2003. (Jukka Kemppinen, 20.6.2008): Nurmoilassa, lähellä Aunuksen kaupunkia, sattui niinkin, että paikkakunnalle majoitetut tiedotuskomppanian miehet opettivat lähikasarmeissa majaileville lentäjille hyödyllisiä perustaitoja, kuten juopottelua. Juhannusaattona 1942 edessä olevaa 21-vuotispäiväänsä oli juhlistamassa luutnantti K. Kemppinen, jolla siis ei ikä riittänyt esimerkiksi anniskeluravintoloihin, vaikka kenttäharmaissa ja sittemmin sinisissä oli kuljettu alkuvuodesta 1939. Sitä ei kukaan tiennyt, että edessä oli vielä kaksi ja puoli vuotta sotaa. Tiedotuskomppanian Yrjö Jylhä oli jäänyt henkisesti Talvisodan Taipaleelle, vahvisti tarinan kertoja tänään Puolarmetsän sairaalassa. Kapteeni Jylhä herätti suurta kunnioitusta jopa itserakkaissa eversteissä, jollaisista ei ollut puutetta, mutta ihmisenä hän oli rikki, puhki, loppuun kulunut. Juhannuksena 1942 Nurmoilassa hän oli hyvin kiihtynyt Suomen Kuvalehden kannessa ja etusivulla julkaistusta runosta, jonka "joku oli kirjoittanut hänen nimellään ja tyylillään”. Kapteeni Jylhä purki kiihtymystään lehti kourassa ja kummasteli myös sitä, että runo ei ollut huono. Tässä kohdin kertojan muistikuva on hiukan hapertunut. Joku siihen toimeen esteetön ja sopiva henkilö voi vaivattomasti katsoa lehden kannesta, oliko teksti ”Hulmahda korkeelle, siniristi Suomen” vai Syvärin laulu, ulkomuistista: Ui Syvärin virralla Suomen purret / sen rannat lauluja meidän soi. / Yhä vieläkö pienuuttas, Suomi surret, / kun poikas sun rantaasi vartioi/ käsin voimakkain Sinun viiriäs kantain / yli kaikkien Kalevan rantain? Vappua juotaessa Jylhä oli nimittäin tipahtanut pöydän alle, vetämättä kuitenkaan pöytäliinaa perässään. Siinä ei ollut sinänsä mitään erikoista eikä tavatonta. Illan edistyttyä pöytäliinan reuna oli alkanut lepattaa, ja tiedustelukoulutuksen saanut lentäjäluutnantti raportoi kohta innostuneesti muille saapuvilla olijoille, että nyt se haluaa kirjoittaa runon. Jylhälle toimitettiin paperia ja kynä, joita hän ei kuitenkaan kyennyt käsittelemään, ottaen huomioon juopumustilansa. Mutta hän saneli, ja luutnantit kirjoittivat muistiin. Teksti herätti suurta isänmaallista innostusta, jonka vallitessa se lähetettiin välittömästi kenttäpostin kuljetettavaksi suoraan Suomen Kuvalehteen, sen herra päätoimittaja Turjalle. Ja runo ilmestyi ja kirjoittaja sai myös selvityksen asiasta ennen kuin juhannusjuhla – silloin aina 24.6. - oli ehtinyt iltaan. Jylhällä oli loppusointukone päässään. Tuskin hän tiesi, että Beethoven oli tullut käyttäneeksi 7. sinfoniansa hitaassa 2. osassa (ns. surumarssi) aika tunnettua rytmikuviota, kahdeksan kertaa peräkkäin daktyyli ja trokee. Beethovenilla tämä on erikoisen sykähdyttävä, kun orkesteri takoo samaa säveltä. Jylhä kirjoitti YH:n aikana syksyllä 1939 ennen talvisotaa rykmentilleen omistamansa hymnin, jonka voi laulaa Beethovenin sinfonian nuotilla – Kauan sun helmaasi, viljava Vuoksi / heimomme kirkkaimmat kyynelet juoksi. / Täällä sun poikasi / peittämät hurmeen / saatteli nurmeen / keihäs tai luoti… Tänne me saavuimme, / tänne me jäämme, / kunnes on murtunut / taas idän paine, / tai tulilaine / lyö yli päämme.

Sota-ajan arkkitehtuuria Aunuksessa: B) Aunukseen Uutuajärvelle rakennettu kerhorakennus "Uutulinna" keväällä 1942. Kuvan lähetti J.Mäkiaho 23.9.2012 Aunuksen radio oli yksi jatkosodan rintamaradioita. Tässä Aunuksen radion toimitalo Aunuksessa. Tässä mm. Pekka Tiilikainen aloitteli radiomiehen uraansa (kuva: Antti Viljanen).

Sota-ajan arkea Aunuksessa: C) Menestyksekäs sieniretki 1942. Vangiksi saatuna muun muassa kangassieniä ja tatteja. Tältä näytti elämä Aunuksen Karjalassa jatkosodan alkupuolella vuosina 1942-1943. Radistiksi koulutettu tamperelainen Aune Rahola lähetettiin rintamalle 19-vuotiaana. Rahola komennettiin Viteleen Laatokan rannalle, jossa hän palveli rannikkotykistörykmentti 13:n esikunnassa. Kuva on Aune Raholan albumista (Suomen Kuvalehti). Auringonottoa keväällä 1942 Aunuksessa. Kuvassa Kauko Kanerva (vas.), Oliver Helander, Erkki Kuusisaari, Leena Poijärvi ja Erkki Airisto (Suomen Kuvalehti).

Aunuksen rata: D) Uuksun ratatyö alkoi 1929 ja rata valmistui 1932. Uuksun asema vihittiin juhlallisesti 12.3.1934 (Pauli Semi). Rata Uuksusta Salmin kautta Aunukseen ja Mäkriälle tehtiin jatkosodan aikana. (Wikipedia, 2012): Aunuksen rata on rautatie Karjalan tasavallassa Venäjällä, joka Laatokan pohjoispuolella yhdistää Vanhan Karjalan radan Muurmannin rataan. Rata rakennettiin suomalaisten toimesta 20- ja 30-luvuilla vanhalle rajalle Salmiin ja Jatkosodan aikana miehitetyssä Itä-Karjalassa rajalta Syvärille. Rata kulkee Lotinapellosta Jänisjärvelle. Rataosalla on tavaraliikennettä ja yksi päivittäinen henkilöjunapari Lotinapelto–Jänisjärvi. Rataosan kunto on pääosin heikko, joten käytettävät nopeudet ja akselipainot ovat alhaisia. Rataosan useilla asemilla on myös käytössä siipiopastimia, kuten Pitkärannassa, Läskelässä ja Salmissa. Tällä hetkellä radalla kulkee yksi sekajunapari Lotinanpelto-Jänisjärvi-Lotinanpelto, jossa kulkee makuuvaunut Pietarista ja Petroskoista Jänisjärvelle. Radan historia: Leppäkosken tehdasosakeyhtiö anoi haararadan rakentamista Hämekosken (nykyisin) Jänisjärven asemalta anojan maalla olevalle sorakuopalle ja noin 9 kilometrin päässä olevalle tehtaalleen. Valtioneuvosto suostui anomukseen 12. elokuuta 1919. Asetettujen ehtojen mukaan oli toiminimen avustettava haararadan rakentamista 1 500 000 markalla, luovutettava korvauksetta rataa ja sorakuoppaa varten tarvittava alue sekä vastattava rata-alueen aitauksesta. Osakeyhtiöllä oli kuitenkin oikeus saada korvauksetta soraa omia tarpeitaan varten. Haararata Harluun: Haararadan 9 kilometrin pituinen osa tuli valtion omaksi liikennöimis- ja kunnossapitovelvollisuuksin. Tämän Jänisjärven–Harlun haararadan tutkimus toimitettiin syksyllä 1919. Rata kiskoitettiin ja sorastettiin tarvittavaan kuntoon Harluun saakka 1921. Kiskoitus ennätti Harlun pysäkille 16. elokuuta 1921. Rata luovutettiin yleiselle liikenteelle 31. joulukuuta 1923. Harlussa merkittävin radan käyttäjä oli Leppäkosken tehtaat. Radan jatkaminen Läskelään: Osakeyhtiö Läskelä Aktiebolag osti Leppäkoski Fabrikers Ab-yhtiön ja halusi ulottaa haararadan Läskelään saakka, jotta Läskelän tehtaan tuotteiden kuljetus paranisi. Valtioneuvosto suostui 17. tammikuuta 1924 Läskelän tehdasosakeyhtiön anomukseen Jänisjärvi–Harlu radan jatkamiseksi osakeyhtiön omistamalle Läskelän tehtaalle ehdolla, että toiminimi ottaa osaa rakennuskustannuksiin 1 700 000 markalla. Tutkimus tällä 8,5 kilometrin pituisella radalla oli toimitettu 1923. Työt aloitettiin helmikuussa 1924. Samana vuonna saatiin lähes kaikki pengerrystyöt sekä kiskoitus valmiiksi ja rata osittain sorastetuksi. Myös Löytyojan 20 metrin holvisilta ja radan runmmut saatiin valmiiksi. Rata avattiin yleiselle liikenteelle 1. kesäkuuta 1925. Rata Pitkärantaan: Läskelän–Pitkänrannan radan rakentaminen sisältyi lakiin erinäisistä rautatierakennuksista vuosille 1926–1930, jossa määrättiin, että normaaliraiteinen (1524 mm) rautatie rakennetaan Läskelän asemalta Pitkäänrantaan ja että rakennustyöt aloitetaan 1929. Radan rakentamisen ehtona oli että kunnat sitoutuvat edeltäpäin vastaamaan tarvittavien maa- ja vesialueiden lunastuksesta. Kun kunnat olivat antaneet lain vaatimat sitoumukset, vahvisti valtioneuvosto 28. joulukuuta 1928 radan suunnan. Rakennustyöt aloitettiin 2. tammikuuta 1929. Kun radan alkuosa Läskelän asemalta Sumerianjoelle asti oli tavallista vaikeampaa maastoa, mutta Sumerianjoki–Pitkäranta helpompaa, otettiin työsuunnitelmaan vain radan alkuosa. Rata Salmiin: Salmin kunnassa vallinneen vaikean työttömyystilanteen vuoksi päätti valtioneuvosto 11. helmikuuta 1932 jatkaa rataa Pitkärannasta Uuksuun ja sieltä edelleen Uuksunlahteen Laatokan rantaan. Työt aloitettiin 18. helmikuuta 1932. Maksuttomasta maanluovutuksesta sekä haittojen, vahinkojen ja aitauksen korvayksesta oli Salmin kunta tehnyt päätöksen jo 1925. Pengerrystyöt valmistuivat yhtä kallioleikkausta ja Uuksun satama-alueen täyttöä lukuun ottamatta vuoden lopussa ja rumpujen ja Ristiojan sillan rakentaminen aloitettiin. Vuoden 1933 aikana valmistuivat Pitkärannan veturitalli, vesitorni ja vaunuvaaka sekä muutama vielä keskeneräisenä olleista huonerakennuksista. Uuksun satamaradalla saatiin valmiiksi loput pengerrystyöt ja rummut sekä Ristiojan silta. Uuksuun rakennettiin tarvittavat huonerakennukset. Rata saatiin täysin valmiiksi 1933 ja avattiin yleiselle liikenteelle Pitkärantaan 1. syyskuuta 1932 ja Uuksuun 1. joulukuuta 1933. Valtionrautateiden viimeisen rauhanajan aikataulun (Syysturisti 1939) mukaan radalla oli liikenteessä yksi henkilöjunapari (junat 847/848) ja yksi tavarajunapari (8329/8330) johon oli liitetty myös yksi kolmannen luokan matkustajavaunu. Sortavalaan oli järjestetty VR:n toimesta Salmista neljä päivittäistä suoraa linja-autovuoroa. Sortavalasta liikennöi puolestaan neljä suoraa vuoroa Salmiin ja yksi Pitkäänrantaan. Ennen talvisotaa käytiin keskustelua suoran radan rakentamisesta Sortavalasta (Helylästä) Läskelään jotta kierros Jänisjärven ja Matkaselän kautta jäisi pois. Asia ei edennyt keskustelua pidemmälle kun talvisota 30. marraskuuta 1939 puhkesi. Talvisodassa VR menetti Jänisjärven–Uuksun rataosalla yhden veturin, kun veturi numero 294 kaatui Kitelän penkereellä. Se jouduttiin rintamalinjan läheisyyden vuoksi jättämään paikalleen. Moskovan rauhansopimuksen mukaan koko rataosa jäi luovutetulle alueelle. Jatkosodassa suomalaiset valtasivat koko Aunuksen kannaksen aina Syväriä myöten. Alkuvuodesta 1942 alettiin suunnitella radan jatkamista Uuksusta etelään, ja radan rakennustyöt aloitettiin syksyllä 1942. Uutta rataa rakennettiin yhteensä 110 kilometriä Mäkriään. Rata saatiin avattua liikenteelle syksyllä 1943. Toisin kun muut rajantakaiset rataosat joilla VR liikennöi, Uuksun - Mäkriän rataosa liitettiin kotimaan linjahallintoon. Keväällä 1944, VR:n aikataulun numero 110 astuessa voimaan 15. marraskuuta 1944, radalla liikennöi kaksi henkilöjunaparia (lomalaispikajunat 11/12 ja henkilöjunat 847/848 ) ja kaksi päivittäistä tavarajunaparia. Ratakilometrit laskettiin Helsingistä. Kesäkuussa 1944 VR menetti tällä rataosalla yhden veturin kun veturi 903 jäi kattila rikki ammuttuna Aunuksenlinnan ratapihalle. Vuoteen 1970 saakka tämä suomalaisten rakentama rata vietti hiljaiseloa, jolloin sillä liikkui päivittäin vain yksi sekajunapari Jänisjärven ja Aunuksen välillä. Siinä kuljetettiin myös Leningradin–Aunuksen ja Petroskoin–Aunuksen matkustajavaunut. Vasta 1971 venäläiset saivat valmiiksi Syvärillä Lotinanpellolla uuden yhdistetyn rauta- ja maantiesillan Syvärin yli. Samaan aikaan valmistui myös Lotinanpellon–Aunuksen välinen uusi rata, joka mahdollisti suoran junayhteyden etelästä Laatokan itärannalle. Rataa ei ole sähköistetty. Sitä liikennöitiin höyryvetureilla aina 1970-luvun lopulle saakka. Nykyisin junissa käytetään dieselvetureita. Moskovan–Pitkänrannan, Petroskoin–Pitkänrannan ja Pietarin–Pitkänrannan makuuvaunut kuljetettiin junissa 960/959 välillä Lotinanpelto–Pitkäranta–Lotinanpelto vuonna 2001. Sama juna jatkoi numeroilla 964/963 välin Pitkäranta - Jänisjärvi–Pitkäranta. Tällä hetkellä radalla kulkee yksi sekajunapari Lotinanpelto–Jänisjärvi–Lotinanpelto, jossa kulkee makuuvaunut Pietarista ja Petroskoista Jänisjärvelle. _________________________________ Aunuksen rata: Suomalaisten miehittäessä vanhan rajan itäpuoleisia alueita Aunuksessa jatkosodan aikana Uuksun rataa jatkettiin Salmin ja Aunuksenlinnan kautta Mäkriään - lähinnä sotilasliikenteen tarpeisiin. Radan ensimmäiset 44 kilometriä olivat vanhan rajan Suomen puolella, jatko-osa miehitetyllä alueella. Suomen puolella oli Salmin pysäkki sekä muutama laiturivaihde. Aunuksen rata luovutetulla alueella * miehitetyt liikennepaikat: Uuk ~624 (km Helsingistä) Uuksu, Sli ~634 Satuli, Slm ~645 Salmi, Mnl ~651 Miinala, Kkl ~656 Karkunkylä ja ~666 Niemioja ('Radan varrella'-kirja, 2009). Uuksun ratatyöporukka talvella 30-luvun alussa. Kuvan lähetti V.Sarkamaa 18.9.2012.

Aunus nykykunnossaan osana Venäjää (Olonets): E) Aunuksen rautatieasema nykyisin (kuva: Antti Viljanen) ~ Aunuksen rautatieasema on siistiytynyt neuvostoajoista. Uutta vanhaa osaamista Aunuksessa. Uusi riippusilta Aunusjoen yli (kuva: Antti Viljanen). Mainittakoon, että Antti Viljanen (=MatkaViljanen) järjestää halukkaille bussimatkoja rajan taakse pitkällä kokemuksella. Aunuksenseudun rauhallista jokimaisemaa, Vitelejoki 9.5.03. Aika on täällä pysähtynyt, joen ikuinen maisemaa uurtava virtaus ei (kuva: Roni Väisänen).